Ilman kotikäsipariextraa

Mitään valitusmarinapostausta en ole aikeissa (katsotaan kuin käy) kirjoittaa, mutta täytyy hienovaraisesti ja hyvällä maulla myöntää, että nyt kyllä väsyttää. Toinen kokonainen yksinhuoltajapäivä takana, ja selvisin. Meni kaiken lisäksi ihan mukavasti, mutta olo on kyllä vetämätön. Enkä todellakaan saanut kaikkia hommia tehtyä. Nyt arvon, ripustanko vielä koneessa olevat pyykit kuivumaan, vai jätänkö sen aamuun. Niin muuten saa tehdä, on ollut joskus jossain Vinkkejä väsyneelle äidille -listassa. Vaikka ei saisikaan, niin sinne jäävät, jos niin päätän. Tunnustan, että joskus on ollut pakko laittaa ne uudestaan pikapesulle pyörimään, kun ovat odottaneet kuivumaan pääsyä liian kauan. Mutta ihan vaan joskus. Kyllä, saatte ristiinnaulita, jos koette tarvetta.

Heräsin aamulla autuaan tietämättömänä, onko tänään Jaakon toimintaterapiaa, vahvasti kallistuen vapaan aamun suuntaan. Minullahan pitäisi ne olla ylhäällä, mutta kas kummaa, kun hukkasin juuri saadut uudet ajat. Varmistin sitten terapeutilta tekstiviestillä, ja vastaukseksi saatiin varovainen kehotus saapua paikalle, jos onnistuu. Tietenkin onnistuu, enhän minä sitä tarkoittanut! Kunhan ei tyhjän pantiksi tulla. Noo, poikakolmikko bussiin ja takaisin, mikäs sen helpompaa. Paitsi että myöhässä, linja-auto. Meni kuulkaas viiden kilometrin matkaan 65 minuuttia. Kävellen olisin ollut nopeammin perillä, yksin tosin. Vielä ihmetellään, miksi ihmiset haluavat käyttää autoa. Olisikohan vartti mennyt pysäköimisineen samaan matkaan. Mutta uskollisesti paarustan julkisilla, etenkin kun auto on miehellä (mikä kieltämättä vähän himmentää sädekehääni). Takaisin tullessa piipahdimme pikaisesti kaupassa suklaatankkaukset hakemassa (Pätkikset lapsille, ja minulle isompi patukka, tunnustan), koska seuraavan sopivan vuoron lähtöön oli liikaa aikaa. Terapia kesti siis tunnin, ja matkoineen meillä meni reissuun yhteensä 3,5 tuntia. Onneksi ei ole päivässä juuri muuta tekemistä.

Joonatanille tuli varmaan loppumatkasta kuuma, koska sain pitkästä aikaa tuta, miltä tuntuu, kun melko täydessä bussissa itkee vauva täyttä kurkkua, ja se on minun vauvani! En saanut Joonatania millään rauhoittumaan, eikä matkaa toisaalta ollut jäljellä kuin vajaa 10 minuuttia, niin en nähnyt järkeväksi ottaa syliinkään. Olisimme perillä siinä ajassa, mikä minulta kuluisi vaavin syliin saamiseen. Yksi nainen meistä muutaman penkkirivin päässä tuijotteli murhaavasti ja piteli merkitsevästi sormeaan korvassaan. Ei sentään sanonut mitään, onneksi hänelle. Olisin saattanut unohtaa diplomatian siinä vaiheessa reissua. 

Tänään olikin vielä sitten sattumoisin motoriikkakerhoilta. Ahti ja Joonatan ehtivät  juuri nukkua päiväunet (Ahti ei yleensä nuku, mutta mummolareissun jäänteinä on nyt ne lähes joka päivä tarvinnut), kun tarvitsi pakata koko lauma uudestaan matkaan, tällä kertaa 45 minuutin harrastushetkeä varten. Siihen sentään kului vain tunti ja vartti matkoihin, mutta eipä ollut matkaakaan kuin pari kilometriä suuntaansa. Ahti ei jaksa varsinkaan illalla ihan noin pitkästi kävellä, joten osan matkaa mentiin julkisilla. Mikäs siinä, linja-autossa on tunnelmaa.

Jaakko totteli, Jaakko osasi istua kiltisti, odottaa sitä myöhässä olevaa bussia superkiltisti, jaksoi kävellä hienosti, Jaakko on paras.

Nyt se on siis lopullisesti todistettu, selviäisin kyllä yksinhuoltajana. Onneksi ei tarvitse. Tervetuloa kotiin, kulti, täällä odotellaan imuroimattoman lattian kanssa. Kun ei sitä kaikkea viitsi ja jaksa. (Noo, ehkä huomenna imuroin.)

Hatunnosto teille, jotka arkea omin voimin pyöritätte, tai ilman kotikäsipariextraa, vai miten se sanotaan.