Pönäkkä perjantai

Syyllinen! Syyllinen! Syyllinen! Olen lihonut, koska. Koska kun. No, suklaa. Ja noi murot. Riisimurot ja maissimurot. Ja oikeastaan ehkä kuitenkin suklaa. Äääh.

Juu-u, hädin tuskin sain napin kiinni. Tuli vähän sellainen kamelin-selkä-katkesi-olo, mutta käytännössä on vaikea jaksaa tehdä mitään konkreettisia muutoksia. Suklaata nyt ainakin pitää vähentää. Taannoin perustettu herkkulaatikkokin syötiin mustia, kovia karkkeja lukuunottamatta tyhjäksi, ja uusia en ole viitsinyt ostaa. Huomasin jälleen, että helposti ensimmäinen nälkäsignaali johti karkin nappaamisen sen sijaan, että olisin tehnyt ruokaa. Kokeillaanpa paremmilla energiavaroilla uudestaan. Minä kun näköjään syön pahojakin karkkeja, tai tylsiä, kun tarpeeksi mieli tekee.

Olen yrittänyt karkkipäivää kerran viikossa. Ei onnistunut. Olen yrittänyt syödä vaikka joka päivä vähän, mutta jättää sen kertarysäyksen väliin. Ei onnistunut. Olen yrittänyt totaalilakkoa. Onnistui jonkin aikaa, mutta ei pysyvästi, ja sitten söin kahta kauheammin. Joten nyt kokeilen, että muutaman kerran viikkoon saisi syödä vähän, vaikkapa kahdesti, ja lisäksi yhden isomman namistelun. Jospa sieltä löytyisi jonkinlainen kohtuuden illuusio?

Pari munkkkiakin mahtui viikkoon, ja keksiä. Ja noita muroja. Laitan niiden sekaan pähkinöitä, kauramaitoa, sokeria ja sokeroimatonta kaakaojauhetta. Eihän nuo mitään haittaisi vaikka joka toinen päivä syötynä, mutta kun minä sorrun niihin pahimmillaan pari kertaa päivässä. Liikaa huonoa hiilaria, liian vähän protskua.

Joten nyt pistetäänkin sitten vähän haasteisiin pökköä. Huomasin ilokseni ja yllätyksekseni, etten enää niin pahasti hotki, vaikka liian nopeasti edelleen syönkin. Joten niputan kaikki yhden Keskity Syömiseen -nimikkeen alle, jolloin käytännössä pyrin syömään sopivan määrän, ei liian nopeasti, eikä syödessä saisi tehdä samalla muuta. Lipsun etenkin viimeisestä edelleen päivittäin.

Nyt otetaan myös tarkastelun alle ateriarytmi ja proteiinia joka aterialle. Kasvikset koen vähiten vaikeiksi, vaikka taatusti niissäkin on välillä parantamisen varaa, jopa minulla, joka parhaina päivinään puputtaa kevyesti puolitoista kiloa kaninruokaa menemään. Ajatuskin ateriarytmin kunnollisesta petraamisesta (ei enää väliin jätettyjä lounaita!) ja proteiinin kyyläämisestä laiskottaa ja ketuttaa, mutta hei, mahalle kyytiä nyt! Matroona x matroona -olemuksesta pääsin pienillä, kivuttomilla muutoksilla, mutta jos haluan tästä melkein megalihavasta melkein hoikaksi, vaaditaan vanhoja kunnon järeitä otteita.

Ajattelin tehdä seuraavan viikon ajaksi, ja miksei jatkoonkin, pienen raportin päivän päätteeksi. Ehkä sitä pysyisi paremmin kurissa ja nuhteessa, kun pitää iltaisin blogiin tunnustaa syntinsä. Tai sitten ei. Mutta tulispahan sekin tunnustettua.

Suunnitteluhan tässä on kaiken alku ja juuri. Mutta kun väsyttää! Olen joutunut heräämään muutamana viime yönä tavallista useammin, pahimmillaan yli viisi kertaa yössä. No, tänään ajoissa nukkumaan, niin parantuu siitäkin ruikutuksesta.

Sori vain, tänään ei enempiä kuvia tippunut, oli sen verran kiireinen (ja tosi kiva!) päivä. Jospa huomenna paremmin?

Lopuksi esimerkki päiväraportista, arvostelu hyvä, välttävä, huono:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono
- Ateriarytmi: Välttävä
- Proteiinin määrä: Välttävä

Mukavaa viikonloppua kaikille, älkää tämän matroonan murjotuksista piitatko, ihan itse ne on syöty!

Kikhernepussi

Huomasittekin ehkä eilisen kirjoituksen olleen vähän omituinen, pari kummaa virhettäkin pääsi livahtamaan julkaistuun versioon. Johtuu siitä, että nukahdin jo 19 jälkeen vaavin viereen täysissä pukeissa, ja heräsin joskus 23 maissa tokkurassa. Ei tullut sitten kovin laadukasta julkaisua, ei! En tiedä, mikä niin väsyttää, ehkä hiukan tavallista rikkonaisemmat yöt? Yleensä meillä nukkuvat kaikki, vauvakin aika hyvin, mutta nyt ovat parina yönä herätelleet kaikki kolme vuorotellen, ja vielä koirat ja mieskin.

Ehkäpä eilis- ja tämänaamuisille kokkailuilleni voi hakea selitystä tuosta, tai sitten olen vain muuten höppänä. Liottelin ja keittelin kikherneitä ison kasan, ja innostuin jatkojalostamaan satsia viimeisen päälle. Sain nimittäin ystävältäni hänelle tarpeettoman lihamyllyn (uuden! kiitos! iiih!) pitkäaikaislainaan, piti heti päästä testaamaan. Todella hyvä pistämään kikherneet polvilleen!

Tein sitten falafeleja, hummusta ja paahdettuja kikherneitä. Tai yritin tehdä. Falafelit olisivat vielä muotonsa puolesta läpäisseet seulani, minä kun en ole turhantarkka (niin nuo ensimmäisen kuvan kökkänät, jos joku ei tunnista), mutta ilmeisesti niihin käyttämäni kuivattu persilja (olisi pitänyt reseptin mukaan olla tuoretta) kärähti uunissa, ja nyt pyöryköissä on palaneen makuisia sattumia. Yäk.

Paahdetut kikherneet ovat oivia naposteltavia, herkullisia ja terveellisiä, ja olen aikonut jo pitkään tehdä niitä. Tutkailin eri ohjeista paistoaikoja ja maustamista, jälkimmäinen onnistuikin, mutta paistoaika sen sijaan... No, minigrippussissa ovat syömiskelpoiset yksilöt.

Hummuksesta tuli sentään herkullista! Luultavasti olen jo oppinut kantapään kautta. Hummus tehdään tahinista (seesaminsiementahnaa) ja kikherneistä, ja tein jälleen tahinimkin itse (sädekehä). Olen käräyttänyt seesaminsiemenet ainakin kahdesti aikaisemmin! Kolmas kerta toden sanoo.

Muistin myös, miksi en nykyään juuri kokkaile pidempiä tai keskittymistä vaativia juttuja, vaan jätän ne suosiolla miehen heiniksi. Ensin Joonatan kyllästyi leikkimään leluillaan, ja kävi kärttyisästi. Nostin pojan toiveikkaasti reppuun, mutta se ei oikein ollut Joonatanista mukavaa. Joten hytkyttelin sitten itseäni samalla kun murskasin ja sekoittelin kikherneitä. Ei helpottanut hommaa.

Sitten Ahti sai tarpeekseen, ja vaati äidin huomiota, mieluiten leikkimään junaradalla kanssaan, ja koska väsyneisyys ja nälkä jo olivat hänet saavuttaneet. "äiti ei nyt ehdi" tiuskaistuna tuskastuneesti ei saanut hyvää vastaanottoa. "Kauniiksi" lopuksi Jaakko tuli kiskomaan minua keittiöstä, olisi varmaan halunnut minun peittelevän sänkyynsä hetkeksi levähtämään, mutta minä vain itsepäisesti ilmoitin olevani kiireinen. Lopulta kaikki parkuivat, minä ärjyin, ja rähisin vielä miehellekin, kun ei mielestäni saapunut tarpeeksi nopeasti avuksi. Pyysin kyllä juurta jaksaen anteeksi kaikilta myöhemmin, jospa suuremmitta traumoitta selvittiin. Erikoisempi ruuanlaitto harkitaan jatkossa tarkkaan, kaikki hetken innostukset aion vakaasti unohtaa.

Etenkin kun parin tunnin kokkaussessiosta on tuloksena lähinnä kärähtänyttä papua eri muodoissaan. Ja hyvää hummusta, joskin kenties vähän turhankin kiinteää.

Varahousut!

Joonatanilla on Jaakon housut jalassa! Ei sattunut olemaan vaavelin omia mukana, ja akuutti tarve iski. Huvittavasti nuo istuu vyötäröltä, lahkeet piti kyllä kääriä noin ziljoona kertaa. Jaakko on n. 25 cm pitkä. (Köh. Tarkoitan tietysti siis n. 125 cm pitkä.)

Vastahakoinen repussareissaaja

Huolimatta aurinkoisesta (kuvainnollisesti, tietty) aamukuuden herätyksestä iski Ahdille väsymys juuri ennen lähtöä kaupungille. Piti ottaa terapiareissulle koko poppoo, usein mies ehtii katsomaan Ahtia. Parku säesti lähtöämme.

Bussissa poika vähän rauhoittui, mutta kun perillä olisi pitänyt kävellä, matka ei enää sujunut.

"Äitii, syliin, ota syliin."
"Kyllä nyt pitäis jaksaa kävellä."
"Syliin, minä haluan syliin."
"Haluatko tulla reppuun, äiti kantaa repussa?"
"Haluan."
"Haluatko varmasti?"
"Haluan."
*kohtuullisen säätämispitoinen pariminuuttinen, kun poika kiinnitetään selkään*
"Äiti, minä haluan kävellä ite! En halua leppuun! Haluan kävellä ite!"
"Sinä halusit reppuun, nyt olet siellä. Saat sitten takaisin tullessa kävellä."
Ja loput 10 minuuttia, mikä kävellessä kesti:
"Äitiii... haluan kävellä ite... ite... uuu... äitiii..." Ei onneksi palosireeninä, vaan tasaisena valituksena.

Perillä leikit onneksi sujuivat. Enkä minä hermostunut! Tai siis näyttänyt sitä. Yritin kyllä selittää, mitä on inttäminen, mutta en usko sanoman menneen perille.

Ja tuo sininen kuva? Se oli tietysti taivas, ihana helmikuun sininen. Ihan selvästi.

Ruudun takaa, tai siis edestä

Herra Hempeä, ei itse asiassa sitten kuitenkaan kovin hempeänä. Yritys hyvä kymmenen. Mutta ehkä tuosta jotenkin tuon ruokaharson värin näkee.

Minä katson itse asiassa tänään leffaa. Senpä takia en ollenkaan bloggaa tänään. Tätä ei lasketa, koska on lyhyt, ja vailla kunnon ydintä. Toisaalta, eipä tässä viime päivinä ole kummoisia seikkailuja koettu muutenkaan.

Mies kuvailee leffamakuani sanoin "romantiikkaa ja räjähdyksiä", paitsi etten liiemmälti välitä räjähdyksistä. Siedän, mutta yliannostus on vakava katsomisen este. Romantiikan puute toisaalta myös. Tiedän toki, millaisia ovat hienot ja astikkaat elokuvat. Olen saattanut jopa joskus katsoa sellaisen vahingossa. Tunnistan kyllä taiteen. En vain pitä siitä erityisemmin. Rrrrrakastan elokuvia, joissa seikkailaan katastrofin jälkeisissä tunnelmissa, ja keitellään saappaanpohjia ruohosuurusteessa. Avaruus on pop. Haltiat ja lohikäärmeet ovat jee. Kauhu ehdoton ei, ei enää 19-vuotiaana elokuvateatterissa katsotun Manaajan jälkeen. Director's cut. Älköön kukaan koskaan puhuko minulle Sillä Äänellä.

Puolisoni leffamaku on melko erilainen omaani verraten, hienostuneempi. Hän jopa pitää niistä elokuvista, joissa pääpaino ei ole pojan ja tytön tapaamisella ja yhteen päätymisellä. Yritämme silti joskus saada yhteisen elokuvaillan. Muutama vuosi sitten sattui kommunikaatiokatkos, ja kuvittelin keksineeni hyvän, nostalgisen idean katsoa Tähtien sodan ensimmäisen osan, sen vanhan, joka nykyisen laskutavan mukaan on kai sitten neljäs. Olin itse nähnyt sen nuorena ja kauniina useammankin kerran. Jostain syystä olin siinä luulossa, ettei mieheni olisi nähnyt koko elokuvaa. Ajattelin, että sillä olisi ainakin klassikkoarvoa, jos viihdearvo tökkisikin.

Leffa oli edennyt viimeiseen palkintojenjakoseremoniaan (lopussa), ja rakkaani kommentoi terävään tyyliinsä, ettei Wookie saanut palkintoa. Minä mutisin jotain sellaista, että eivätkös ne kohta ole siellä luolassa (alussa), ja sain vastaani epäuskoisen katseen, ja puuskahduksen, jonka mukaan siellä ei ole liikuttu enää aikoihin. Jouduin tunnustamaan, että olin taitavasti nukkunut koko elokuvan läpi kyynärpäähäni nojaten, joten en jäänyt kiinni. Kävi ilmi, että kiltti mieheni ei olisi ollenkaan halunnut katsoa kyseistä pätkää, oli nähnytkin sen joskus, mutta suostui siihen minun mielikseni, koska arveli asian olevan merkittäväkin. Ja minä taas... No, sen te jo tiedättekin. Olen kuullut tästä tapauksesta muutaman kerran jälkikäteenkin. Huolimatta siitä, että katsoin korvaukseksi Hyvät, pahat ja rumat räpäyttämättä silmäänikään. Jokaisen aavikolla vierivän pensaspallosenkin. Ei auta. Trauma on tuotettu.

Mutta nyt sitä leffaa (yksin, snif), huomiseen!

Niin joo, sehän piti vielä kertoa, miksi pidän niin kovasti romanttisista elokuvista, enkä jaksa vähän "hienompia". Hienous saavutetaan usein pureutumalla ihmisen tai maailman synkään puoleen. Tuodaan ahdistavat tunteet ja tabut esiin. Minä eläydyn hyvin voimakkaasti elokuviin, jokaisen romanttisen elokuvan myötä rakastun uudestaan ja uudestaan, ja saan aina onnellisen loppuni. Tämä eläytyminen ei enää olekaan niin ihanaa, jos kyseessä on ahdistava tai pelottava kuvaus. Sitä on vaikea laittaa pois päältä, joten yleensä vain tyydyn pysyttelemään mukavuusalueellani. Ehkä jonain päivänä en enää imetä tai ole raskaana jatkuvasti, ja voin harkita asiaa uudestaan.

Rinnakkaistodellisuus

Tänään oli sitten kiva päivä! Ensin mentiin aamulla ulos ystäväperheen kanssa. Sitten kahdelta oli naapurin pojan syntymäpäivät, ja siellä vietettiin pari tuntia. Sen jälkeen mentiin vielä hyppyhetkiretkelle, kyllä lapsilla oli hauskaa.

Joo-o. Noin tän PITI mennä. Ahti vaan sairastui viime yönä, tänään kuumetta ja veto pois raasulta, sekä maha kuralla. Parempi onni ensi kerralla. Kökittiin sitten sisällä, mitä nyt vähän kaupassa käväisin Joonatanin kanssa, sai edes hän vähän haukata happea. Jaakonkin vessajuoksut alkoivat uudestaan, vaikka tilanne jo vaikutti paremmalta. (Tämän te kaikki halusitte tietää.) Parempi onni ensi kerralla.

Kun ei nyt meihin aikuisiin tulis.

Kivaa alkavaa viikkoa! (Haha.)

Lähtökohtaisesti vaaleanpunaista!

Sellaista läikikästä versiota. Voi kun söpöä. Mutta menköön. Meidän ruokailuhetkemme ovat tulevaisuudessa melko hempeitä, tuota satsia kun käytän ruokaliinoina yms. En ole erityisemmin vaaleanpunaisen ystävä, joten tarinahan taustalta löytyy.

Pesukoneemme siis hajosi muutama päivä sitten, kuten muistatte. Sattumoisin koneessa oli juuri tekstiilit, jotka olin aikonut värjätä vähän sähäkämmiksi kuin tahrainen valkoinen. Tai oli-joskus-valkoinen. Väriosastolla tuli kiire, ja kun en löytänyt oranssia (Mandariini? Ei!) nappasin korallin. "Hei, ne ovat vain harsoja, ei se nyt niin tarkkaa!" Värit ja muut koneeseen pyyheläjän kanssa ja ohjelma pyörimään. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Paitsi että taisin kuitenkin mokata jotain, koska hetken päästä pesukone alkoi ruksuttaa tyhjää, eikä rumpua saanut pyöritettyä.  Luukku oli auennut kesken ohjelman ja jumittanut rummun paikoilleen. Raah. Takuu oli jo pesukoneen alkuasennushässäköissä menetetty, ei niistä nolouksista enempää. Siellä mun värjäyssatsini nyt sitten yksinäisenä kökki.

Pari päivää ihmeteltiin, availtiin konetta milloin mistäkin suunnasta, ja lopulta mies käytti harkittua väkivaltaa, ja sai kuin saikin rummun pyöritettyä. Väittää korjaamisen ehkä olevan vielä mahdollista, tunnustettakoon, että olen epäuskoinen. Yrittänyt ei kuitenkaan laiteta. No, värjäyskasa oli tuossa vaiheessa suolainen kasa läikkiintynyttä liinaa. Vein hätin tulleelle ystävälle pesuun, ja kuinka ollakaan. Vaaleanpunaista! Kuluneen, läikikkään vaaleanpunaista. Eipä se käyttöä estä. Sen pituinen se. Jospa ennustaisi tyttöä.


Autot voivat löytyä joskus jännistä paikoista.

Joonatan ihastui riisikauhaan. Äidin poika.

Leppoisaa lauantaita!

P.S. Olen pessyt tällä viikolla n. 60 kg pyykkiä. Tai siis kone on, onneksi sentään. Mutta kyl te tiedätte.

Puputtajan Perjantai

Jee! Olen syönyt viikon aikana ihan liikaa suklaata, joten pelkäsin vyötäröön sujahtamisen ottaneen takapakkia. Ei ollut! Ehkä ne olisivat mahtuneet vielä hitusen paremmin ilman suklaata, mutta noo. Ei tässä  niin kiire. Jos siis pitää valita suklaan ja (nopeammin) laihtumisen väliltä. Nyt housut tuntuvat jo melkein mukavilta jalassa! Jos siis ei ole tarkoitus istua, kumartua tai ihmeemmin liikkua, hah. Valitsin tarkoituksella aika inhorealistisen kuvakulman, näkeepähän paremmin, kun alkaa maha kutistua. Teitä on varoitettu.

Sallikaamme kuvakulma ylhäältä...

Imetys ja tämä muhkeahko lähtötilanne mahdollistavat minulle paheita, joita laihdutukseen ei tavallisesti yhdistetä, kuten vaikka ne pari 200 g suklaalevyä viikossa. Taannoisen herkkulaatikon antimetkin ovat maistuneet välillä liiankin kanssa, mutta enimmäkseen kohtuudella. Olen karkkivarastooni aika tyytyväinen, mutta ei sillä toistaiseksi ole suklaan kulutukseen toivottua vaikutusta. Seurailemne tilannetta.

Olen nimittäin varsin tietoinen, että mahtuakseni lopulta niihin kaikista pienimpiin housuihin, ei tämä nykyinen peli vetele. Ei sen tarvitsekaan. Ihan vielä ei kuitenkaan tarvitse tiukistella, niin mennään nyt sieltä, mistä aita on matalin.

Suunnittelin oikeastaan julistavani karkkilakon viikoksi, mutta en kuitenkaan pysy siinä. Eipä siis kiusata itseään turhaan, vaan tavoitellaan nyt kiltisti sitä kohtuutta, niin tylsää ja draamaköyhää kuin se onkin.

...tai kameralla kaunisteltu...

Olette ehkä jo huomanneet, miksi en aloittanut laihdutusblogia? "Tänään söin aamupalan ilman lukemista ja join teetä, jee." "Tänäänkin join teetä, mutta selasin puhelinta iltapalalla." "En juonut tänään ollenkaan teetä, voi minua, mutta vain yksi ateria syöty keskittymättä." Köh. Entäs sitten: "Lähtöpaino? Jaa, en tiedä, en mahdu housuihin." "Tavoitteet? Niin, mainitsinko noista housuista..." "Liikunta? Lasketaanko vauvankanto ja pyykinheitto?" Niinpä.

Nuo kaksi valitsemaani haastetta eivät edelleenkään suju täysin mallikelpoisesti, mutta niiden opettelu sujuu jo niin huomaamatta, että voisin yrittää ottaa seuraavan kehityskohdan työn alle. Haasteethan olivat:

- teen juonti, vesi

- ateriarytmi

- kasviksia ja proteiinia joka aterialle

- keskittyminen syömiseen

- annoskoot

- hotkinta

- herkkujen kertamäärä

Aika luontevaa valita tuo hotkinta, sitä tukee jo syömiseen keskittyminen. Ateriarytmini ja ruuan laatu eivät kuitenkaan niin metsässä ole kuin syöntitapani. Annoskootkin ovat vähitellen kuin itsestään pienentyneet, mutta vielä tapahtuu liikaa ylilyöntejä lopullista tavoitetta ajatellen. Mutta yksi kerrallaan. Joten julistan seuraavaksi haasteeksi hotkinnan kertakaikkisen totaalisen lopettamisen! Jatkossa bloggaajamme pyrkii hengittämään sisään suullisten välillä, ei enää samaan aikaan. Pyrkii ylipäätään hengittämään. Haarukkakin voisi välillä ihan levähtää lautaselle. En sentään myönnä koskaan kaapineeni lautasellista suuhuni. Kumonneeni, en. Siispä päätetty.

...kun totuus on tämä!

Kirjoitin suurimman osan tästä päivityksestä jo aamupäivällä. Nyt illalla vaavia nukuttaessani mies tuli kurkkaamaan ja nappaamaan pari namua karkkilaatikosta, joka oli eksynyt viereeni sängylle: "Eivät ne hyviä ole, mutta niitä on paljon?" "Joskus on vain syötävä." Liekö proteiinissa vajausta, kun maailman tylsimmät karkit noin upposivat. Ugh, olen tunnustanut. Sain muuten mahani kipeäksi. Mitäs se Scarlett sanoikaan? "After all, tomorrow is another day", näin sarjassamme klassiset kliseet.

Kaaoksen taltutus, osa 573

Silläkin uhalla, että toistan itseäni, mutta tadaa! Lisäksi selätin sen eilisen puhtaan pyykin läjän. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että tämän kirjoituksen piti esitellä useampikin kunnossa oleva paikka, mutta nyt olisi tarjolla vaan ne ennen-kuvat, eikä ne ole niin hauskoja.

Olin yksin kotona lasten kanssa tänään, ja Jaakko on vielä kipeä, joten ei menty ulos. Sääli, siellä olis ollut tänään upea ilma. Olen toisaalta niin tyytyväinen, ettei kukaan muu ole sairastunut. Päivä hujahti, enempää siivousta en ehtinyt.

Piti leikkiä junaradalla, laittaa kaksi ruokaa, juosta avustamaan esikoista vessaan noin ziljoona kertaa (juu, sellainen tauti), leikata saksilla, katsoa Pipsa-possua, lukea kirjaa ja ihan vaan pötkötellä porukalla. Siinä sitä olikin.

Kuva: Ahti

Kuva: Ahti

28 kg

Pyykkiä. Sitäpä juuri. 7 kilon taloyhtiön kone, joka pyörittää tunnissa ohjelman läpi, kerrottuna kahdella (siellä on näitä ihmelaitoksia kaksin kappalein). Ja sitten vielä tuplataan. 28 kg pyykkiä noin suunnilleen. Jäljelle jää vain yksi kysymys: missä tuo kaikki kuivataan?

Pesukone hajosi. Lapsi oksensi yöllä, toinen pissasi aamulla sänkynsä täyteen. Kolmas käyttää kestoja. Käytti. Tänään lähti kaupasta vaippapaketti mukaan. Ihan kätevää, kun menee sama koko molemmilla nuorimmaisilla, otamme yövaipankin toistaiseksi takaisin. Satunnaiset vahingot eivät haitanneet ollenkaan niin paljon, kun minun ja pesukoneen välissä ei ollut 150 m ja talvisää.