Kolosta kaivautuen

Täällähän minä. Täällä just. Kyllä.

Tulikin sitten pitkä kesätauko. Ja tiedättehän, että kun tauko venyy liian pitkäksi, uudestaan aloittaminen on yhä hankalampaa ja hankalampaa. Lukemattomat blogitekstit olen mielessäni hahmotellut, enkä riviäkään kirjoittanut.

Olen ottanut silloin tällöin kivan kuvan ajatuksena lisätä se blogiin. Enpähän ole lisännyt.

Joten nyt. Nyt sitten päätin vain sukeltaa tänne, hypätä kaikkien mutkujen ja sitkujen yli, ja vain kirjoittaa. Koska minä pidin tästä! Oli mukavaa käyttää väsyneitä ja kuluneita aivojaan muuhunkin kuin lapsen kanssa verbaaliseen taiteiluun, joka ei johtaisi kiukunpuuskaan, äidin tai lapsen.

Siitähän tämä tauko suurimmaksi osaksi kumpuaa, väsymyksestä. En minä sillä tavalla ole uupunut tai lopussa, etteikö olisi mihinkään energiaa. Aikaakin on pelata älypuhelimella turhanpäiväisiä 12-vuotiaan pelejä, olla vaan. Mutta ei kuitenkaan ole riittänyt tällaiseen edes suunnilleen aloitettuun ja lopetettuun tekstiin rahkeita. Lapset vaativat jonkinasteista huomiota (on se kumma) aamusta iltaan, ja iltansa sitä mielellään sitten vain öllöttää. Tai niinhän sitä luulisi. Oikeasti kaipaan kyllä jotain kirjoittamista arkeeni, ja niinpä lähden jälleen yrittämään tätä takkuista blogitietä.

Siinä sivussa omaa elämääni parannellen.

Pitäisi laihtua.

Pitäisi oppia siksi siistiksi ja järjestelmälliseksi ihmiseksi, joka haluaisin olla, tai sitten pitäisi oppia hyväksymään, etten ole.

Pitäisi pestä hiukset useammin.

Pitäisi piirtää ja askarrella lasten kanssa.

Pitäisi mennä jumppaan. Ja lenkille. Ja tehdä kotitreeniä.

Pitäisi päivittää teille kaikille, mitäs meille oikein kuuluukaan. Mitä sille paastolle kävi? Aloittikos se vanhin poika esikoulun, miten se sujuu? Kuinka vanhoja ne pienemmät olivatkaan, joko se nuorempi viimein kävelee?

Jaa-a. Jos katotaan huomenna.

Puolivahingossa kesälaitumille

Tunne itsesi. Minä tiesin koko ajan jossain takaraivoni tuntumassa, että jos en päivitä blogia joka ilta, se uhkaa jäädä kokonaan. Niin melkein kävikin. Joka päivä olen aikonut kirjoittaa, mutta aina olen muka liian väsynyt tai kiireinen. Noo, sovitaan, että se oli kesäloma. Jatkunee edelleen, vaikka eihän sitä tiedä, jos tästä vaikka innostuisin. Ajattelin keskittyä jonkin aikaa enemmän tähän laihdutuspuoleen, vaikka toki kirjoitan muustakin. Ehkä jopa saisin ulkoasuun jotain muokkauksia teemaa koskien.

Juhannus katkaisi paastoviritelmäni, tänään olen saanut juonesta uudelleen kiinni. Innostuin vähän liikaa, ja jouduin palaamaan häntä koipien välissä takaisin järkevällä linjalle, mutta siitä lisää tuonnempana. Pötseä olen edelleen, kuten kuvasta näkyy, mutta suunta tuntuu olevan suht hyvä. Viime viikolla vaivannut hirveä väsymyskin on loistanut poissaolollaan, epäilen hormonien ravistelua syyksi. Ei ole helppoa olla nainen, ei. Vaikka ehkei mieskään, mene tiedä.

Suunnitelmallinen liikunta on loistanut poissaolollaan, ja vaikka olen hokenut itselleni armollisuutta ja manraa "laihdutus ensin, liikunta sitten", on kroppa alkanut esittää painavia (no pun intended, har har) vastalauseitaan. Joten olen pieniä juttuja alkanut kehitellä, oranssi mötikkäkin (kahvakuula) huutelee soimaavasti nurkastaan pölykerroksen alta. "Sulkapallo" leikkikentällä olikin sekä hauskaa että yllättävän tehokasta.

Ensi viikolla suuntaamme mökille pois mukavuuksien äärestä, mutta vastoin aikaisempi kesiä saatamme nyt raahata maltillisesti elektroniikkaa mukana. Mökillä ei ole sähköjä omasta takaa, mutta tänä vuonna sinne ehkä tulee generaattori. Siellä ei myöskään ole juoksevaa vettä. Älkää kysykö, miksi kolmen alle kouluikäisen lapseen perhe haluaa silti viettää siellä viikon. En minä vaan ole keksinyt mitään järkevää syytä. Joten päivityksiä ehkä tulossa, ehkä ei. Jännitystä elämään.

Mut mitäs te niistä, siellähän kirmataan yhtä lailla vehreän nurmen keskiössä, eikä ole aikaa tai halua mitään blogeja lukea? Heheh.

Tiiivis tunnelma Toyotassa

Huuh, neljän ja puolen sadan kilometrin automatka takana. No ei, oikeasti jotain 250 km kyseessä, mutta se tuntuu vähintään tuon pituiselta. Osan matkasta pääsee moottoritietä (mikä nyt ei vuoden `89 autolla ole niin ratkaisevaa niinkään nopeuden kuin perskärpästen kannalta), mutta sekaan mahtuu ihan riittämiin mutkaisia pikku teitä, joita paikalliset kaahottavat hullulla vauhdilla.

En muista, mainitsinko, mutta lyhyellä varoitusajalla lähdin lasten kanssa isäni luokse pariksi yöksi. Mies paiski 20 tuntia auton kanssa töitä, että sai siitä pitkänmatkalaisen. Tulipahan kerralla kuntoon, sano.

Lapset istuivat takapenkillä melkoisen tiiviisti, mutta olivat kiltisti. Meillä eivät oikein kunnolla osaa lapset tapella, koska Jaakko ei lähde mukaan ja Joonatan on vielä liian pieni. Ei sillä, Ahti on kyllä lahjakas saamaan yksinäänkin riidan aikaiseksi.

Eka pysähdys bussipysäkille ensimmäisen 50 kilsan jälkeen, ja kenttäolosuhteinen vaipanvaihto desibelien syyn selvittyä. Seuraava taukopysähdys ihan suunnitelman mukaan ABC:lla, jossa tosin kävimme vain vessassa. Pihiyden nimissä, sekä säädön välttääkseni syötiin eväät proosallisesti autossa. Vielä viimeisen etapin aikana, n. 70 km, piti kurvata tien sivuun ihmettelemään pienimmän karjumista. Mitään varsinaista syytä en löytänyt, mutta Joonatan kyllä rauhoittui ihan vain syliin nostamalla ja jaksoi perille asti.

Ei varmaan suurimmalle osalle lasten kanssa matkustaneille mitään ihmeellistä, mutta minä en ole tottunut. Vanhemmat pojat ovat olleet uskomattoman hyviä matkustajia, ja noinkin lyhyt ajomatka on sujunut kivuttomasti yhdellä pysähdyksellä. Hyvin meni nytkin, suhteutettuna.

Tämä kuva aamu-ulkoilusta ennen lähtöä. Lapset löysivät hiekkalaatikosta kuopat, ja niistähän riemua riitti.

No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Päivänpaisteinen perjantai

Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.

Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .

Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.

Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.

Huimaavaa huutoa, osa 2

Näistä seesteisistä tunnelmista siirrytäänkin suoraan kuumaan perunaan, huutamalla kommunikointiin. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, olen vasta tässä 2010-luvulla ymmärtänyt, kuinka vakavasta käytösvirheestä tai joidenkin mukaan jopa hulluudesta on kyse. Täysin rehellinen ollakseni, en osaa aivan nähdä huutamista ihan tuossa valossa. Veikkaisinkin jotain selitystä löytyvän suomalaisesta kulttuurista, joka tunnetusti eroaa esimerkiksi välimeren maista erityisesti keskinäisten kanssakäymisten vivahteissa. Epäilisin, vaikkakaan en tiedä, ettei jossain Espanjassa suhtauduttaisi äänen korottamiseen ihan näin ryppyotsaisesti. 

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väheksyä ongelmaani, ja olenkin vuosien varrella tehnyt kovasti työtä, että saisin tulisen luontoni ja jylisevän ääneni hillittyä. Olen myös ollut huomaavinani, että käsitykseni "huutamisesta" on lapsellinen. Lievä äänenkorotus on minulle vasta "tiukasti sanomista", ja sellainen pellit auki lähtevä jyly vasta varsinaista huutamista. Tunnustan, että parikin kertaa riidan yhteydessä on tullut mylvittyä hiljentämiskehotukseen: "Ai huudan vai?! Tämäkö on sinusta huutamista?! Minä sinulle huudot näytän! TÄMÄ ON HUUTAMISTA!" Kypsää, aikuismaista, rakentavaa. Olen kuitenkin ihan tosissani. En voi uskoa, että jos nyt pikkuisen kiihtyessään ääni kohoaa, olisi se vielä paha. Oppimisprosessa käynnissä. Lisäksi olen saanut luonnolta melkoiset äänilahjat, joten kovan äänen tuottaminen on minulle melko helppoa.

Paradoksaalista tässä on, että itse asiassa pelkään huutoääntä. Jos minulle huudetaan, automaattinen paniikkireaktio on karjua kahta kovempaa takaisin. Jälleen kypsä ja aikuismainen tapa. Tältä pohjalta voin hyvin ymmärtää, miten pelottava saatan olla. Mies on onneksi aika tottunut, vaikka ei hyväksynyt. Ei kuitenkaan pelkää, sentään. 

No, mites lapset? Pelkäävätkö? Pitävätkö äitiä hirviönä? Ahti kyllä loukkaantuu, niin kuin eilen kerroin, mutta pelkoa ei näy. Noloakin tavallaan, mutta ovat tottuneet äidin kohkaamiseen. Yritän ajatella sen positiivisesti. Jos joskus tulevaisuudessa joku yrittää meidän poikia huutamalla pelotella, voivat hyvinkin totuudenmukaisesti viilipyttynä vastata: "Mun äidistä lähtee kuule kovempi ääni."

Omista lapsistani Jaakko reagoi huutamalla kovaan ääneen hyvinkin tempperamenttisesti harmiin ja turhautumiseen, sanaton versio omasta käyttäytymisestäni, selvästi äidinmaidosta imettyä. Hänelle on vaikeaa tuoda keinoja näiden tunteiden käsittelyyn sanavaraston rajallisuuden vuoksi, mutta yritämme parhaamme. Onneksi liekki hiipuu äkkiä leimahdettuaan, ja huutokohtaus ei koskaan kestä kauan. 

Ahti on tullut isäänsä, vaikka kyllä äidinkin tapoja löytyy. Enemmän kuitenkin matkittuna kuin myötäsyntyisena, arvaan ma, joten tästä asiasta ei luultavasti huolta. 

Joonatanista näkee jo nyt, että siinä on äitinsä kuva temperamentin suhteen. Ja vitsit, mikä ääni sillä pojalla on! Hän kun huutaa, niin pikkulinnut putoavat puusta, laulua lainatakseni. Olenkin jo nyt alkanut miettimään, mitä keinoja opetan pojalleni, ettei tarvitsisi aikuisena näiden asioiden kanssa kipuilla. "Älä huuda" kun ei oikein tätä ongelmaa ratkaise. No, onneksi tässä on vielä hetkinen aikaa.

En kuitenkaan aio omienkaan käyttäytymismallieni suhteen luovuttaa, tai todeta, että tällaiset kortit on jaettu, hyväksykää tai hylätkää. Olen jo paljon kehittynyt, ja toki vireystilakin vaikuttaa. Pikkulapsiajan jäätyä taakse voi olla paljon helpompi hillitä huutonsa. Haaveeni tulevaisuudesta onkin, että pojat kertovat kavereilleen, miten äiti ei huuda suunnilleen koskaan, eikä ole oikein ikinä huutanutkaan, mutta silloin harvoin kun tarvetta on, sitä kyllä totellaan. Autuaasti olisivat lapsuusvuotensa todellisuuden unohtaneet. No joo, ehkei ihan siihen pisteeseen koskaan päästä, mutta pitäähän sitä ihmiselle olla tavoitteita. Minusta tulee siis hoikka, maratonkuntoinen, maisteri ja hyvin harvoin huutava neljän lapsen opettajaäiti. 

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Muuttopuuhissa?

No ei. Ihan vain säilytystilaltaan ahtaasti asuvan kolmilapsisen perheen vuodenajan vaihtumisen vaaterumba. Lisäksi ovat lapset venyneet, Ahti ohittelee metrin mittaa, Joonatan käyttää jo 90-senttisiä, vaikka onkin korkeintaan 85 cm pitkä, on sen verran tuhti ukko. Jaakko tarvitsee kesäksi liudan uusia T-paitoja, on taas kasvanut viime vuodesta viitisen senttiä ainakin. 

Joten vaatteet kiertävät, pienet osaksi pois ja varastoon, tai suoraan seuraavalle. Olen viime vuosina ollut nykyiseen makuuni turhankin säästäväinen ja tallettanut kaiken mahdollisen vaatetta muistuttavankin. Nyt on kova homma seuloa turhat pois.

Seuraava kuva ei kyllä mairittele edes silmiä siristäessä, mutta en nyt saanut parempaakaan, koska akku ilmoittaa loppumisestaan. Halusin näyttää teille kirpparilta löytämäni (tai ystäväni sen bongasi) hameen, jonka jatkokohtalosta en ole vielä päättänyt. Vähän lyhyt? Tippuu välillä päältä, haitanneeko? Haha, tänä leggishousujen luvatulla aikakaudella ei luulisi olevan niin kamalaa, jos kauppareissulla sukkiksiin verhottu takamus hiukan vilahtaa. Katumuotia jos seuraa, niin katkaisemalla sukkahousut nilkoista voisin huoletta jättää hameen kotiin. T: The Täti

Joonatan tosiaan liikkuu, on se vaan ihmeellistä! Melko hitaasti edelleen, mutta pinteeseen onnistuu jo päätymään. Tai näin hän tämän tilanteen tulkitsi, protestista päätellen.

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah. 

Takatalvi

Ei nyt oikeasti, aika märkää oli.

Halusin vain esitellä teille viime talven lumispanielit.

Nonih, talvi pulkassa, tervetuloa kevät!

Intiassa kuukin on kuumempi

Katsokaa, mitä ihanaa minä sain! Aitoa intialaista käsityötä, kylän markkinoilta ostettu, ihan aidon intialaisen ostamana. Ooh! Järkevä puoleni tiedostaa, ettei sen nyt pitäisi niin ihmeellistä olla, kyllähän tässä itse kukin on nykyään oikea kosmopoliitti, mutta sisäinen maalaistylleröni hyppii posket punaisina tasajalkaa. Iiih!

Meillä oli oikein kiva ilta eilen, jopa niin kiva, että pääsi tapahtumaan pieni sekaannus. Meillähän olevat harvat kello ovatt näppärästi siirtäneet itse itsensä kesäaikaan. Olen suunnitellut ottavani Ikean halpiskellon päiväjärjestyskäyttöön, kuten jo mainitsinkin aikaisemmin, ja nyt siivoillessani nostin sen ikkunalaudalle nököttämään. Sen jälkeen sujuvasti peitin kelloradion kaapitusta odottavilla pyykeillä. 

Arvaatte kai, miten kävi. En ollut muistanut siirtää tuota tavallista kelloa, ja käytimme sitä ajannäyttäjänä. Jonka seurauksena lapset pääsivät nukkumaan vasta yhdeksältä, kun olisi pitänyt ehdottomasti kahdeksalta laittaa. Jaakko heräsi 6.45, ja on nyt tosi väsynyt. Voi äiti, minkä teit.

Naapurustossamme asuu intialainen nainen, jonka kanssa olen silloin tällöin leikkipuistossa jutellut. Tarkoituksenani on ollut koko talven ajan kutsua hänet meille syömään, varsinkin kun Mies on innostunut intialaisesta keittiöstä. Lopulta onnistuinkin, ja hän sitten yllätti tuliaisilla kotimaastaan. 

Mies laittoi parastaan, ja teki vieraaseenkin vaikutuksen. Ihan syystä, ruoka oli taivaallista. Saatiin aitoustodistus! Saa kadehtia, sai minut ainakin nostamaan nokkaani hitusen verran taivasta kohti. Sitä tulee niin sokeaksi toistuville asioille, ja alkaa pitää itsestäänselvyytenä vaikka ravintolatasoista ruokaa päivittäin eteen kannettuna. Hyi minua.

Thanks for the photo, C!

Kuva on vieraamme ottama, minullehan ei tullut mieleen ennen jälkiruokaa. Oma annokseni olisi ollutkin isompi, hah.

Kakkuset näyttävät ehkä tutuilta... Tarjollepano ei kenties täytä kaikkien esteettisiä standardeja.

Koko päivällisessä parasta oli tietysti hyvä seura, ja otamme ehdottomasti uusiksi. Mukavaa saada uusia ystäviä.

Ilman kotikäsipariextraa

Mitään valitusmarinapostausta en ole aikeissa (katsotaan kuin käy) kirjoittaa, mutta täytyy hienovaraisesti ja hyvällä maulla myöntää, että nyt kyllä väsyttää. Toinen kokonainen yksinhuoltajapäivä takana, ja selvisin. Meni kaiken lisäksi ihan mukavasti, mutta olo on kyllä vetämätön. Enkä todellakaan saanut kaikkia hommia tehtyä. Nyt arvon, ripustanko vielä koneessa olevat pyykit kuivumaan, vai jätänkö sen aamuun. Niin muuten saa tehdä, on ollut joskus jossain Vinkkejä väsyneelle äidille -listassa. Vaikka ei saisikaan, niin sinne jäävät, jos niin päätän. Tunnustan, että joskus on ollut pakko laittaa ne uudestaan pikapesulle pyörimään, kun ovat odottaneet kuivumaan pääsyä liian kauan. Mutta ihan vaan joskus. Kyllä, saatte ristiinnaulita, jos koette tarvetta.

Heräsin aamulla autuaan tietämättömänä, onko tänään Jaakon toimintaterapiaa, vahvasti kallistuen vapaan aamun suuntaan. Minullahan pitäisi ne olla ylhäällä, mutta kas kummaa, kun hukkasin juuri saadut uudet ajat. Varmistin sitten terapeutilta tekstiviestillä, ja vastaukseksi saatiin varovainen kehotus saapua paikalle, jos onnistuu. Tietenkin onnistuu, enhän minä sitä tarkoittanut! Kunhan ei tyhjän pantiksi tulla. Noo, poikakolmikko bussiin ja takaisin, mikäs sen helpompaa. Paitsi että myöhässä, linja-auto. Meni kuulkaas viiden kilometrin matkaan 65 minuuttia. Kävellen olisin ollut nopeammin perillä, yksin tosin. Vielä ihmetellään, miksi ihmiset haluavat käyttää autoa. Olisikohan vartti mennyt pysäköimisineen samaan matkaan. Mutta uskollisesti paarustan julkisilla, etenkin kun auto on miehellä (mikä kieltämättä vähän himmentää sädekehääni). Takaisin tullessa piipahdimme pikaisesti kaupassa suklaatankkaukset hakemassa (Pätkikset lapsille, ja minulle isompi patukka, tunnustan), koska seuraavan sopivan vuoron lähtöön oli liikaa aikaa. Terapia kesti siis tunnin, ja matkoineen meillä meni reissuun yhteensä 3,5 tuntia. Onneksi ei ole päivässä juuri muuta tekemistä.

Joonatanille tuli varmaan loppumatkasta kuuma, koska sain pitkästä aikaa tuta, miltä tuntuu, kun melko täydessä bussissa itkee vauva täyttä kurkkua, ja se on minun vauvani! En saanut Joonatania millään rauhoittumaan, eikä matkaa toisaalta ollut jäljellä kuin vajaa 10 minuuttia, niin en nähnyt järkeväksi ottaa syliinkään. Olisimme perillä siinä ajassa, mikä minulta kuluisi vaavin syliin saamiseen. Yksi nainen meistä muutaman penkkirivin päässä tuijotteli murhaavasti ja piteli merkitsevästi sormeaan korvassaan. Ei sentään sanonut mitään, onneksi hänelle. Olisin saattanut unohtaa diplomatian siinä vaiheessa reissua. 

Tänään olikin vielä sitten sattumoisin motoriikkakerhoilta. Ahti ja Joonatan ehtivät  juuri nukkua päiväunet (Ahti ei yleensä nuku, mutta mummolareissun jäänteinä on nyt ne lähes joka päivä tarvinnut), kun tarvitsi pakata koko lauma uudestaan matkaan, tällä kertaa 45 minuutin harrastushetkeä varten. Siihen sentään kului vain tunti ja vartti matkoihin, mutta eipä ollut matkaakaan kuin pari kilometriä suuntaansa. Ahti ei jaksa varsinkaan illalla ihan noin pitkästi kävellä, joten osan matkaa mentiin julkisilla. Mikäs siinä, linja-autossa on tunnelmaa.

Jaakko totteli, Jaakko osasi istua kiltisti, odottaa sitä myöhässä olevaa bussia superkiltisti, jaksoi kävellä hienosti, Jaakko on paras.

Nyt se on siis lopullisesti todistettu, selviäisin kyllä yksinhuoltajana. Onneksi ei tarvitse. Tervetuloa kotiin, kulti, täällä odotellaan imuroimattoman lattian kanssa. Kun ei sitä kaikkea viitsi ja jaksa. (Noo, ehkä huomenna imuroin.)

Hatunnosto teille, jotka arkea omin voimin pyöritätte, tai ilman kotikäsipariextraa, vai miten se sanotaan.

Laumanjohtaja

Heheh, ei tullut kovin kummoinen kuva. Tuon oli tarkoitus esittää urheaa lähtöäni kahden koiran kanssa, vauva repussa (no okei, se olisi ollut vähän vaikeaa saada samaan kuvaan mukaan) ja muksut kiltisti kuvassa, mutta ei ihan onnistunut. Jätin kuvaamisen sikseen suosiolla tuon jälkeen. Meidän Emma-cockeri on haukkuherkkä, tarvitsisi mittavan koulutuksen koirain ohitukseen, mutta sen sijaan käytetään yleensä myöhään illalla lenkillä, jolloin ei pahemmin muita koiria näy. Välttelemme siis tehokkaasti ongelmaa. Paitsi näinä nykyään harvoina kertoina, kun hoidan koko lauman. Mies on autonkorjausreissulla, olen yksinhuoltaja pari päivää, mikä on oikeastaan aika kivaa. Kävimme ihan lyhyellä kävelyllä, mutta se vei silti 40 minuuttia. Pari koiran ohitustilannetta, jolloin Jaakko käsipuoleen kiinni, vuoroin tiukka, vuoroin rauhallinen puhe Emmalle (ei mitään vaikutusta, väyväyväy vetovetoveto silti), ja samaan aikaan Ahdille ohjeita, että hoksaa pysyä sivussa.Tuli muuten hiki.

Hauskaa oli, vaikka ei mikään kovin rentouttava kävelylenkki ollutkaan. Aikaisemmilla kerroilla, kun olen erehtynyt vastaavaa yrittämään, olen vannonut noin 10 minuutin kuluttua lähdöstä, ettei koskaan enää. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu, että voisin lähteä uudestaankin. Ahti on jo iso ja järkevä: "ei saa mennä noihin lätäköihin, ne voivat olla hyvin syviä, niihin voi upota, niihin ei saa mennä". Minä vaan myöntelen, ja pidän Jaakosta kiinni, ettei poika vaan saa kuitenkin päähänsä lähteä testaamaan sulavesilampia. Jaakko ei kuitenkaan enää haahuile "vapaana" ollessaankaan ihan samalla tavalla kuin ennen. Lähtee toki välillä omille retkillensä, mutta aikaisemmasta poiketen tulee takaisin ihan vapaaehtoisesti, ei tarvitse pyydystää. Vaikka kyllä oli tuuriakin pelissä, väitti hiuksenhienosti ainakin kaksi valtavaa koirankakkaläjää, metsäreitillä kun oltiin. Kevät toi, kevät toi kakkelin...

Tiedän kyllä suunnilleen, mikä Emmalla on ongelmana. Se on niin epävarma, että ihan sen takia haukkuu varmuuden vuoksi. Pitäisi järjestelmällisesti vahvistaa itseluottamusta, ja olen sen jo pariin otteeseen viime vuosina ottanut työn alle. Pauttirallaa kaksi viikkoa olen jaksanut joka päivä lenkittää ja kouluttaa, sitten se on jäänyt lapsiarjen alle. Voisi koittaa tänä keväänä taas, periksi ei anneta.

Teksti jäi nyt vähän tyngäksi, koska Nukkumatti taklasi tämän mamman.

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 

Big dreams

 Nyt on kuvia. Jos sitten seuraavan viikon vain kirjoittaisi.

Äitipisteitä.

Koiranilmalla ulkona.

Ravintolassa.

Valitsen sinut, pyöreä sininen!

 

Big dreams! (Jäätelöannos)

En jaksanu.