"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Pesutorni, pesutorni, pesutorni!

Hetken on taas elämä helppoa ja ihanaa! Ainakin sitten, kun nukun yhden yön kunnolla. Kevät pistää virkeyttä kumpaankin päähän päivästä, mikä olisi muuten kivaa, mutta kun pitäisi joskus nukkuakin, siis yöllä mielellään.

Vaan meilläpäs on pesutorni!

Kirpparikierros

Rrrrrakastan  kirpputoreja! Siihen nähden kiertelen niitä valitettavan harvoin, mutta toisaalta tämä taajuus on aika hyvä sekä asuntomme kapasiteetille että kukkarolleni. Nyt äitini kanssa vakiokirpparillemme suuntaessamme teimme työjaon: hänen kukkaronsa, minun neliöni. 

Näin isona ei sopivia vaatteita tule kovin usein vastaan, enkä niitä kaipaakaan. En halua tähän kokoon enää yhtään enempää rytkyjä, mielelläni hyvästelisin lopullisesti nykyisetkin. Mutta lapset! Mitä pienempi muksu, sitä parempi valikoima. Jaakon kokoiselle (128 cm) alkaakin löytyä harvemmin, kouluikäisille ei juuri ollenkaan, etenkään pojille. Kulunevat, luulen ma. 

Edelleenkin tuntuu omituiselta tavallisessa kaupassa, kun mahdollista kivaa puseroa tai hametta on tarjolla lähes jokaisessa mahdollisessa koossa! Missä on kaikki jännitys? "Oiii, tuo näyttää kivan väriseltä! Mikähän se on? Aaa, verhot, joo, en nyt tarvitse. Mut entäs tää! Iiihana hame! Äh, mut kokoa 36, not in this lifetime, hei tuossahan..." You get the picture. Voi sitä riemua, kun silloin tällöin jotain tarttuukin haaviin, etenkin, jos saa vielä jotain edullista. Äitini esimerkiksi saalisti tältä reissulta ihan iskemättömät, violetit nilkkurit, päätähuimaavaan kahden euroon hintaan. Sanomatttakin selvää, että hyvälle ompelijalle kirpputorit ovat aarreaitta. Valitettavasti minä en ole edes huono ompelija, ompelen niin harvoin yhtään mitään. Suunnittelen kyllä, että joskus sen taidon opettelisin paremmin.

Itse tarvitsisin siistiä kevättakkia, ja kyllä vähän korpesi, kun ainakin viisi hyvää takkia käveli vastaan koossa 40-42. En nyt sentään viitsinyt ostaa komeroon roikkumaan jotain epämääräistä tulevaisuutta varten.

Mieluiten kiertelisin kirpparilla ilman lapsia, tai korkeintaan tyytyväisen vauvan kanssa, mutta hyvin meillä meni koko muksuköörikin mukana. Ehkä en itse keskittynyt ihan niin hyvin kuin olisin halunnut. Yksi ihana kaivinkone ja pari muuta lelua löytyivät heti alkuun, niillä taattiin pikkuväen tyytyväisyys. Tässä suurin osa löydöistä, ihan kaikkea en viitsinyt kuvata, parhaimmat vain. Hinnat vaihtelivat 50 sentistä 4 euroon, mainitsen, jos on jotain erityistä.

Vaihtelua sisustustyynyihin!

Kuultokangas,  4 euroa (!)

Paitoja Joonatanille

Tässä joku ilmailuaihe, pidin kovasti väristä

Ihania housuja, jälleen Joonatanille

Lehmäpökät!

Puolipotkareita, 50 senttiä kipale! Näitä oli 5 kpl!

Rymyvälikausihaalarit, Lotta & Lassi ja Giraf, molemmat 4 euroa

Olen ollut ymmärtävinäni, että sanaa "shoppailu" käytettäisiin nimenomaan uusia tavaroita ostellessa, mutta en kyllä käsitä, miksi se ei sopisi yhtä hyvin käytettyjä plärätessä. Minä ainakin koen todellista shoppailun riemua kasatessani kärryyn tavaran tai vaatteen toisensa jälkeen ja maksaessani kassalla noin kaksikymmentä euroa. 98 % itse ostamistani vaatteista (alusvaatteita ei lasketa) koko perheelle ovat kirpputorilta, loput alennusmyynneistä.

Että sinne vaan ihanuuksia hakemaan! Eivätkä ne virheostoksetkaan niin harmita, jos ei ole älyttömiä maksanut, nopeasti vaan kiertoon uudestaan joko keräyksen kautta tai oman myymisen. Parin työlään, mutta tappiollisen myymisyritelmän jälkeen olen itse alkanut suosia ensimmäistä vaihtoehtoa. Minä olen selvästi ostaja, en myyjä.

Myönnän kyllä, että kirppariostelu vaatii jonkin verran harjoittelua, keskittymiskykyä tarkkaavaisuutta. Täytyy olla myös kärsivällisyyttä selata pöytä toisensa jälkeen mitä kamalimpia (oma viehätyksensä niissäkin, monet hyvät naurut olen saanut) vaatekappaleita löytääkseen sen yhden (tai kymmenkunta) helmen. Ihan uusiakin vaatteita tulee paljon vastaan, mutta niistä saa yleensä maksaa vähän enemmän.

Esittelen varmasti tulevaisuudessa lisääkin löytöjä, sitä mukaa kun niitä tulee kotiin haalittua. Haaveilen ajasta, jolloin minulla on oma, tilava asunto, ja paljon varastotilaa, jolloin voin ostaa hyvän ja edullisen takin lapsille odottamaan käyttäjäänsä parikin vuotta etukäteen. Nyt täytyy rajallisten neliöiden takia luottaa kausitarjontaan, mikä on kyllä osoittautunut ihan riittäväksi. Pakko loppuun vielä hehkuttaa viimeistä edellisen kierroksen parasta saalista, Jaakolle Reiman punainen välikausihaalari, todella siisti, 7 euroa! Jaakkohan toki on jo möyrynnyt sen kuluneeksi, mutta käyttöönhän se ostettiinkin.

Mukavaa viikonalkua, täällä toivutaan vähitellen flunssasta, mutta vielä se meitä pitelee otteessaan. Taidettiin napata mummolasta uusi edellisen perään.

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 

Hiekkalaatikon helmi

Tällä toivotti naapurin ekaluokkalainen hyvää naistenpäivää.

Väsyttää! Tänään tultiin kotiin.

Big dreams

 Nyt on kuvia. Jos sitten seuraavan viikon vain kirjoittaisi.

Äitipisteitä.

Koiranilmalla ulkona.

Ravintolassa.

Valitsen sinut, pyöreä sininen!

 

Big dreams! (Jäätelöannos)

En jaksanu.

Peilien perjantai

Läskisokeuden kujanjuoksu. Äitini luona on ihanasti panostettu peilien avaruutta luovaan vaikutelmaan ja tungettu niitä kokonainen käytävä täyteen. Omissa neliöissäni on kaksi pienehköä kokovartalopeiliä taktisesti sen verran sivussa, että toisen tulilinjalle pääseminen vaatii erityistä vaivannäköä ja toisen eteen harvemmin eksyn, se kun on miesluolassa, ja muuten mahdollisimman epäedulliseen kulmaan aseteltuna (joten sen voi näppärästi sivuuttaa, koska se "ei näytä oikein"). 

Tämä alla kuvattu peili on siis ainakin pari metriä pitkä. Näkee itsensä piiitkäään joka ikinen kerta, kun vaikka vessaan menee. Tai tekee jotain muuta kuin juoksee television ja jääkaapin väliä. 

Bongasitko mahan? Kyllä, retorinen kysymys. Ei jää minulta huomaamatta kertaakaan. No, sitten kun olet tämän peilin vaikutuspiiristä lopulta livahtanut, vastakkaiselle puolella on aistikkaasti sijoitettu eteisen peilikaapit. You can run but you can not hide!

Hetken kotona pakatessani harkitsin ottavani tavoitehousut mukaan perjantaipostausta silmällä pitäen, mutta koko ajatus tuntui lopulta jotenkin pakkomielteiseltä, joten jäivät kotiin. Onnekasta sinänsä, koska täällä kyllä herkut maistuvat, olenhan "lomalla", ja lomallahan saa mässätä, niinhän (no ei!)?

Joten tämän kertainen "laihdutus"päivitys on tämmöinen ruikutusversio. Enpä ole syönyt juuri muuten järkevästi kuin sitä proteiinia, joka kyllä on vaikuttanut positiivisesti annoskokoihin (pienentyneet), ateriaväleihin (pidentyneet), verensokeriin (tasaantunut) ja vatsan toimintaan (en määrittele sen tarkemmin). On kai jonkinlainen ateriarytmikin nähtävissä, jos oikein vaaleanpunaisten silmälasien läpi katsoo, sillä toki syödään aamiainen ja lounas ja sitä rataa. Mutta sitten väleihin kaiken maailman möhmötyksiä sinne sun tänne, niin jopas on hyvä kokonaisuus pilalla.

Kotiin palatessani tuossa viikonlopun viimeisillä metreillä aionkin yrittää keskittyä KAIKKEEN paremmin. Pari viikkoa tätä kiikunkaakun sekamelskaa on riittämiin.

Proteiini ei valitettavasti ole lopullisesti poistanut suurinta ongelmaani kokonaan, eli makeanhimoa. Se on kyllä vähentynyt, ja kotiympyröissä ehti olla pari uskomatonta päivää, jolloin ei tehnyt mieli karkkia, kuten jo kirjoittelinkin. Ennen makeanhimon kylkiäisenä tuli halu täyttää vatsaansa, syödä vaikka jäätelöä ja leivonnaista. Nyt ei tee tippaakaan mieli mitään oikeaa jäljittelevääkään, vaan ihan peruskarkkia ja suklaata. Siis vaikka olen syönyt tukevasti ja tasaisesti (lue: koko ajan).

Hullu teoriani on, että imetys vie paljon nesteitä, enkä tule juoneeksi tarpeeksi. Tällöin liian pitkälle mennyt jano ei enää tunnu janolta, vaan primitiivisemmältä kaipuulta hedelmiin, jonka olen omalla toiminnallani kierouttanut sokerikoukuksi. Jotain tällaista olen jostain lukenutkin, eli kaikki ei ole pelkästään omia höyrypäisyyksiäni, mutta kyllä kyseenalaistan itsekin, onko ajatuksessa päätä tahi häntää.

Ihmiskoe jatkukoon, sitähän laihdutus enimmäkseen on. Minä haaveilen vähän aikaa pussikuureista (johon en kuitenkaan oikeasti ryhtyisi/pystyisi).

Kotiäiti hyppää trendiratsun selkään: TBT

90-luku esittäytyy. 14-vuotias varsa pääsi pariinkin otteeseen pikkukylän paikallislehden sivuille. Koulun konsertistakin tehtiin oikein reportaasi. (Todistetusti minulla on joskus ollut vyötärö!)

Tässä teille kohtalotovereille, joilla on yhtälailla epämääräinen käsitys aikamme ilmiöistä kuin amatööribloggaajallamme, hyödyllinen tietoisku. 

Instant karma

Siivoilin eilen illalla keittiötä tavallisemman iltakooman sijaan, lapset kaikki jo nukkuivat. Meillä on pieni asunto, vain yksi ovi erotti minut lastenhuoneesta, ja vauva nukkuu kanssani tupakeittiöön mahdutetussa parisängyssä. (Uhrasimme olohuoneen.)

Siis siivosin keittiötä, tiskasin pari astiaa, ja avasin kuivauskaapin ne sinne laittaakseni. Harmikseni huomasin ison, puisen leikkuulaudan nakottavan
kuivausritilän vallanneiden astioiden päällä. Sen kuuluisi olla niiden takana! Sanoin vieressä puuhailevalle miehelle sanatarkasti: "Tätä mä ihmettelen, että jos sä kerran saat sen sieltä pois niin mikset sä saa sitä sinne takas." Aloin puhuessani näyttämään mallia ja ujutin leikkuulautaa kippojen ja kappojen ylitse. Ehdin tuskin lauseeni loppuun, kun kaikki huolella väistämäni astiat rämähtivät helvetillisen metelin saattelemana alas. Minä aloin välittömästi nauraa ja mies kommentoi, ettei tähän varmaan tarvitse sanoa mitään. Lapset eivät ihme kyllä heränneet. Sainpahan kerrankin välitöntä palautetta.

Tänään lähdimme Helsinkiin mummolaan, ihanaa vaihtelua arkeen, flunssakin sopivasti loppusuoralla. En voi muuta kuin hämmästellä, kuinka helposti voi parin tunnin automatka kolmen pienen lapsen kanssa sujua! Pienimmät nukkuivat koko matkan, ja Jaakko oli tyytyväinen pari banaania saatuaan. On elämä joskus helppoa, sano.

Istuva härkä, takapuoli märkä

Hoksasin tänä aamuna, että Joonatan pyörähti sängyssä mahalleen. Ei ole siihen vaivautunut oikein kertaakaan, vaikka tietysti on osannut lattialla tempun halutessaan suorittaa. Pitkät, rauhalliset aamuni ovat ihan kohta historiaa, sillä meillä lähestytään selvästi tutkijaikää. Ennemmin tai myöhemmin -tapauksissa sijoitumme tällä kertaa kategoriaan "myöhemmin".

Joonatan ei ole ollut mikään vipeltäjä. Istumaan oppi puolivuotiaana (muut lapseni yhtä tukevasti 8-9 kk iässä), ja se on tuntunut olevan herrasta täysin tyydyttävä juttu jo pidemmän aikaa. Ei vaikuta kiire olevan minnekään, istua nakottaa aurinkoisesti lukuun ottamatta parin kuukauden aikaa, jolloin halusi mieluummin olla repussa kyydissä. Nyt on taas viihtynyt kovasti lattiamaisemissa. Vaan ei liiku.

Kaveri vinkkaa ja neuvolakin neuvoo, että lattialle harjoittelemaan. Vesselihän toki viettää lattialla tuntikaupalla päivittäin, mutta niin no, istuen. Jos yrittää jalkojen varassa hypittää, jalat sojottavat eteenpäin ikään kuin ilmassa istuisi. Melkein saatiin kuvattua. Ei kyllä ota jaloilla vastaan kuin vahingossa.

Nyt hän on lopulta alkanut istuessa venkoilemaan sinne tänne, mutta ei oikein hoksaa mistä on kysymys. Jos hänet kääntää vatsalleen, seuraa parku noin kahden sekunnin kuluttua. Iiihan tylsä asento. Toisen jalan osaa laittaa istuessa taakse, mutta toinen jalka jää eteen tielle, täysi mysteeri tuntuu toistaiseksi olevan, miten siitä eteenpäin. Vaikka kyllä meillä asuu pieni joogi, selvästi.

Tästä se lähtee.

Työnnetääs taaksepäin.

Melkein livahti kuvasta. 

Bryggare!

Takaisin lähtötilanteeseen.

Eilen nähtiin tämäkin ihme! Taisi ylittyä se mainittu kaksi sekuntia, ennen kuin tuossa asennossa tuli raja vastaan, ja homma alkoi maistui puulta, kuuluvasti.

Ei tässä nyt vielä taida olla kiire kävelykypäräostoksille.