Huuh, neljän ja puolen sadan kilometrin automatka takana. No ei, oikeasti jotain 250 km kyseessä, mutta se tuntuu vähintään tuon pituiselta. Osan matkasta pääsee moottoritietä (mikä nyt ei vuoden `89 autolla ole niin ratkaisevaa niinkään nopeuden kuin perskärpästen kannalta), mutta sekaan mahtuu ihan riittämiin mutkaisia pikku teitä, joita paikalliset kaahottavat hullulla vauhdilla.
En muista, mainitsinko, mutta lyhyellä varoitusajalla lähdin lasten kanssa isäni luokse pariksi yöksi. Mies paiski 20 tuntia auton kanssa töitä, että sai siitä pitkänmatkalaisen. Tulipahan kerralla kuntoon, sano.
Lapset istuivat takapenkillä melkoisen tiiviisti, mutta olivat kiltisti. Meillä eivät oikein kunnolla osaa lapset tapella, koska Jaakko ei lähde mukaan ja Joonatan on vielä liian pieni. Ei sillä, Ahti on kyllä lahjakas saamaan yksinäänkin riidan aikaiseksi.
Eka pysähdys bussipysäkille ensimmäisen 50 kilsan jälkeen, ja kenttäolosuhteinen vaipanvaihto desibelien syyn selvittyä. Seuraava taukopysähdys ihan suunnitelman mukaan ABC:lla, jossa tosin kävimme vain vessassa. Pihiyden nimissä, sekä säädön välttääkseni syötiin eväät proosallisesti autossa. Vielä viimeisen etapin aikana, n. 70 km, piti kurvata tien sivuun ihmettelemään pienimmän karjumista. Mitään varsinaista syytä en löytänyt, mutta Joonatan kyllä rauhoittui ihan vain syliin nostamalla ja jaksoi perille asti.
Ei varmaan suurimmalle osalle lasten kanssa matkustaneille mitään ihmeellistä, mutta minä en ole tottunut. Vanhemmat pojat ovat olleet uskomattoman hyviä matkustajia, ja noinkin lyhyt ajomatka on sujunut kivuttomasti yhdellä pysähdyksellä. Hyvin meni nytkin, suhteutettuna.
Tämä kuva aamu-ulkoilusta ennen lähtöä. Lapset löysivät hiekkalaatikosta kuopat, ja niistähän riemua riitti.
eli kertomus siitä, kuinka hän oppi hyväksymään itsensä, ja saattoi vahingossa matkan varrella saavuttaa jotain suurta
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autoilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autoilu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
torstai 16. huhtikuuta 2015
Pieni harmi, suuri kiukku
"Terve, tämä ei ole parkkipaikka. Olen nähnyt tämän auton usein tientukkeena. Jos vielä näen auton tässä, ilmoitan poliisille."
Kylläpäs nyt on joku vetänyt herneen nenään. Ei sillä, meni kyllä minullakin pari vihreää nenuun, ja kasvatin pellon samantien. Aikani olen tätä nyt puhissut, joten päätin jakaa tämän epäreiluuden teillekin.
Asumme taloyhtiössä, jonka parkkipaikat ovat alueen takana, kauimpana meistä. Joten kaikki, joilla on auto, ja tuovat jotain painavaa kotiin, ajavat sen yleensä autollaan oven eteen, ja vievät sitten auton parkkiin. Ihan normaali käytäntö. Täysin laillinen ja sallittukin muuten, kun pykäliä tutkin tuon lähestymisen jälkeen.
Kunnon naapurikyylänä olen tässä vuosien varrella huomannut, että osalla asukkaista on aika höveli suhtautuminen auton pitoon, ja se jätetään joskus yöksikin kätevästi oven eteen. Lisäksi seinänaapurimme hankki viime syksynä auton, ja luultavasti osaksi uutudenviehätystään näimme auton harva se päivä pihatiellä, usein pitkiäkin aikoja. Myönnän, harmitti. Aikaisemmin olimme hyvin tarkkoja viemään hyrysysymme takaisin paikoilleen ostosreissun jälkeen, mutta nyt ihan parin viikon aikana olen aukaissut ääneni sen puolesta, että auto saisi olla muutaman tunnin kuskinvaihdon ajan (minä tulen lasten ja ostosten kanssa kotiin, ja mies on lähdössä jonkun ajan päästä painavien osien kanssa liikenteeseeen) pihatiellä, ettei tarvitsisi turhaan suhailla parkkiksen ja kotimme väliä. Lapsellisena tausta-ajatuksena, "jos nuokin, niin mekin". Muistaakseni tämän vuoden puolella uskollinen ajokki on ollut yhden kerran pidempään auton huollon vuoksi tuossa edessä, muuten tänä kahtena viikkona siis kahteen otteeseen. En tiedä teistä, mutta minusta se ei ole "usein".
Auto ei ole tientukkeena! Pidän aina huolen, että siitä mahtuu tuplarattaidenkin kanssa ohi, varsinkin, koska olen itse usein joutunut kikkailemaan ohituksen vuoksi milloin kenenkin parkkeerausten vuoksi. Lisäksi toiselta puolelta pääsee autollakin, eli emme ole mitenkään edessä edes mahdollisen hätätilanteen sattuessa!
Myönnän toki, että rikoimme kyllä taloyhtiön sääntöjä (vää, niin ne muutkin!), ja jos se niin kovasti häiritsi, olisi ollut ihan kohteliasta tulla asiasta keskustelemaan. Tai edes kirjoittaa ystävällisempi lappu! Poliisille, kaikkea kanssa.
Jostain syystä eniten tässä ärsyttää, että olen lukemattomat kerrat raahannut vauvaa, tai lisäksi paimentanut haahuilevaa Jaakkoa parkkipaikalta epäinhimillisen lastin kanssa (no, siis kaksi pirkaleen painavaa kassia ja yksi möhkövauva, kokeilkaapa!) ihan jo kuntoilumielessä, ja myöskin, koska en ole halunnut liian usein tai turhaan autoa eteen ajaa. Välillä on meinannut usko loppua, ja olen melkein laskenut kassit maahan hakiakseni ne kohta rattailla. Mitä saan huomaavaisuudestani palkaksi? Ärrrr.
Otimme lapusta sen verran vaarin, että emme enää edes "noku noikin" -linjauksen vuoksi jätä autoa vain odottelemaan pihatielle, vaan ajamme sen kiltisti parkkiin ja sitten taas takaisin tarpeen vaatiessa. Mies sai taas pisteet kotiin, alusta asti on sanonut, ettei niin ole oikein sopivaa tehdä, ja minä olen vain inttänyt, että kyllä muutkin.
Pieni juttuhan tämä on, mutta kyllä vain kiukuttaa. Täten juhlallisesti ilmoitan, että minut on nyt suututettu. Oikein perusteellisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

