Meikkiä ja munkkia nassuun

Menin aamupäiväisen perhekahvilavappunaamiaisriehan jälkeen Prismaan. Olin maskeerannut itseni, ja katselin jännittyneenä reaktioita. Ehkä pari vähän pidempää katsetta sain, mutta hämmentävän vähän. Ehkä kaikki muistivat vapun.

Jaakosta en saanut identiteettisuojaista kuvaa, mutta tuhrin pojan naamaan ruskealla huulipunalla ympyröitä (sori, perhekahvilan sohva!) Ja laitoin ruskeasävyisen raitapaidan päälle, sekä pehmeän kruunun päähän. Kostyymin nimi oli Määrittelemätön Eläinkuningas.

Ahti oli Hiiri. Ainakin tasan sen hetken, että sain napattua kuvan. Muuten asu oli "liian kuuma", jopa tuo taskusta pilkistävä hiirinukkekin.

Joonatan oli Humpty Dumpty, sen samat kolme sekuntia.

Simakin onnistui, vaikka minä mielestäni huppeloiduinkin. Kukaan muu juoja ei tunnustanut. Vappuisaa vappua!

Huimaavaa huutoa, osa 2

Näistä seesteisistä tunnelmista siirrytäänkin suoraan kuumaan perunaan, huutamalla kommunikointiin. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, olen vasta tässä 2010-luvulla ymmärtänyt, kuinka vakavasta käytösvirheestä tai joidenkin mukaan jopa hulluudesta on kyse. Täysin rehellinen ollakseni, en osaa aivan nähdä huutamista ihan tuossa valossa. Veikkaisinkin jotain selitystä löytyvän suomalaisesta kulttuurista, joka tunnetusti eroaa esimerkiksi välimeren maista erityisesti keskinäisten kanssakäymisten vivahteissa. Epäilisin, vaikkakaan en tiedä, ettei jossain Espanjassa suhtauduttaisi äänen korottamiseen ihan näin ryppyotsaisesti. 

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väheksyä ongelmaani, ja olenkin vuosien varrella tehnyt kovasti työtä, että saisin tulisen luontoni ja jylisevän ääneni hillittyä. Olen myös ollut huomaavinani, että käsitykseni "huutamisesta" on lapsellinen. Lievä äänenkorotus on minulle vasta "tiukasti sanomista", ja sellainen pellit auki lähtevä jyly vasta varsinaista huutamista. Tunnustan, että parikin kertaa riidan yhteydessä on tullut mylvittyä hiljentämiskehotukseen: "Ai huudan vai?! Tämäkö on sinusta huutamista?! Minä sinulle huudot näytän! TÄMÄ ON HUUTAMISTA!" Kypsää, aikuismaista, rakentavaa. Olen kuitenkin ihan tosissani. En voi uskoa, että jos nyt pikkuisen kiihtyessään ääni kohoaa, olisi se vielä paha. Oppimisprosessa käynnissä. Lisäksi olen saanut luonnolta melkoiset äänilahjat, joten kovan äänen tuottaminen on minulle melko helppoa.

Paradoksaalista tässä on, että itse asiassa pelkään huutoääntä. Jos minulle huudetaan, automaattinen paniikkireaktio on karjua kahta kovempaa takaisin. Jälleen kypsä ja aikuismainen tapa. Tältä pohjalta voin hyvin ymmärtää, miten pelottava saatan olla. Mies on onneksi aika tottunut, vaikka ei hyväksynyt. Ei kuitenkaan pelkää, sentään. 

No, mites lapset? Pelkäävätkö? Pitävätkö äitiä hirviönä? Ahti kyllä loukkaantuu, niin kuin eilen kerroin, mutta pelkoa ei näy. Noloakin tavallaan, mutta ovat tottuneet äidin kohkaamiseen. Yritän ajatella sen positiivisesti. Jos joskus tulevaisuudessa joku yrittää meidän poikia huutamalla pelotella, voivat hyvinkin totuudenmukaisesti viilipyttynä vastata: "Mun äidistä lähtee kuule kovempi ääni."

Omista lapsistani Jaakko reagoi huutamalla kovaan ääneen hyvinkin tempperamenttisesti harmiin ja turhautumiseen, sanaton versio omasta käyttäytymisestäni, selvästi äidinmaidosta imettyä. Hänelle on vaikeaa tuoda keinoja näiden tunteiden käsittelyyn sanavaraston rajallisuuden vuoksi, mutta yritämme parhaamme. Onneksi liekki hiipuu äkkiä leimahdettuaan, ja huutokohtaus ei koskaan kestä kauan. 

Ahti on tullut isäänsä, vaikka kyllä äidinkin tapoja löytyy. Enemmän kuitenkin matkittuna kuin myötäsyntyisena, arvaan ma, joten tästä asiasta ei luultavasti huolta. 

Joonatanista näkee jo nyt, että siinä on äitinsä kuva temperamentin suhteen. Ja vitsit, mikä ääni sillä pojalla on! Hän kun huutaa, niin pikkulinnut putoavat puusta, laulua lainatakseni. Olenkin jo nyt alkanut miettimään, mitä keinoja opetan pojalleni, ettei tarvitsisi aikuisena näiden asioiden kanssa kipuilla. "Älä huuda" kun ei oikein tätä ongelmaa ratkaise. No, onneksi tässä on vielä hetkinen aikaa.

En kuitenkaan aio omienkaan käyttäytymismallieni suhteen luovuttaa, tai todeta, että tällaiset kortit on jaettu, hyväksykää tai hylätkää. Olen jo paljon kehittynyt, ja toki vireystilakin vaikuttaa. Pikkulapsiajan jäätyä taakse voi olla paljon helpompi hillitä huutonsa. Haaveeni tulevaisuudesta onkin, että pojat kertovat kavereilleen, miten äiti ei huuda suunnilleen koskaan, eikä ole oikein ikinä huutanutkaan, mutta silloin harvoin kun tarvetta on, sitä kyllä totellaan. Autuaasti olisivat lapsuusvuotensa todellisuuden unohtaneet. No joo, ehkei ihan siihen pisteeseen koskaan päästä, mutta pitäähän sitä ihmiselle olla tavoitteita. Minusta tulee siis hoikka, maratonkuntoinen, maisteri ja hyvin harvoin huutava neljän lapsen opettajaäiti. 

Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

Työtä käskettyä

Olimme juuri saapuneet Jaakon puheterapiaan, ja laittelin vielä jotain vaatteita naulakkoon selin poikiin. Kehotin Ahtia asettamaan kenkänsä sievästi riviin, niin kuin äidin kengätkin ovat, ja sain vastaukseksi avuliaan "Minä laitan Jaakonkin kengät siististi!" Kehuin kovasti tätä aloitteellisuutta, käännyin katsomaan lopputulosta pojan pyrähtäessä leikkimään. No, ei nyt mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta yrityksestä ja innovaatiosta täydet pisteet!

Sunnuntain simahdus

Ensimmäisen kerran tein itse simaa! Aina sitä jotain uutta tulee eteen. Joka vuosi on pitänyt, mutta ikinä en ole muistanut tehdä. Kehitystä!

Protip: Valtava läjä pyykkiä ripustuu hitaasti, mutta varmasti, jos katsoo tabletilta samalla elokuvaa. Haittapuolena saattaa haluta valvoa liian myöhään ja melkein unohtaa blogin.

Lauantain laihdutuspostaus (muka)

Kuka muka jaksaa katsella kuvia minusta joka ikinen viikko? Etenkin, kun ne eivät tällä hetkellä mitenkään mairittelevia ole. Olen kerta kaikkiaan jumissa painoni kanssa, eikä oikein riitä energiaa tehdä asialle mitään. Lohduttaudun, että tätä se on joka kerta ollut imetyksen loppumiseen saakka, ja internetskaja on pullollaan vertaistarinoita. Päätin kuitenkin koittaa taas vaihteeksi karkkipäivää, josko siitä olisi jotain apua. Itse asiassa en ole edes nyt syönyt karkkia ja suklaata, mutta tavallaan juuri siksi. Nyt on mennyt jo melkein viikko ilman ihmeempiä herkkuja, en halua alkaa ajattelemaan, että nyt voikin sitten kiskoa kaksin käsin muutaman päivän.

Ruokahalu on ollutkin vähän tiessään. Talossa riehuu oksennustauti, mutta hyvin lievänä. Kaksi kolmesta muksusta on oksentanut kerran, yksi voi pahoin aamupäivän. Ei hullumpaa mahataudiksi. Toivottavasti ei jotenkin pahene äkkiä. Luulen itse saaneeni mahassa kiertävän version taudista, ei tosiaan oikein tavalliseen tapaan ole ape maistunut. On toki, mutta sellaisen pienen ja hoikan naisen tavalla. Ei ollenkaan minulle tyypillistä, hah.

Kokeilin taitojani porkkanan kovertamisessa. Tulppaanit muistuttivat lähinnä tassunjälkiä, ja Mies näki niissä oman visionsa. Tunnistatteko?

Otin tavoitehousuistakin kuvan, mutta ei mitään uutta auringon alla, tai ainakaan housuissa. Joten päivittelen sen sinne muuttumattoman joukon (ketä tässä yritetään huijata, kyllä ne vähän enemmän kiristi taas) jatkoksi vaikka ensi perjantaina seuraavan kuvan kanssa, nyt ei jaksa.

Miehen kanssa keskusteltiin tänään, että pitäisi yrittää muuttaa ruokasuhdettaan kulinaristisempaan suuntaan. Omalla kohdallani se tarkoittaisi "enemmän on enemmän" asenteen muuttamista makustelevampaan suuntaan. Olisi hyvin kokonaisvaltainen muutos, ja vaatisi niitä vanhoja tuttuja juttuja. Keskittymistä ateriahetkeen, pieniä suullisia, pienempiä annoksia, hotmimisen totaalikieltoa, hidasta syömistä. Semmoisia jo mainitun pienen ja hoikan naisen itsestäänselvyyksiä, vaikka ei pitäisikään yleistää.

Kertaus on opintojen äiti ja laihduttamisen pakkopulla, toisinaan ainoa pulla, jota kahvin kanssa saa. Tämän viikon kertausharjoituksissa olisivat jälleen kerran vesi, vesi, ja vesi, satunnaista teetä unohtamatta. Juon edelleen liian vähän, ei vaan onnistu. Lisäksi kokeilen keskiviikkoista karkkipäivää ainakin vähän aikaa. Ei mikään loppuelämän ratkaisu, ei edes oikein sovi minulle, mutta yritetään nyt taas välillä jotain. Annan itselleni oikeuden lopettaa karkkipäiväily heti kun siltä tuntuu, sitä ei lasketa häviöksi. Ei nyt pitäisi mikään mahdoton juttu olla, kun karkkipäivään ei lasketa leivonnaisia tai jäätelöä. Jos alan korvikeherkkuja vetelemään, vihellän pelin poikki.

Joskus mietin, että olenkohan vain jotenkin huonokuntoinen tai muuten luuseri? Olisivatko monet muutkin näin väsyksissä sellaisten päivien jälkeen kuin minulla on? Vai olenko ainoa? Onko minussa jotain vikaa, ylipainoinen pullamössö? Luultavasti päiväni olisivat kenelle tahansa edes jollain tasolla raskaita. Toisaalta, jos väsymykseni johtuu huonosta kunnosta, pystyn tekemään asille jotain. Viimeistään alkaessani taas juosta ("huomenna"), pitäisi iltaisin olla energiaa vaikka mihin, noin niin kuin teoriassa.

Ei liene kenellekään suuren suuri yllätys, ettei gradu ole edennyt tippaakaan. Toisaalta siivouskomero on nyt järjestyksessä, ja pari muutakin juoksevaa hommaa tehty alta, kun ei ole blogi vienyt liikaa aikaa iltaisin. En kuitenkaan aio antaa gradun kanssa periksi. Ensi viikko menee Ahdin syntymäpäivien valmisteluun, mutta sitten lähtee graduyritys numero 648.

Ihanaa lauantaita, nauttikaahan täysin siemauksin viikonlopusta!

Peruutettu perjantai

Siis vähänks on tyhmää blogata vaan siitä, ettei bloggaa tänään, niinku.

TBT: Gigolot kannoilla

Olen minäkin sentään ulkomailla ollut. Ihan jopa muutaman kerran. Myöhästyin noin viidellä vuodella ajasta, jolloin alkoi olla ihan tavallista kauraa reppureissata läpi Intian, joten minulle jonkun muun (kiitos äiti!) lompakosta maksettu matka Turkin Alanyaan oli aika kova juttu. Vaikkakin paikoin hienoista myötähäpeää herättävä. 

Patikoimme rannalla, ja huomasimme pari pientä poikaa. Jälkikäteen veikkaisin, että 10-12-vuotiaita? He kävelivät jäljessämme. Kuljimme edelleen. Niin pojatkin. Aloimme arvuutella, minne he voisivat olla matkalla, tämä suunta kun oli oikeastaan pelkkää rantaviivaa kilometrien päähän. Muistaakseni jotain 9 km lenkkiä itse tavoittelimme. Pojat saavuttivat meitä vähitellen, tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Aloimme vähän kiusaantua. Ties mitä pitkäkyntisiä. Mitähän ne haluvat? Myyköhän ne jotain? Miksi ne nyt meitä seuraavat. 

Lopulta, kun pojat kulkivat suunnillen vieressämme, ja olimme koittaneet parillakin turhalla pysähtymisellä harhauttaa heidät kimpustamme, kysyin suoraan, mitä he meistä halusivat? Pojat katsoivat toisiinsa, kuiskuttivat jotain, ja kysyivät sitten ikääni. -23, vastasin kummastuneena. Leuat valahtivat. Jalat alkoivat vispata hämillisesti. Eivät osanneet sen kummemmin selittää asiaansa, joten käännyimme äitini kanssa jatkaaksemme matkaa. Hetken kuluttua vilkaisin taakseni huomatakseni poikien suunnanneen takaisin. Äitini alkoi nauraa, ja hetken päästä minullekin valkeni. Nehän olivat vokottelemassa minua! Minua! Nuo keskenkasvuiset! Pikku pojat! Noo, tukkani oli kyllä saparoilla, mutta ei kai minun naamastani voi erehtyä? Kypsyyteni suorastaan tihkui sieraimistani? No, arvioikaa itse, vuodelta 2006:

 

 

Ja se pakollinen kameli.

Jee, lapio!

Jep jep. Kohta saa olla silmät selässäkin. Mutta nyt vielä rattaista pois pääseminen on riittävän kiinnostavaa. 

Elämänhallinnallinen neuvo

Sarjassamme "älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon". Jos teillä on joku urakka, jonka olette suunnitelleet tekevänne vähän kerrallaan pidemmän ajan kuluessa, toimikaa niin. Älkää rykäiskö hommaa valmiiksi viime hetkessä yöunista tinkien. Se kostautuu.

Saattaa käydä vaikka niin, että pyykinpesu jää, jolloin joudutte ilmestymään lapsen harrastukseen minihameessa, ilman sukkahousuja, kirkkaankeltaisissa polvisukissa. Pokka piti.

Hiissaten hissukseen

Olipa melkoinen urakka eilen. Raadoin koko illan, että saisin sen laatikkopinon pois ja eteisen järjestykseen. Samoin toissaillan ja yötäkin myöten (toki siis muutakin siivousta). Tuli maksettua taas oppirahat viime viikon laiskottelusta, mutta nyt kelpaa virallissävytteistein vieraiden tulla. 

Tiedän sanoneeni tämän kerta toisensa jälkeen täysin turhaan, mutta jospa tällä kertaa. Että nyt voisi jatkossa yrittää ylläpitää tätä siisteyttä.

Näin meillä kontataan. Jalka eteen ja hiissaten hissukseen.

Joonatankin on niin iso poika jo. Vauvanpyöreyttä on toki vielä paljon, mutta selvästi alkaa jo vaatia paikkaansa pienten poikien parissa. Ystävän puolitoistavuotiaan kanssa sujui jo leikin tapailu.

Hullu paljon työtä tekee

Raah.

Väsymysmarinaa luksusporukasta

Ystäväni kanssa puitiin hiekkalaatikolla minun outoa väsymystäni. Ei kuulosta niin kovin mielenkiintoiselta, mutta sitähän ne hiekkalaatikkokeskustelut tuppaavat olemaan, hiukan tylsiä ulkopuolisen mielestä, elleivät jopa melko paljonkin. Tietenkin olin liekeissä, aiheena oli kuitenkin lempparini, minä itse.

Viikon päivät tätä on nyt jatkunut. Nukun periaatteessa riittävästi, yhdellä tai kahdella heräämisellä, ulkoilen päivittäin, syönkin suht huvin. Okei, ruokavaliossa voisi olla taas petraamista, mutta samoilla eväillä sitä ollaan menty koko vuosi, väliin pahemmillakin, eikä väsymys ole ollut tällaista.

Vastaus löytynee hormoneista. Äitihän saa imetyksen ja vauvan myötä ihan omat herättäjähormonit, jotka pitävät pirteänä olosuhteissa, joissa normaalisti olisi nukkuneen rukous. Tai pirteänä ja pirteänä. Toimintakykyisenä. Toissapäivänä maalasin Ahdin kanssa. (Koristavat muuten lastenhuoneen seinää ny.) Join samalla teetä. Ainakin siihen asti, kunnes kastoin vihreällä kyllästetyn siveltimeni huuhteluveden sijasta teekuppiini. Hups. Tämä siis vain esimerkkinä tästä toimintakyvystä, joka alkaa rakoilemaan. No, okei, saattaisi tuollaista sattua muutenkin, mutta ei yleensä niin "helppojen" vauvojen äideille kuin omani ovat olleet. Minullahan ei äitien suuressa köydenvedossa ole oikeasti mitään sanottavaa väsymyksestä, kuulun luksusporukkaan.

Sanonpa silti, koska tämä on ollut nyt hyvin kummallista viime viikkojen lisääntyneen valon aikaansamaan toimeliaisuuteen verrattuna. Herään, mutta en jaksa mitään. Koomaan. Tuijotan järjestelyä odottavia pahvilaatikoita tylsänä, ja käännän kylkeä. Tiedän, että vieraita on tulossa, mutta en saa revittyä itseäni viime hetken paniikinomaiseen, mutta tehokkaaseen siivoukseen. Pahoittelen vain, että meillä on nyt vähän sekaista. (Hahah! Ihanan karkeaa aliarviointia!) Istun ja ihmettelen. Lapsille toki ruokaa laitan, ja touhuan heidän kanssaan, se kuuluu asiaan, mutta kaikki vähänkään tylsempi jää tekemättä.

Paitsi että nyt on pakko. Maanantaina tulee "virallisia" vieraita, Jaakon erityisesikoulun ihmisiä. Joten tänä iltana käärin hihat, hörppään vähän tai vähän enemmänkin kahvia ja pistän järjestelyissä tuulemaan. Toivottakaa onnea!

Niin, siis saan nyt sanoa hyvästit taas hetkeksi noille pirteyshormoneille. Normaali arkiminä (hiukan huonokuntoinen ja ylipainoinen, tsot tsot) astuu kuvioihin. Kestääpi tottua. Ystäväni kuvasi sitä kahvin kaltaiseksi. Joka päivä juotuna sen herättävää vaikutusta ei huomaa, mutta jätäpä yhtenä päivänä pois. Tai kerrasta kokonaan, niin kuin tämä haukottelija saa nyt tuta.

Jep jep, ei taaskaan kuvia. Puhelimessani on uutena ainoastaan suloisia kylpykuvia veljeskolmikosta, mutta eihän niitä nyt voi julkaista. Toinen vaihtoehto olisi yrmykuva siitä mainitusta Miehen veljestä, vaan hänkään tuskin arvostaisi, jos saisi naamansa blogiini koreilemaan ihan vain, koska "pakko olla kuva".

Hmm. Kevätverhojahan en ole kuvannut tänne. En tosin niin selkeästi "talvi"verhojakaan. Voisinkin laittaa porkkanaksi siivousurakalle, että nappaan huomiseksi muutaman "tältä meillä näyttää nyt" -kuvan. Joooo. Ennen-kuvaksi riittääkin otos pahvilaatikosta, niitä on nyt joka puolella, hiekalla reunustettuna.

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Pieni harmi, suuri kiukku

"Terve, tämä ei ole parkkipaikka. Olen nähnyt tämän auton usein tientukkeena. Jos vielä näen auton tässä, ilmoitan poliisille."

Kylläpäs nyt on joku vetänyt herneen nenään. Ei sillä, meni kyllä minullakin pari vihreää nenuun, ja kasvatin pellon samantien. Aikani olen tätä nyt puhissut, joten päätin jakaa tämän epäreiluuden teillekin.

Asumme taloyhtiössä, jonka parkkipaikat ovat alueen takana, kauimpana meistä. Joten kaikki, joilla on auto, ja tuovat jotain painavaa kotiin, ajavat sen yleensä autollaan oven eteen, ja vievät sitten auton parkkiin. Ihan normaali käytäntö. Täysin laillinen ja sallittukin muuten, kun pykäliä tutkin tuon lähestymisen jälkeen.

Kunnon naapurikyylänä olen tässä vuosien varrella huomannut, että osalla asukkaista on aika höveli suhtautuminen auton pitoon, ja se jätetään joskus yöksikin kätevästi oven eteen. Lisäksi seinänaapurimme hankki viime syksynä auton, ja luultavasti osaksi uutudenviehätystään näimme auton harva se päivä pihatiellä, usein pitkiäkin aikoja. Myönnän, harmitti. Aikaisemmin olimme hyvin tarkkoja viemään hyrysysymme takaisin paikoilleen ostosreissun jälkeen, mutta nyt ihan parin viikon aikana olen aukaissut ääneni sen puolesta, että auto saisi olla muutaman tunnin kuskinvaihdon ajan (minä tulen lasten ja ostosten kanssa kotiin, ja mies on lähdössä jonkun ajan päästä painavien osien kanssa liikenteeseeen) pihatiellä, ettei tarvitsisi turhaan suhailla parkkiksen ja kotimme väliä. Lapsellisena tausta-ajatuksena, "jos nuokin, niin mekin". Muistaakseni tämän vuoden puolella uskollinen ajokki on ollut yhden kerran pidempään auton huollon vuoksi tuossa edessä, muuten tänä kahtena viikkona siis kahteen otteeseen. En tiedä teistä, mutta minusta se ei ole "usein".

Auto ei ole tientukkeena! Pidän aina huolen, että siitä mahtuu tuplarattaidenkin kanssa ohi, varsinkin, koska olen itse usein joutunut kikkailemaan ohituksen vuoksi milloin kenenkin parkkeerausten vuoksi. Lisäksi toiselta puolelta pääsee autollakin, eli emme ole mitenkään edessä edes mahdollisen hätätilanteen sattuessa!

Myönnän toki, että rikoimme kyllä taloyhtiön sääntöjä (vää, niin ne muutkin!), ja jos se niin kovasti häiritsi, olisi ollut ihan kohteliasta tulla asiasta keskustelemaan. Tai edes kirjoittaa ystävällisempi lappu! Poliisille, kaikkea kanssa.

Jostain syystä eniten tässä ärsyttää, että olen lukemattomat kerrat raahannut vauvaa, tai lisäksi paimentanut haahuilevaa Jaakkoa parkkipaikalta epäinhimillisen lastin kanssa (no, siis kaksi pirkaleen painavaa kassia ja yksi möhkövauva, kokeilkaapa!) ihan jo kuntoilumielessä, ja myöskin, koska en ole halunnut liian usein tai turhaan autoa eteen ajaa. Välillä on meinannut usko loppua, ja olen melkein laskenut kassit maahan hakiakseni ne kohta rattailla. Mitä saan huomaavaisuudestani palkaksi? Ärrrr.

Otimme lapusta sen verran vaarin, että emme enää edes "noku noikin" -linjauksen vuoksi jätä autoa vain odottelemaan pihatielle, vaan ajamme sen kiltisti parkkiin ja sitten taas takaisin tarpeen vaatiessa. Mies sai taas pisteet kotiin, alusta asti on sanonut, ettei niin ole oikein sopivaa tehdä, ja minä olen vain inttänyt, että kyllä muutkin.

Pieni juttuhan tämä on, mutta kyllä vain kiukuttaa. Täten juhlallisesti ilmoitan, että minut on nyt suututettu. Oikein perusteellisesti.

Jemma

Viattoman näköinen kuppi oli joutua siivouspuuskan uhriksi.

Vaan se paljastuikin säästeliään syöjän herkkukätköksi.

Muuttopuuhissa?

No ei. Ihan vain säilytystilaltaan ahtaasti asuvan kolmilapsisen perheen vuodenajan vaihtumisen vaaterumba. Lisäksi ovat lapset venyneet, Ahti ohittelee metrin mittaa, Joonatan käyttää jo 90-senttisiä, vaikka onkin korkeintaan 85 cm pitkä, on sen verran tuhti ukko. Jaakko tarvitsee kesäksi liudan uusia T-paitoja, on taas kasvanut viime vuodesta viitisen senttiä ainakin. 

Joten vaatteet kiertävät, pienet osaksi pois ja varastoon, tai suoraan seuraavalle. Olen viime vuosina ollut nykyiseen makuuni turhankin säästäväinen ja tallettanut kaiken mahdollisen vaatetta muistuttavankin. Nyt on kova homma seuloa turhat pois.

Seuraava kuva ei kyllä mairittele edes silmiä siristäessä, mutta en nyt saanut parempaakaan, koska akku ilmoittaa loppumisestaan. Halusin näyttää teille kirpparilta löytämäni (tai ystäväni sen bongasi) hameen, jonka jatkokohtalosta en ole vielä päättänyt. Vähän lyhyt? Tippuu välillä päältä, haitanneeko? Haha, tänä leggishousujen luvatulla aikakaudella ei luulisi olevan niin kamalaa, jos kauppareissulla sukkiksiin verhottu takamus hiukan vilahtaa. Katumuotia jos seuraa, niin katkaisemalla sukkahousut nilkoista voisin huoletta jättää hameen kotiin. T: The Täti

Joonatan tosiaan liikkuu, on se vaan ihmeellistä! Melko hitaasti edelleen, mutta pinteeseen onnistuu jo päätymään. Tai näin hän tämän tilanteen tulkitsi, protestista päätellen.

Salainen tavoite julki

Nyyh. Nyt se sitten alkaa. Olette ehkä esittelysivulta huomanneet, että en ole vielä saanut opintojani päätökseen. Gradu on ollut tekeillä vuodesta 2009, ja olen tasaisin väliajoin yrittänyt sitä valmiiksi. Kokopäiväinen lastenhoito on osoittautunut ennemminkin esteeksi kuin hidasteeksi, mutta sitkeästi yritän uudestaan. Nyt on taas sen aika.

Tämän blogin salainen tavoite on ollut paitsi tehdä minusta hoikka, hyväkuntoinen ja siisti, myös rutinoittaa minut iltaisin koneen eteen vähän kirjoittelemaan. Se tavoite on nyt täyttynyt, ja on tullut aika soveltaa tätä rutiinia graduntekoyritysnumero viiteensataan. Se nyt tietysti vie blogilta iltahetken, mutta en aio siirtyä päivittämään vain viikonloppuisin, ettei koko blogi jää. Päivittäin laitan jotain lastenhoidon lomasta, yleensä varmaan lyhyttä ja ytimekästä. Viikonloppuisin yritän sitten vähän pidempiä kirjoituksia taiteilla.

Pidätän oikeudekseni lyödä huomenna hanskat tiskiin ja todeta keskimmäistä poikaani lainaten: "Liian hankalaa!" Tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla. Minlään älyllisen tekeminen iltaisin on lähes ylivoimaista, tämä blogikin on usein sillä rajalla.

Hätäavuksi aion nauttia iltaisin vuorotellen vihreää ja mustaa teetä, sekä kahvia. Jos oikein kova paikka tulee, niin suklaata, sipsejä ja salmiakkia. 

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah. 

Pulska perjantai

Heipä hei taas! Olo on vähän nuutunut (kuvia minusta ollut koko viikon, tänään ei irtoa), vaikka kuvittelin jo päässeeni vähällä, mutta eiköhän tässä nyt yhden perjantaibloggauksen tee.

Laihdutusviikko osoittautui loppujen lopuksi aika hyväksi, ja taidankin päättää teeman nyt tähän päivään, vaikka viikkoa olisikin teknisesti ottaen vielä pari päivää jäljellä. Eilinenkin meni laihdutusbloggauksen suhteen reisille, joten eiköhän yhdessä sovita, että tämä oli laihdutusviikonpuolikas, hah. Tuloksia? Noo, minusta housut olivat suoraan sanottuna viime viikkoista tiukemmat, mutta jos pääsiäisen ajan on mässännyt suklaalla ja sitten on vain näennäisesti kevyemmällä syömisellä (melkein joka ikinen päivä jotain ylimääräistä namia, krhm) ei voi suoraan olettaa soukistuvansa kuin Suurimmassa pudottajassa konsanaan. Olosuhteisiin nähden siis suunta ihan jees, ateriarytmi on pysynyt hyvänä koko viikon, namistelut eivät kuitenkaan mitään suklaakonvehtirasian tasoa ole olleet, nestettä olen juonut ja proteiinia syönyt. Tällä linjalla pitäisi nyt sitten jatkaa.

Olen miettinyt, miksi en suhtaudu tähän kilojen pudotukseen kovin vakavasti. Miksi satunnainen herkku ei aiheuta morkkista, ruuan santsaus on ihan ok, eikä ylimääräinen leipäpala kummittele ajatuksissa? Mikään edellä mainituista ei tietenkään ole kovin suotavaa, mutta omissa mielikuvissani kuuluvat laihdutuksen kanssa saumattomasti yhteen. Selitys ei suinkaan löydy valaistuneisuudesta tai muusta taivahisesta viisaudesta, vaan ihan yksinkertaisesti biologiasta ja kenties psykologian puolelta. Minä imetän. Edelleen nuorimmainen nauttii maitoa hyvinkin runsaasti, olen hänen kohdallaan noudattanut hyvillä mielin ohjenuoraa 80 % ravinnosta maidosta, 20 % ruuasta vuoden ikään asti. Selittänee senkin, miksi koen tälläkin viikolla pikkuisen taas soukistuneeni (joskaan en vyötäröstä tavoitehousuista päätellen) huolimatta hevosen annoksistani ja herkuttelusta. Ihan vain makaamalla rintaruokkimassa kulutan todennäköisesti päivässä noin 400 kilokaloria, Joonatanin painonnoususta päätellen mahdollisesti enemmänkin. On meinaan tuhti vauva!

Pitänee tosissaan alkaa lenkkeillä, jahka tämä imetys vähän tuossa vuoden iän jälkeen vähenee. Toisaalta ehkei ruokahalukaan ole niin kova. Eron kyllä huomaa jo nyt täysimetykseen nähden, sen aikana söin suunnilleen tuplamäärän vielä tähän nykyiseen verrattuna.

Aloitin tämän kirjoituksen aikomuksenani tuottaa jotain hyvin mielenkiintoista, kaunista ja arvokasta sadannen blogipäivityksen kunniaksi, mutta sitten puhuinkin ystäväni kanssa puhelimessa pitkän tovin välissä, joten täytyy luopua noista kunnianhimoisista tavoitteista ja tyytyä tähän perusjaaritteluun.

Lounaspäivällisteemaan vielä palatakseni, lounaan voitte tsekata edellisestä postauksesta, samaa makaronisolognesea, ja päivälliseksi, yllätys yllätys, makaronia jälleen, tällä kertaa laatikkona. Keitin aika runsaasti eilen pastaa kastikkeen kaveriksi, ja tekaisin siitä tänään oikein perinteisen munamakaronilaatikon, tosin soijarouheesta. Ihan oli kuin äidin tekemää! Kuvan otto unohtui taas, joten laatikon jämät saivat toimia mallina. Ei minusta pystyttäisi ruokabloggaajaa leipomaan, no pun intended.

(Jos E ihmettelet sitä riisiä, niin pääsyin kuitenkin heittämään sen pois. Sallittakoon hysteria minullekin joissain asioissa. Tämä kryptinen kommentti viittasi siis pelkooni syödä päivän tai kahden vanhaa riisiä, koska olemme kerran saaneet lievän ruokamyrkytyksen mokomasta. En tiennyt silloin sen menevän herkästi pilalle.)


Ja lopuksi haiku:


Blogin aloitin.
Kirjoitin todellakin.
Tekstin sadannen.


Piti nyt sitte kuiteski. Jotain yrittää.

TBT

Ei "laihdutusviikkoa" tänään. Tulin kipeäksi, heräsin kuumeisena. En onneksi pahasti, lähinnä siivouksesta olen lintsannut. Kumma kyllä, aamupäivällä oli huonompi olo kuin illemmalla. Lieneekö syynä parantava seura. Mutta juu, nämä kuvat ovat Madeiralta vuodelta 2011, pikku Jaakko matkusti repussa. Näistä näkee, ettei siitä niin kauan ole, kun olin melko hoikka. (Tyylitajusta en sitten saokaan mitään.) Tuon jälkeen tulinkin raskaaksi, Ahti syntyi 2012, eikä niitä kiloja ole pois saatukaan vielä, lisää van keräsin.

Feikkikuva päivällisestä kuitenkin, Mies autonlaittoreissulla, joten itse piti kerrankin kokata päivällinenkin. Lounaan skippasin, ei maistunut. Tää sitten maistuikin. Unohdin jälleen kuvata oman annokseni, mutta tuplatkaa suosiolla tuossa näkyvä määrä, tuorerehujen osalta moninkertaistakaa, niin saatte kuvan, kuinka paljon upposi. Sekin mahdollisesti kaunisteltu. Sanoinhan, että voin iltapäivästä jo paremmin! Hah. Soijaouhekastiketta, eli solognesea ja täysjyvä(!)pastaa.

Laihdutusviikko: Keskiviikkona keksin sen

Nimittäin nimetä tämän "juttusarjan" erikseen. Pitää ehkä jälkikäteen otsikoida nuo kaksi aikaisempaakin.

Itse keksin myös tämän letitystavan. Tosin myönnettäköön, että monikaan ei pitäisi tuota varsinaisesti "keksimisenä".

Olen kuullut sanottavan leivän lisäksi myös puurosta, ettei se pidä nälkää, tai ole oikea lounas. Tulkaahan syömään minun annokseni... Tällä kertaa pähkinöinä oli suolapähkinät, kun ei sattunut talossa muuta olemaan, mutta usein lautaselta löytyy sekoitus saksanpähkinöitä ja hasselpähkinöitä ja sen sellaisia. Vältin kirjoittamasta "cashew". Taisin kuitenkin osata. Ei se nyt niin vaikeaa ole.

Yleensä laitan surutta ruokalusikallisen hilloa, mutta sekin oli nyt päässyt loppumaan, joten vauvan vadelmasose sai tulla tilalle. Ostaisin noita muuten vauva-ajan loputtuakin, mutta niistä tulee älyttömästi jätettä. Ehkä voisin silloin tällöin nappaista pari kotiin.

Ei pidä unohtaa rasvaa. Runsas voisilmä takaa kylläisyyden. Tällä kertaa soijamaitoa, koska, ylläripylläri, kauramaito oli lopussa. Joko arvaatte, että keskiviikko on kauppapäivämme?

Puuro on hyvä pikalounas. Terveellistä tavaraa, joka meillä ei nykyään ollenkaan maistu, jos sitä on liian usein. Ei siis toimi aamu- tai iltapalana kuin satunnaisesti, joten yhtä hyvin se voi joskus pelastaa kiireisen aamupäivän. Tämä viikko onkin sivumennen sanoen niin aikataulutettu, että melkein tässä tuntee olevansa töissä. Älkää käsittäkö väärin, kyllä kotiäidin elämä on täynnä tekemistä, mutta saan rytmittää ne juuri sen mukaan, mikä silloin tuntuu sopivalta. Tälle viikolle on Jaakon terapioita ylimääräisiä kertoja, ja lääkäriaikaa lisäksi. Joka päivä saa hypätä jossain, jonne on pakko ehtiä tiettyyn aikaan, ja vaatii julkisten käyttämistä. En valita en, kunhan päivittelen. Hatunnosto tähän väliin teille, jotka pyöritätte työkotipäiväkotiharrastusrumbaa.

Niin juu, se puuro.

Päivälliskuvan otin jälkikäteen feikkiannoksesta, meillä oli vieraita, niin unohdin koko kuvaamisen. Pääkokki kuulemma antoi suostumuksensa, että hoitaisin ruuanlaiton tänään, mutta se jäi minulta kuulematta. Niinpä kun kotiutui autoa säätämästä, sai vastaansa höyryävien patojen sijasta vain ihmettelyn, että missäs välissä sitä ruokaa ajattelit ehtiä laittamaan. Tarjouduin pyöräyttämään jotain pikaista, mutta Mies kääri hihansa itsekseen mutisten, ja sanoi tekaisevansa äkkiä jotain. Laittoi sitten pikapikaa kerralla kahta linssipataa, vihreistä ja punaisista linsseistä, noin niin kuin ohimennen. Suussasulavaa! Onneksi ruokaa jäi, ihan kuvankin takia, mutta myös, koska saan tätä herkkua huomenna lounaalla. Olenko maininnut rakastavani linssejä? Vaikka ei meillä silti normaalisti niitä ihan näin usein ole.

Mikäli olette mahdollisesti asiaa jo kauhistellen arvailleet, niin kyllä, syömme joka päivä valkoista riisiä. Olemme kyllä keskustelleet, pitäisikö koittaa vahtaa tummaan, ja olen itse asiassa omia lounaitani varten ostanutkin paketin osaksi ihan vaihtelun vuoksi. Suuren suurta merkitystä en ole päivittäisellä näinkin tiuhaan syömisellä huomannut, vaikka olen itsekin oppinut ajattelemaan sitä hyvin, hyvin pahana asiana. Valkoista riisiä, hyvänen aika sentään! Täysjyvämakaronia meillä sen sijaan syödään, ja siinä eroa on kuin yöllä ja päivällä, mitä tulee valkoiseen pastaan. Vesimakaroniksi sitä kutsunkin.

Tähän asti päivä vaikuttaisi sujuneen ihan mallikkaasti noin laihtumisen kannalta syntilistasta huolimatta. Pystyttekö te arvaamaan illalla nukkumaan mennessänne, onko päivän energiansaanti ollut yli tai  ali kulutuksen? Tunnetteko laihtumisenne? Minä melko varmasti tähän kykenen. Toki jos on oikein huono päivä ja syönyt pelkkää karkkia (ei tapahdu enää nykyään, en pystyisi, mutta muistan hurjasta nuoruudestani useammankin tapauksen), saattaa illalla olla valheellisen kevyt olo, mutta pääsääntöisesti "tunnen nahoissani", kun suunta on oikea. Ennen muinoin myös vaaka todisti tuntemukseni pääsäntöisesti oikeaksi. Siinä saa olla varovainen, ettei mene nälkäisenä nukkumaan, eikä suinkaan siksi, mitä rakas puolisoni jaksaa välillä muistuttaa. Saattaa kuulemma herätessä huomata tyynyn kadonneen. Vaan sen takia, ettei hoikkaolon metsästys mene väärään suuntaan yli, ja seuraavana päivänä saa vieraaksi ikuisen nälän.

Tämän hetkinen ongelma onkin, että saan yleensä viikkoon 2-3 oikean suunnan päivää, ja loput ovat sitten sekalaista kokoelmaa paikallaan junnaamista tai takapakkia. No, siksipä tämä on hidasta. Olen kyllä tietoinen, etteivät nuo takaiskut mitenkään itsestään tapahdu.

Jaarin jaarin jaa. Lopuksi syntilista: Kaupungilla oli 10 minuuttia linja-auton tuloon, piipahdin pysäkin viereisessä karkkikaupassa, ja ostin ihan vähän suklaarusinoita. Noo, okei, 100 g, mutta syötin Jaakolle osan. Lisäksi päivällisen jälkeen söin keksin ja pari pikkuruista leivosta, niitä, mistä
vajaat pari viikkoa sitten laitoin kuvankin.

Tässä tämä päivä

Ei nyt oikein irtoa taaskaan. Mutta koitetaan.

Tässä lounas. Olen kuullut sanottavan, että leipä ei ole lounas, mutta entäs, jos sen peittää kananmunalla, vihanneksilla ja juustolla? Todistettavasti tuolla alla on paahdettua ruisleipää, näkyykin vähän, jos tarkkaan katsoo.

Tässä hieno lettikampaus. Se oli aamulla hienompi, mutta kohtuu hyvin kesti päivän. Miksi en sitten ottanut siitä aamulla tuoreeltaan kuvaa, jää amatööribloggauksen käsikirjan mystiseksi salaisuudeksi.

Tässä päivällinen! Tikka masala vei kielen mennessään!

Tuhosi suunnitelmani syödä kevyt päivällinen, koska kaupunkivisiitillä ostin terveellistä välipalaa, ja ihan pikkuisen herkkua. Olemattoman suklaapatukan, jota en ole vielä syönyt, ja melko olevaisen pussin jogurtticasheweja, joita en aikonut syödä paljon. Paitsi että söin sitten koko pussin. Upsii. Jos jollekin on mahdollisesti epäselvää, niin tässä tapauksessa "jogurtti" tarkoittaa rutkasti sokeroitua karkinkaltaista ainesta, joka vain esittää terveellisempää vaihtoehtoa. Mutta pähkinät ovat kiistatta (?) hyvä valinta. Pysytään pähkinäpuolella.

Jaa-a. Että sellainen "laihdutus"päivä. Noudatan katsokaas sitä uutta (muka uusi! Wanha!) 80-20 kohudieettiä. 80 % mitä sattuu ja sinne päin, 20 % viimeisen päälle viilaten.

Oikein hyvä päivä!

Tai siis tietenkin koko ajan "laihdutan", mutta nyt siitä kirjoitetaankin tämä viikko, tosin aion kyllä eksyä pari kertaa sivupoluille. Tosin sitten se ei taida olla enää eksymistä.

Pahoitteluni niille, jotka innokkaina odottivat syvällistä analyysiani päivän syömisistä ja tunnelmista, meni päivä ulkona luuhatessa ja uutta addiktoitumistani kurissa pitäessä, melko kehnoin tuloksin. Mahjong, luv ya!

Aika hyvä startti, eilen kärvistelin suklaakierteestä eroon, tänään en puolivahingossa syönyt edes lisättyä sokeria, ellei nyt siippa ollut hiukan mausteeksi ruokaan lisännyt, mene tiedä.

Lounas:

Salaatti on kuvausrekvisiittaa, myönnettäköön. Syön kyllä usein salaattia, ja tuokin upposi, mutta noin pientä määrää en yleensä vaivaudu lautaselleni asettelemaan, vaan hotkaisen suoraan. Hups. Pääosassa lautasella viikonlopulta jäänyttä linssipataa intialaisittain (en muusta sitä hienoa nimeä).

Päivällinen:

Dal rasam, eli jälleen linssejä, mutta vihreitä, ja täysin toisen makuinen kastike kuin lounaaksi. Rrrrakastan linssejä, sais minun puolestani olla ruokalistalla joka päivä.

Oho, mun piti kirjoittaa vain kaksi sanaa ja laittaa kuvat. Nyt äkkiä nukkumaan!

Jos jokainen päivä olisi tällainen, olisin kesään mennessä melkoinen pajunvitsa.

Lounaslista, kuinka siinä kävi?

Lounassuunnitelma ja toteutunut:

Ma: Paistettu kananmuna, salaatti, keitetyt vihannekset, leipä   Kyllä!

Ti: Puuro ja pähkinät   * Hesen kautta kotiin

Ke: Papupata   Tiistain puuro tänään

To: Perunamuusi ja papupihvit    Jotain Miehen tekemää herkkua keskiviikolta

Pe: Linssipata     Torstaiksi kaavailtu perunamuusi, papupihvit kastikkeena

La: Solognese-kastike ja spaghetti     Eilistä perunamuusia, porkkanaraastetta, papukastiketta ja perjantain päivällisherkkua

Su: Lauantaina päivälllistä, eli linssipataa, mutta Miehen käsiäalaa

* Myöhästyimme lapsilaumani kanssa kaavailemastani linja-autosta, ja 10 minuuttia myöhemmin lähteneeseen ei mahduttu. Seuraava oli lähdössä 20 minuutin päästä, ja koska olimme jo sen edellisen odotuksen verran seisseet tihkusateessa, kärräsin meidät Heselle. Halvaksi tuli, yksi falafelateria ja pienet ranskalaiset päälle. Limun jaoimme kiltisti kolmeen osaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, Joonatankin kätevästi nukkui. Edellinen kerta oli viime kesänä, joten kai nyt jo saikin mennä. 

Ihanaa, lounaita! Sain kuin sainkin joka ikinen päivä tarjolle lämpimän ruuan. Tällä teemalla jatketaan, ensi viikolla kirjoitankin ruotuiskuna koko viikon laihduttamisesta, ja myöskin teemaan liittyen otan kuvat sekä lounaista että päivällisistä, jos vain suinkin muistan. Tulee ehkä panostettua vähän niihin lounaisiinkin, kun niitä täällä esittelen. Viikon päästä palataan taas perinteiseen perjantain laihdutuspäivitykseen, mutta nyt tarvitsen vähän ylimääräistä takamukseen potkimista.

Lenkkiäkin taisin maanantaina uhota. Siirretään se uho huomiselle, tällä viikolla ei vielä irronnut. Muuten tuli kyllä liikuttua ainakin sen verran, että nyt ovat vatsalihakset kipeinä. 

Mukavaista pääsiäisen loppuliukua!

Takatalvi

Ei nyt oikeasti, aika märkää oli.

Halusin vain esitellä teille viime talven lumispanielit.

Nonih, talvi pulkassa, tervetuloa kevät!