Itku silmässä

En minä ennen näin helposti itkeskellyt, mutta tänään sai kyllä vähän komentaa itseään, ettei olisi kesken leikin alkanut pillittämään. Ahdin kanssa koottiin junarata, ja yllättäen Jaakko, joka yleensä touhuilee omiaan ja käy korkeintaan tekemässä jonkun tuhoiskun vahingossa, tuli hymyillen paikalle, otti käteen junaratapalikan ja alkoi rakentaa. Sitten hän istui leikkimässä junilla hyvän tovin, ehdin kuvaamaankin. Meidän Jaakko, joka ei 3-vuotiaaksi mennessä leikkinyt vielä yhtään mitään, tutki ja pyöritteli leluja vaan! Nyt jopa jahtasi omalla junallaan minun junaani, ja nauroi, kun sanoin muka-vihaisena "heiii, se on MINUN junani, päästä irti". Tajusi siis vitsin, otti junan hetkeksi irti ja jahtasi uudestaan minun junani kiinni. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni, olin jo ajatellut, että Jaakko vain ei opi leikkimään, tekee sitten muuta. Uskomattoman ihanaa.

Otti tääkin leluista irti, minkä sai. Minulla on tällä hetkellä pehmolelujen säilytysongelma, odottavat karsimista ja majailevat esteettisesti Ikea-kassissa. Lyyli keksi sille vaihtoehtoisen käytön.

Tänään täytti Joonatan vuoden, siitä lisää ihan omana postauksenaan, vaikka mitään erityisempiä juhlia ei pidettykään. Tai ei kai niin pitäisi sanoa, ystäväpariskunta tuli kylään, ja mies loihti juhla-aterian. Minä leivoin lasten kanssa pullaa ja tein pikkukuppikakkuja, olin totaalisen myöhässä sillä seurauksella, että ystävät pääsivät seuraamaan koko prosessin alusta loppuun. Jospa se kävi ohjelmanumerosta.

Huomenna on paastopäivä, joten jos en tuttuun tapaan ole ihan kuollut illalla, kirjoittelen paastosta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Ihan vain suppeasti omasta kapeasta näkövinkkelistäni, ja sekin on varmaan liikaa luvattu. 

Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

Kuvakommunikaatio, lyhyt oppimäärä

Tittidididii! En edes tiedä, odottiko teistä tätä kukaan, tai kuinka monen maailmassa tästä on mitään hyötyä, mutta halusin nyt kuitenkin tämän jakaa. Muistelen, että aikanaan kuvakommunikoinnista googlatessani kaipasin enemmän "käyttäjäkokemuksia".

Tuosta sinisestä kansiosta kaikki lähti. Se toimii yksinkertaisuudessaan niin, että Jaakko halutessaan tomaattia ottaa tomaatin kuvan, laittaa sen tarrapinnalla päällystetyn viivottimen päälle "Haluan"-kortin perään, ojentaa viivottimen minulle, minä käännän sen häneen päin ja sormella osoitan kortit vuorotellen sanoessani "haluan tomaattia". Kansion sisältä voisi osaava käyttäjä hakea itse tarvitsemansa kuvan. Käytännössä Jaakon kanssa harjoitellaan vielä kuvan merkitystä, eli siis, että kuva edustaa jotain asiaa tai käsitettä, ja se on alkanut nyt pikkuhiljaa aukenemaan.

Silloin kuin lapsi ei opi 3-vuotiaaksi mennessä puhumaan, on kommunikointiin keksittävä muita keinoja. Helpottaa, jos lapsi kuitenkin ymmärtää puhetta, mutta vaikkapa Jaakon kohdalla vasta parin viime vuoden aikana tästä on näkynyt selviä merkkejä. Edelleenkään en ole varma, kuinka paljon hän ymmärtää varsinaisia sanoja ja kuinka paljon tulkitsee äänenpainoista, eleistä ja asiayhteydestä. Joskus tuntuu, ettei hän ymmärrä sanaakaan ja sitten hän kuitenkin äkkiä poimii toiselle tarkoitetusta puheen virrasta jotain, jota en olisi millään uskonut hänen ymmärtävän.

Varmasti koulutetulla puheterapeutilla on muitakin ässiä hihassaan, mutta maallikkona minulle on käynyt selväksi kaksi vaihtoehtoista viestimistapaa, viittomat ja kuvat. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta ymmärtääkseni riippuu lapsesta, kumpaa lähdetään enemmän tukemaan. Jaakko ei ole koskaan osoittanut herkkyyttä viittomien oppimiselle, mutta ehkä niitäkin jossain vaiheessa onnistumme opettamaan. Yritän vähitellen, vaikka voisin kyllä olla siinä asiassa viitseliäämpi. Itse käytän hänelle puhuessani muutamaa, joista hän varmasti ymmärtää ainakin "tule".

 

Kansiota enemmän kotona on käytössä puhelaite. Tuosta kun painaa symbolia, minun äänitetty ääneni (tai vaihtoehtoisesti terapeutin, kun alustaa vaihdetaan) sanoo esimerkiksi: "Haluan omenan." Harjoitusvaiheessa meillä on mukana muitakin kuvia, kuten pallo, jotta Jaakko ei vain satunnaisesti painelisi kuvia saadakseen jotain. Saattaa tullakin pallo käteen. Samaa tarkoitusta on palvelevinaan tuo lehtisalaatti, josta suotuisana sivuvaikutuksena on saatu aikaiseksi, että Jaakko nykyään syö melko mielellään vähän salaattia...

Pöytäkuvat. Tähän on tarkoitus tulla vielä muutama lisää. Alussa kuvia tuppasi löytymään kaikkialta muualta paitsi pöydästä, ja niitä kiikutettiin äidille satunnaisesti milloin mitäkin hyvyyksien toivossa, joten karsimme ensin kuvat ihan muutamaan. Sitten ne alkoivatkin äkkiä sujua, Jaakko käytti johdonmukaisesti kuvia sekoittamatta niitä toisiinsa, tai ainakin huomasi, jos oli ottanut väärän kuvan. Pari viikkoa sitten lisäsin vaihtoehtoja. Pöydästä löytyy mm. "lisää", "nälkä", "loppu". Osa kuvista on tarkoitettu minun ohjeikseni Jaakolle, kuten "odota", "istu". 

Tämä on yksi tärkeimpiä kuvakommunikaation elementtejä, ja häpeäkseni on myönnettävä, että meillä vielä aika laiminlyöty. Nyt olen ryhdistäytynyt sen kanssa uudestaan, hyvin tuloksin. On myös selvästi otollinen kehitysvaihe menossa, sekä äidillä että pojalla. Kyse on siis päiväjärjestyksestä. Päivän eri tekemiset ovat kuvitettuna järjestyksessä, ja punainen nuoli seuraa niiden etenemistä tapahtumasta toiseen. Meidän opetteluvaiheessa poistamme (mieluiten Jaakko itse ottaa) kortit kokonaan niiden tapahduttua, ja siirtää ne vaaleanpunaiseen alustaan. Vaaleanpunainen lappu on normaalisti selkäpuolella, pois näkyvistä.

Jaakko pitäisi jokaisessa siirtymätilanteessa (ruokailu alkaa, ruokailu loppuu, lähdetään ulos, tullaan sisälle jne.) laittaa päiväjärjestyksen eteen ja näyttää kuvalla, mitä tapahtuu, tai ohjeistaa ottamaan tehtyä tekemistä näyttävä kuva pois. Käytännössä muistan hyvänä päivänä reilu puolet tapahtumista näyttää edes suunnilleen, ja silloinkin usein vain "mennään ulos" ja sisälle tultua unohtuu taas hetkeksi. Harjoittelemme edelleen.

Autistisilla lapsilla on usein vaikeuksia siirtymisissä tilanteesta toiseen. Heidän maailmaansa kuvataan kaoottiseksi, ei ole keinoja hahmottaa aikaa kuten "tavallisilla" lapsilla (eikähän heilläkään ennen kuin tietyn ikäisinä) ja aikuisilla. Kuvitettu päiväjärjestys on yksi apuvälineistä, joilla pyritään helpottamaan arkea. Meillä vaan nämä ovat aina sujuneet ilman ongelmia, joten joudun itse hakemaan motivaatiota kokonaisvaltaisen kuvakommunikaation harjoittelusta, eikä se tunnu aina riittävän.

 

Meille neuvottiin, että kannattaa tehdä vaikka tyhjistä kartonkipakkauksista pienet laatikot päiväjärjestyskortteja varten. Koin sen hankalaksi, kortteja oli vaikeaa löytää, ja rasiat myös kaatuilivat levittäen tietysti sisältönsä ympäriinsä. Keksin sitten laittaa päiväjärjestyskortit kansioon. Siitä pystyy yhdellä vilkaisulla näkemään, mitä kortteja olisi tarjolla, ja löytää helposti tarvitsemansa. 

 

Vessassa on lavuaarin vieressä nykyään kaikki mahdolliset toimenpiteet, mitä siellä voi tehdä, kuten "hiusten harjaus", "käsien pesu", "hampaiden harjaus", jne. Käsien pesusta on myös olemassa vaiheittainen kuvasarja, jossa yksityiskohtaisesta käydään läpi kohta kohdalta, mitä seuraavaksi. Se on auttanut myös Ahtia, kun asiaa harjoiteltiin. Samanlainen kuvasarja on vessanpöntön vieressä, se on oikeastaan vasta tulevaisuutta varten. Aion vähitellen alkaa opettaa Jaakkoa hoitamaan itse peppupesunsa, joka ei tule olemaan mikään ihan helppo homma. Monivaiheinen prosessi sisältää siis paperin käytön ja käsisuihkun käytön, sekä muut tarvittavat toimenpiteet aina vessan vetämiseen ja käsien pesuun asti. Sitä odotellessa tuo punainen nappi on kultaakin kalliimpi. Sitä painamalla kajahtaa allekirjoittaneen ääni "pyyhkimäääääään". Olisihan siihen voinut nauhoittaa vaikka "valmis", mutta sattuneesta syystä tuo tuntui paremmalta.

 

Keittiön kuvamuistutuksia. En ole varma, onko noista hirveästi hyötyä, mutta voipahan jotain heilutella edessä, kun on kieltämässä kaapeille kiipeämistä tai jääkaapin avaamista. Nykyään Jaakko saa luvan kanssa ottaa jääkaapista itse omenan pyydettyään sitä ensin laitteella. Haaveilen ajasta, jolloin hedelmiä voisi säilyttää esillä kulhossa, ilman että ne sorkitaan mössöksi ja syödään kaikki (banaanit), puraistaan jokaisesta pala ja laitetaan takaisin (omenat), tai löytyvät jostain ihan muualta reikäisinä (appelsiinit). 

Korteissa on tosiaan kova, tarraava vastakappale kiinni, ja kiinteä kohta on pehmeä, "vastaanottava" pala. Kun käytäntö on jatkuvasti sama, ei tule kahta pehmeää tai kahta kovaa vastakkain, ja homma toimii. Kuvat tulostetaan ja laminoidaan.

Lisäksi meillä on tai pitäisi olla avaimenperärenksuissa (näppärä plarata kuva toisensa jälkeen esiin) pukeutumiskortit sekä sisä- että ulkovaatteisiin, ulkokortit, pihapuuhakortit ja kyläilykortit. Osa on tosiaan vielä suunnittelupöydällä. Käytännössä aina, kun ohjeistan Jaakkoa yhtään mihinkään, tai kiellän mitään, tai ylipäätään puhun jotain muuta kuin "ei" tai kehuja, minulla pitäisi olla kortti kädessä. Näinhän se ei tietenkään mene, mutta sitä kohti pyritään. Lisämotivaatiota tuo Jaakon tällä hetkellä kasvanut, ja yhä kasvava, kiinnostus kuvakortteihin, sekä kommunikointiin ylipäätään. 

Tulevaisuudessa olen tekemässä kellon ympärille päiväjärjestyksen toistaiseksi lähinnä Ahtia varten, näppärä tapa oppia kellonajat samalla ikään kuin vahingossa. Lisäksi olen tekemässä, heti kun saan aikaiseksi, lasten huoneen seinälle viikkoaikataulun, sekin enemmän Ahdille tässä vaiheessa. Ahti ei vielä oikein hahmota päiviä eteenpäin, joten auttaisi, jos meillä olisi jonkinlainen viikkokalenteri kuvitetussa muodossa. Lisäksi se on Jaakollekin seuraava askel, joten tuskin siitä haittaakaan on laittaa sellainen esille. 

Ahti hoksasi päiväjärjestyksen idean heti, ja on hyvin kiinnostunut kuvakorteista. Hän vaatii usein itselleenkin näytettäväksi kuvista, mitä seuraavaksi tapahtuu. Puheterapeutti sanoikin, että tällainen kuvitettu päiväjärjestys kannattaisi olla kaikissa päiväkodeissa pieniä lapsia varten ihan itsestään selvyytenä, ja omat kokemukseni tukevat tätä havaintoa. Normaali lapsi hyötyy varsinkin tuossa alle 3-vuotiaana, ja varmaan sen jälkeenkin kuvittamisesta jopa kenties enemmän kuin meidän Jaakko, jolle itse konseptin käsittäminen vaatii pitkää harjoittelua. Lapsen aikakäsitys on vielä niin hatara, että kuvat auttavat jäsentämään maailmaa. Metodia suositellaan kenelle vain, varsinkin jos siirtymätilanteet ovat lapselle ongelma. Kannattaa kokeilla vaikka kotiin lähdön helpottamiseksi, jos tavallinen "kaksi liukumäestä laskua vielä" ei tunnu riittävältä. 

Meillä on maksullinen Board Maker-ohjelma käytössämme, mutta kuvia saa myös ilmaiseksi. Papunetin sivuilta löytyy paljon muutakin hyödyllistä, kuten viittomia, mutta myös laaja kuvapankki. Laminaattikone maksoi Biltemassa 20 euroa, saman verran 100 laminaattikuorta. Laitteella on myös hauska laminoida esimerkiksi lehdestä leikattuja kuvia säilyvämpään muotoon. Tällä hetkellä tuota tarraa ja vastapalaa myydään suht edullisesti Clas Ohlsonilla. Jos joku sattuu tietämään jonkun muun myyjän, olisin iloinen vinkistä. Biltemasta sai ennen, mutta nyt ne ovat sieltä lopettaneet myynnin.

Kysyttävää? :)

"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Onnistunut päiväretki kieppumisen ja pomppimisen valtakuntaan

Tänään olikin jännä päivä! Lähdin lasten kanssa yleisötapahtumaan. Jonnekin siis, missä on paljon muita ihmisiä. Ihan tuntemattomia. Yksin, vauva repussa, ja kaksi pientä käsipuolessa, joista toinen on autistinen, enkä ole vieläkään ihan varma, miten hän kuuntelee tai seuraa ohjeitani eri tilanteissa. Hermostutti. Kaikki meni sitten kuitenkin oikein hyvin!

Vielä viime vuonna jätimme samaisen tapahtuman väliin, läheisen liikuntapaikan avoimet ovet. Nytkin tulimme paikalle vasta ohjatun toiminnan jälkeen, sillä minulla on edelleen suuria vaikeuksia saada Jaakko ymmärtämään, miksi ihmeessä pitää vain seistä paikoillaan ja odottaa, kun tuolla ja tuolla ja tuolla olisi vaikka mielenkiintoista, ei jonkun tyypin puheet tippaakaan kiinnostaisi. Tai että pitäisi vielä antaa jonkun määrätä, mihin suuntaan liikutaan tai pyöritään, ja miten! Muutama aikaisempi yritys vastaaviin tapahtumiin on päättynyt melko laimeasti ja hiukan kiusallisesti. Ahti on ollut pieni, eikä Jaakko ole kiinnostunut esim. lastennäytelmistä. Ainakaan vielä.

Mutta nyt! Kaikki meni hyvin, eikä paikalla loppujen lopuksi ollut hirveästi ihmisiä, vaikka tuskin sekään olisi katastrofi ollut. Tosiaan, meidän autistipojallamme ei ole ikinä ollut autismille tyypillisiä ahdistuskohtauksia, yliherkkyyksiä (kova ääni vaikka) tai muita varsinaisia Force major -esteitä, onpahan vain ollut kova touhottamaan, eikä kovin hyvä kuuntelemaan ohjeita, ja suuttunut, jos on estetty esim. pitämällä paikoillaan. Äänekkäästi suuttunut. Lähinnä siis kiusallista. Tänään meillä kaikilla neljällä oli tosi hauskaa, kuulin jatkuvasti Joonataninkin kikattelevan repussa. Hiukan sai vahtia kanssaihmisten mehujen turvassa pysymistä tai varoa innokkaan esikoispoikani liian railakkaita tutusmis(?)yrityksiä toisiin lapsiin tai leikkiin osallistumista (tässä voi olla mukana vähän äidin vaaleanpunaista tulkintaa), mutta hyvin vähän! Ahti vähän kauhistui eläinmaskottia, liian pelottava kuulemma, eikä tahtonut uskoa, että ihminen siellä puvun sisällä on. Samalla kuitenkin ehdottomasti jännä kuin mikä. Lähelle ei mennyt, mutta kertoi jo etukäteen, mitä sanoisi isille tästä ilmestyksestä.

Minä olen vähän hölmöyteen asti "tasapuolinen" lasteni suhteen, enkä mielelläni lähde vain Ahdin kanssa johonkin tapahtumaan pelkän näennäisen helppouden takia. Tulee surku Jaakkoa, joka ei tietenkään edes tietäisi, mistä jää paitsi. Ohjenuoranani onkin ollut melkein aina, että mihin ei kaikki päästä, ei mennä ollenkaan. Jaakon kotiin jättämiselleni kun ei ole mitään oikeaa syytä, on vain rasittavaa vahtia vilkasta lasta, joka ei ymmärrä. Nyt kun Ahti alkaa olla jo niin iso, olen alkanut vähitellen tietoisesti muuttaa suhtautumistani. Kummallakin lapsella saa ja pitää olla omiakin juttuja, joten siihen suuntaan vähitellen nyt liikutaan. Ihanaa silti huomata, että yhteiset retket erilaisiin massatapahtumiin ovat yhä paremmin toteutettavissa.

Sekin oli mahtavaa huomata, etten ollutkaan ihan yksin paikan päällä. Oli useampikin tuttu naama, ja pari ihan ihka oikeaa ystävää samoihin aikoihin. Parista kyllä tiesin etukäteen, mutta koska tapahtuma-aika oli sen verran laaja, en voinut laskea sen varaan, kun mitään tarkempia treffejä ei ollut sovittu. Kaverini eivät myöskään voineet olla varmoja, jänistäisinkö viime hetkessä. Jotenkin mieltä lämmitti, että olen jonkinmoisen yhteisön jäsen kuitenkin, vaikka näin opiskelija-asunnoissa eläessä elämä tuntuu jatkuvasti olevan tietynlaisessa välitilassa, matkalla jostakin jonnekin.

Viimeisestä kuvasta voivat tarkkanäköisimmät bongata peilin kautta muhkean amatööribloggaajammekin, Joonatan on valitettavasti jäänyt samaisen muhkean hahmon taakse piiloon. En hoksannut, että olisin voinut ihan tarkoituksella kuvata meidät, syynä lienee jo mainittu amatööribloggaajastatus. Eivät ole nämä selfiet oikein hallussa. 

Mukaan saatiin pari ilmapalloa, joista ensimmäinen hajosi heti ovesta ulos astuessa, toinen sentään kesti jonkin aikaa kotonakin. Lisäksi eräälle tietylle muhkeudelle eksyi lompakkoon 10 kerran jumppakortti, jonka ehdoton myyntivaltti on "rajaton voimassaoloaika". 

Sellaista tänään, hyvää ystävänpäivää vain kaikille! 

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Tyydyttävä
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä

Jaakko pukee itse

Tänään Jaakko osasi jotain ihan uutta, yllättäen ja ennustamatta, niin kuin hän yleensä. Jaakon autismi näkyy pienissä käytännön seikoissa, esimerkiksi pukeutumisessa. Sisävaatteet ovat sujuneet hienosti jo vuoden päivät, ja sitä ennen miten kuten tai autettuna. Myönnän, että kaikessa tässä olisi voitu edistyä nopeammin, jos joka ikinen päivä olisin kärsivällisesti antanut pojan pukea. Koska Jaakon keskittyminen käsillä olevaan tehtävään ei kuitenkaan aina ole paras mahdollinen, minun kärsivällisyyteni ei aina ole sieltä parhaimmasta päästä, eikä organisointikykyni riitä ottamaan huomioon vaatehaahuiluun kuluvaa aikaa, olen monesti joko auttanut tai pukenut pojan. Sisävaatteet siis on korttiharjoitteluna suoritettu sujuvast.. Pusero ja housut menevät jo toisinaan itsenäisestikin, ilman ohjausta! Alushousut pitää antaa käteen oikein päin, ja sukissa saa aina hiukan kehottaa, ne kun mielellään Jaakko jätttäisi pois, tai sitten vain unohtaa. Ei hänellä mitään sukkia vastaan sinänsä ole, ovat ilmeisesti vain vähän työläät pukea.

Ulkovaatteissa ei olla oltu noin pitkällä. Haalarin (ja villahaalarin) poika osaa pukea, toisinaan sulkee vetoketjunkin, mutta kauluri, pipo ja hanskat ovat olleet hankalia. Jos ne on antanut käteen, on Jaakko kyllä yrittänyt, mutta jo mainituista syistä se on jäänyt vähän liian vähille.

Mutta tänään! Olin laittamassa jotain Joonatanille lähtiessämme terapiaan, jätin Jaakon kauluripipohanskaläjän pöydälle. Kun käännyin puuhastani auttaakseni (tai pukeakseni) ne pojalle, hän vetikin hanskoja käteen, pipo ja kauluri paikoillaan. Joo, no, bussipysäkillä sitten vaihdoin hanskat oikeisiin käsiin ja käänsin pipon, mutta noin periaatteessa kaikki onnistui, ja mikä tärkeintä, oma-alotteisesti ja itsenäisesti, ilman erillistä kehotusta! Hienoa, hienoa! Kuvat ovat toiselta pukemiskerralta, iltapäiväulkoilusta. (Kengät ovat vielä täysi mysteeri. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niiden pukeminen opetetaan, mutta eiköhän sekin vielä ratkea.)

 


Eilinen päivä olikin sitten yhtä eieieitä. Ulkoilukaan ei oikein ollut hauskaa, kun kielsin poikaraasua puremasta hanskojaan, ja sitä saikin olla sitten yhtenkään kieltämässä. Mutta kun ne menevät rikki ihan oikeasti, niin pakko on kieltää. Mikään harvoin menee kerrasta perille, ne unohtuvat, kunnes asiasta tulee tapa, tai muuten tottuu pois huonosta tavasta, niin kuin nyt tästä hanskojen puremisesta. Lahjahanskat kummitädiltä, en anna repiä. Lisäksi mielialaan varmasti vaikuttaa oksennustaudin jälkimainingit, väsytään vielä kaikki helposti.

Tajusinpa tänään hyvin konkreettisesti, miten oma asenne ratkaisee. Ensinnäkin, sen ruman, terävän "EI!"-räpätyksen sijaan sanoin ihan nätist "älä, kulta, pure" "ei hanskaa suuhun" jne. En ole edelleenkään varma, kuinka paljon Jaakko ymmärtää puhetta, mutta selvästi noistakin meni sanoma perille, ja hän muistikin usein jo itsekin jättää hanskan rauhaan. Epäilen muuten, että johtuu vaihtuvista maitohampaista tuo jäystämisinnokkuus, kutiavat varmaan.

Toinen todistus saatiin kotimatkalla puheterapiasta. Menimme syvän ojan ylitse, jonka reunamille Jaakko oikein syöksähti, halusi heitellä veteen lunta. Sen sijaan, että olisin vain kiskonut pojan väkipakolla mukaani, älysin kerrankin pysähtyä, ja tehdä hänelle muutaman lumipallon oikein varta vasten veteen heiteltäväksi. Nakkasinpa muutaman itsekin. Meillä oli oikein ihana hetki, ja matkaakin jatkettiin suuremmitta vastaväitteitä. Äitipisteitä!

Vaikka sitten loppupäivä menikin vähän huudoksi, taisi raukka väsähtää, oli tämän päivän opetus selvä. Ei niinkään se, MITÄ tekee, vaan MITEN sen tekee. En kuitenkaan halua soimata itseäni hölmösti toimimisesta, koska ei sitä vaan aina voi osata, varsinkaan väsyneenä. Mutta jospa taas jatkossa muistaisin, miten mukavaa saattaa olla, jos pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, tai toimii hienovaraisemmin.

Ahti muuten kommentoi isälleen poissaoloamme seuraavasti: "Nyt on hiljaista. Mutta kun äiti ja Joonatan-vauva tulee takaisin, ei ole enää hiljaista."

Jaakko-kulta

Kiitos, kiitos ja tervetuloa sinulle, ensimmäinen julkinen seuraajani (tuo auringonkukka oli lähin kukkakimppua vastaava, joka galleriastani löytyi)! Ja anteeksi, kun nostin sinut heti parrasvaloihin. Olet minulle merkkipaalu! Ken uskaltaneekaan jättää ensimmäisen kommentin? (Enpä ihmettelisi, jos tämän hehkutuksen jälkeen ei kukaan, heh.)

Aika syventyä elämäni ihmeisiin yksityiskohtaisemmin. Tämä ällön makea, ja samalla niin osuva, viittaus siis lapsiini, erityisesti esikoiseeni. Muutama teistä on saattanut huomata, että jossain blogin kuvauksessa mainitaan sana "erityislapsi". Sitten käykin ilmi, että itse blogissa ei koko aiheesta ole halaistua sanaa. Tämä johtuu ihan siitä, että osaksi Jaakon erityisyys ei arjessamme nouse esille, koska olemme siihen tottuneet. Toki ulkopuolinen tarkkailija sen huomaisi, mutta perheellemme pojan erikoisuudet ovat tuttuja ja jopa tavallisia. Minulla ei toisaalta myöskään ole omakohtaista kokemusta samanikäisistä lapsista, joten erot normaaliin eivät senkään takia pomppaa esille niin dramaattisesti. Olen siis kyllä tavannut 5-6-vuotiaita lapsia, mutta en tunne ketään läheisesti.

Jaakko on autistinen. Ei kovin stereotyyppisesti, hänellä ei ole manöövereitä, pakkorutiineja, yli- tai aliherkkyyksiä. Sosiaalinen kontaktinotto on huonoa tai omanlaistaan. Jaakolla ei ole automaattista, sisäsyntyistä kykyä oppia vuorovaikutustaitoja, vaan ne on hänelle kädestä pitäen opetettava, toisto toistolta. Hän ei puhu, ei viito, ja kuvien käyttökin on edelleen harjoitteluasteella. Äitinä tietysti tiedän, mitä hän kulloinkin haluaa, ja välillä jopa koen ymmärtäväni ajatukset, mutta tavoitteena olisi saada hänelle keinoja välittää ne muillekin.

Olen itsepäisesti pitänyt Jaakon kotihoidossa puolen vuoden kokeiluluontoista päiväkotijaksoa lukuunottamatta. Tuolloin 3,5-vuotiaana hän vietti kuntoutusmielessä 4 tuntia integroidussa ryhmässä. Johtoajatuksena minulla oli tarjota mahdollisuus samanikäisiin lapsikontakteihin. Puolen vuoden sisään hän ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta muihin lapsiin, ja toisaalta väsyi päiväkodissa niin, että arki kotona ei ottanut sujuakseen. Eikä kuskausruljanssi Ahti-vauvan kanssa ollut mitään herkkua. Katsoin parhaaksi ottaa Jaakon kotiin, ja se osoittautuikin hyväksi päätökseksi.

Nyt Jaakko menee ensi syksynä esikouluun, erityisohjattuun pienryhmään. Koen hänen olevan paljon valmiimpi, ja myöskin jo hiukan turhautunut pelkkiin kotitouhuihin. Puhe- ja toimintaterapiassa Jaakko on jo käynytkin parisen vuotta.

Ensimmäiset kolme vuotta olivat rankimmat, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin en osannut pitää arkeamme kovin erilaisena, olihan hän esikoislapseni, joten vertailupohjaa ei ollut. Nyt tiedän enemmän, ja nostan vilpittömästi hattua noille muutaman vuoden takaiselle äidille ja isälle. Hyvin tehty! 3 vuotta täytettyään alkoi Jaakon ymmärrys maailmasta avartua ja syventyä, hän alkoi totella ohjausta ja ymmärtää puhetta. Huoli kehityksestä alkoi väistyä ja muuttua varmuudeksi; Jaakko tulee varmasti olemaan yhteiskunnan osaava jäsen, hän vain kulkee sinne omaa polkuaan. Jonka mutkat ovat välillä minulle täysin tutkimattomia, myönnettäköön.

Ja sitten omaan napaan. Nöyrtymisen ja tunnustamisen aika. Raahasin maanantaina Joonatania suunnilleen koko päivän selkärepussa, ja järkättyäni lasten leluja yhteen asti yöllä, ei kahvakuula juuri huudellut. Joonatankin on melkoinen vauvanmötikkä, noin 12 kg, että kyllä se aika hyvästä kyykkäystreenistä kävi, lasten huoneen raivaus.

Tiistain tekosyynä oli sitten tuo myöhään valvottu yö, ja viihtyipä vaavi silloinkin selässä. Kaatokeilana sänkyyn. Mutta tänään! Tartuin mokomaan möhkäleeseen jo aamupäivästä, ja karjuin (siis tietty painokkaasti lausuin, enhän minä karju) ja komentelin koiria ja lapsia pysymään poissa viuhuvan kuulan tieltä kokonaisen hientäyteisen viisiminuuttisen. Sitten kävin suihkussa, nappasin Joonatanin reppuun, ja huomasin, miksi kahvakuula ei maanantaina napannut. Se rasittaa suunnilleen kaikkia lihaksia, joita tarvitsen vauvankantoon! Siispä hoipertelin kotitöiden pariin.

Täytynee siis viilata kahvakuulatavoitetta alkuun vähän alemmaksi, ja aloittaa tuosta viidestä minuutista. Ensi viikolla jo kymmenen?

No, illalla mies otti pojan isompien lasten iltatoimien ajaksi kantaakseen, minä sain huilia. Hyvin viihtyi, vaikka missä muualla tahansa olisimme saaneet ihailla vauvan selvää lahjakkuutta seuraavaksi Pavarotiksi, oli raasu väsynyt.

Aika minunkin toteuttaa aikomustani nukkumaanmenoajan tiukentamisesta, öisin kuhkaaminen valitettavasti kostautuu seuraavana päivänä. Jälleen toivotan hyvää yötä! Löytäisiköhän sitä jostain aikaa päiväpostaukseen, noin vaihtelun vuoksi?



P.S. Samperin alesuklaat...