maanantai 9. maaliskuuta 2015

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?