lauantai 18. huhtikuuta 2015

Väsymysmarinaa luksusporukasta

Ystäväni kanssa puitiin hiekkalaatikolla minun outoa väsymystäni. Ei kuulosta niin kovin mielenkiintoiselta, mutta sitähän ne hiekkalaatikkokeskustelut tuppaavat olemaan, hiukan tylsiä ulkopuolisen mielestä, elleivät jopa melko paljonkin. Tietenkin olin liekeissä, aiheena oli kuitenkin lempparini, minä itse.

Viikon päivät tätä on nyt jatkunut. Nukun periaatteessa riittävästi, yhdellä tai kahdella heräämisellä, ulkoilen päivittäin, syönkin suht huvin. Okei, ruokavaliossa voisi olla taas petraamista, mutta samoilla eväillä sitä ollaan menty koko vuosi, väliin pahemmillakin, eikä väsymys ole ollut tällaista.

Vastaus löytynee hormoneista. Äitihän saa imetyksen ja vauvan myötä ihan omat herättäjähormonit, jotka pitävät pirteänä olosuhteissa, joissa normaalisti olisi nukkuneen rukous. Tai pirteänä ja pirteänä. Toimintakykyisenä. Toissapäivänä maalasin Ahdin kanssa. (Koristavat muuten lastenhuoneen seinää ny.) Join samalla teetä. Ainakin siihen asti, kunnes kastoin vihreällä kyllästetyn siveltimeni huuhteluveden sijasta teekuppiini. Hups. Tämä siis vain esimerkkinä tästä toimintakyvystä, joka alkaa rakoilemaan. No, okei, saattaisi tuollaista sattua muutenkin, mutta ei yleensä niin "helppojen" vauvojen äideille kuin omani ovat olleet. Minullahan ei äitien suuressa köydenvedossa ole oikeasti mitään sanottavaa väsymyksestä, kuulun luksusporukkaan.

Sanonpa silti, koska tämä on ollut nyt hyvin kummallista viime viikkojen lisääntyneen valon aikaansamaan toimeliaisuuteen verrattuna. Herään, mutta en jaksa mitään. Koomaan. Tuijotan järjestelyä odottavia pahvilaatikoita tylsänä, ja käännän kylkeä. Tiedän, että vieraita on tulossa, mutta en saa revittyä itseäni viime hetken paniikinomaiseen, mutta tehokkaaseen siivoukseen. Pahoittelen vain, että meillä on nyt vähän sekaista. (Hahah! Ihanan karkeaa aliarviointia!) Istun ja ihmettelen. Lapsille toki ruokaa laitan, ja touhuan heidän kanssaan, se kuuluu asiaan, mutta kaikki vähänkään tylsempi jää tekemättä.

Paitsi että nyt on pakko. Maanantaina tulee "virallisia" vieraita, Jaakon erityisesikoulun ihmisiä. Joten tänä iltana käärin hihat, hörppään vähän tai vähän enemmänkin kahvia ja pistän järjestelyissä tuulemaan. Toivottakaa onnea!

Niin, siis saan nyt sanoa hyvästit taas hetkeksi noille pirteyshormoneille. Normaali arkiminä (hiukan huonokuntoinen ja ylipainoinen, tsot tsot) astuu kuvioihin. Kestääpi tottua. Ystäväni kuvasi sitä kahvin kaltaiseksi. Joka päivä juotuna sen herättävää vaikutusta ei huomaa, mutta jätäpä yhtenä päivänä pois. Tai kerrasta kokonaan, niin kuin tämä haukottelija saa nyt tuta.

Jep jep, ei taaskaan kuvia. Puhelimessani on uutena ainoastaan suloisia kylpykuvia veljeskolmikosta, mutta eihän niitä nyt voi julkaista. Toinen vaihtoehto olisi yrmykuva siitä mainitusta Miehen veljestä, vaan hänkään tuskin arvostaisi, jos saisi naamansa blogiini koreilemaan ihan vain, koska "pakko olla kuva".

Hmm. Kevätverhojahan en ole kuvannut tänne. En tosin niin selkeästi "talvi"verhojakaan. Voisinkin laittaa porkkanaksi siivousurakalle, että nappaan huomiseksi muutaman "tältä meillä näyttää nyt" -kuvan. Joooo. Ennen-kuvaksi riittääkin otos pahvilaatikosta, niitä on nyt joka puolella, hiekalla reunustettuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?