Toista hitaasti perässä

Palaan vielä torstaisiin tunnelmiin nostamalla parrasvaloihin tämän sinänsä arkipäiväisen sananvaihdon mieheni kanssa. Eikä muuten ollut ainoa laatuaan.

Mies on lähdössä iltalenkille koirien kanssa ja harmittelee ääneen, miten nyt ovatkin niin innoissaan, ovat taatusti hankalia ulkona, vaikeita pitää kurissa ja rasittavia äh. Minä siihen rempseästi ja lohduttavasti: "Voii kyllä ne rauhoittuvat kun ulos pääsette, metsän reunassa viimeistään ottavat iisimmin." Mies mulkaisee. Minä saan lisää vettä myllyyn: "No, kyllähän ne yleensä rauhoittuvat, kun saavat pahimmat höyryt päästettyä, venyi lenkille lähtökin vähän normaalista..." Lopetan äkkiä. Mies on jo hetken tuijottanut minua hiljaa ja merkitsevästi, sanoo sitten: "Toista hitaasti perässä, o-vat-pa ne nyt han-ka-li-a ja kyl-lä-pä on var-maan ra-sit-ta-vaa läh-te-ä." Ups. Tämä olkapäänä olo selkeästi vaatii vielä harjoittelemista. 

Ihanaa intialaista mantelijuustokastiketta! Kuvaan asettelu voisi kieltämättä olla houkuttelevampikin. Mies kokkasi. 

 

Ostin Joonatanille hihallisen ruokalapun...

...niin pääsi poju harjoittelemaan lusikkaa.

P.S. Käväisin kaupassa tänään ja suuntasin määrätietoisesti irtokarkkilaarille. Kauha ja pussi kädessäni loin arvioivan katseeni mahdolliseen uhriini... ja poistuin paikalta ostamatta karkin karkkia, 70 % minttutummasuklaa kärryssä. Ei vaan kertakaikkiaan tehnytkään yhtään mieli. Minttusuklaatakin on vielä kaapissa lähes koko levy. Oho.

Proteiinirikas perjantai

Pölö.

Taisin puhua viime laihdutuspäivityksessä jotain pyörän keksimisestä uudelleen. No, keksitään nyt samantien tulenteko. Tai kuin olis laskeutua ylipäätään puusta. Kävellä kahdella jalalla. Mitä näitä nyt on, itsestäänselvyyksiä, mutta paljon tarvittiin aikanaan niiden saavuttamiseen. Sellainen olo on. Terveisiä vaan ravitsemusterapeutille Kuopioon, kyllä sinäkin tästä olet vuosien mittaan aina kysellyt (epävirallisissa yhteyksissä, suom. huom. vastaanotolle en ole vielä toistaiseksi päätynyt). Minun vastaukseni on ollut "kaikki kunnossa". Itseäni lainaten viime perjantailta: "Proteiini hanskassa". Kunnes aloin äkkiä miettimään, että millähän perusteella.

Juu-u, jokaisella aterialla on proteiinia, check. Aterioita on yleensä monta päivässä, check. Proteiini hyvistä lähteistä ja paljon... hetkinen, hetkinen, hetkinen. Mikä oikeastaan on paljon? Aloin tutkimaan asiaa ja muistelemaan menneisyyttä. Kun aikanaan elämäntapamuutoksen tein, yksi suurista haasteistani oli saada proteiini suositusten mukaiseksi, omasta hiilihydraattipainottesesta ruokavaliostani sitä tuli aivan liian vähän. Tuolloin oli roppakaupalla muitakin perusjuttuja pielessä, kuten päivittäinen karkkipussi, joten sarkaa oli aivan riittämiin ilman proteiinin hienosäätöä. Joten kun sain sen tasolle 15 % päivittäisestä energiansaannista (E), olin tyytyväinen. Suunnilleen siis gramma per painokilo, tai vähän alle, jos oikein muistan. Näillä mentiin nykyäänkin.

Paitsi että. Tuon ajan jälkeen olen ollut parisen kertaa raskaana, ja elopaino on seilannut edestakaisin asettuen tukevasti (hah) noin kaksikymmentäkiloa ylemmäs sitten elämäntapamuutoksen. Mitäs sitten, kyllähän minulla sitä proteiinia on ruokavaliossa, ei tässä mitään. Joo, 20 kg kevyemmän minän verran ja silloinkin vain minimisuositukseen riittävästi. Kun pikainen haku kertoi, että sekä raskaana olevalle että laihduttajalla suositellaan 1,5 g proteiinia painokiloa kohden, eikä hiukan enemmästäkään mitään haittaa ole, etenkin jos yhtään kuntoilee. Mahdollisesti minä en olekaan geneettinen epäonnistuminen, jonka surullisena kohtalona on joka raskaudessa ja imetyksessä kerätä valtavat ruokahimot ja sitä kautta melkoiset kilot, vaan en vain ole syönyt tarpeeksi sitä jo muutamaan kertaan mainittua proteiinia. Kiroaisin jos kehtaisin.

Katsokaas kun tämän naisen nenä on jo pidemmän aikaa näyttänyt taivasta kohti, nenäkarvat voisi laskea kertavilkaisulla. Kyllähän MINÄ osaan. MINÄ tiedän. MINÄ en tarvitse neuvoja. Kuulkaa tää elämäntilanne. No, nää geenit. Tää imetys, uskotteko. Minkäs teen, kaikkea on kokeiltu, eikä mikään auta, ruoka maistuu, paitsi ns. "normaalitilassa". Ei sinänsä yllätä, ettei se kuitenkaan ihan noin mennytkään. Nöyräksi pistää, että selitys oli noinkin ILMEINEN. Laihdutusmaailmassa toi on yhtä selvä juttu kuin 2+2 = 4. Minä vaan tarjoan viitosta, tai mahdollisesti seiskaa ja puolta vastaukseksi.

Yksi selitys itsepäiseen sokeuteeni löytyy ideologiasta. Olen ollut kasvissyöjä jo kymmenisen vuotta, ja yhdistin proteiinikeskustelut aina lihansyöntiin. Haaveilen vegaaniudesta vielä jossain vaiheessa elämääni, ja proteiinin haaliminen kasvislähteistä tuntui työläältä, sekä imeytyykin huonommin. Se kun ei ole valmiiksi pureskeltua ja sulateltua. Pelkäsin kai puoliksi tiedostamatta, että jos myönnän proteiinin vähyyden, minun olisi käytännössä pakko myöntää, että kasvissyöjän ruokavaliostani puuttuu jotain. Kyllä vain, järjen jättiläinen, lisää kasvisprotskua!

Toinen syy on vain yksinkertaisesti jämähtäminen. Hoidin asian aikanaan mielestäni kuntoon, pistin mapin kiinni ja hyllylle, enkä avannut sitä uudestaan. En kyseenalaistanut syömisiäni siltä osin, onhan tässä kaiken näköistä muutakin mietittävää. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. En uskalla edes kuiskata tätä ääneen, tai ei ainakaan pitäisi, mutta jospa tästä löytyisi salainen ainesosa, jonka avulla en lihoisikaan neljännessä raskaudessa palloksi? Ja mahdollisesti laihtuisin sitä ennen?

Painonhallinnallisesti tämä viikko on ollut melko katastrofaalinen. Ateriarytmi ihan poskellaan, annoskoot hukassa, vedenjuonti saharan ja monsuunin väliä vaihdellen, flunssaa ja väsymystä. Positiivista on, että en ole juurikaan herkutellut, vain yksi suklaapäivä koko viikolla. Pistän haasteet nyt hetkeksi tauolle, ja yritän päästä sinuiksi tämän uuden proteiinipläjäyksen kanssa. Aiheuttanut merkillisiä tilanteita. Yleensä herään aamulla supernälkäisenä, nyt on sekä ruokahalua että nälkää saanut odotella useamman tunnin. Kokonaisvaltaisen syömisrytmin kautta huono asia, eli töitä vaatii. Eilen söin ihan liikaa lounaalla kello kahdentoista aikaan, mutta nälkää ei sitten kuulunutkaan vielä 19 aikaan illalla. Olipa helppoa syödä kohtuullinen ja järkevä iltapala. Mutta pidemmän päälle ei liene järkevää syödä koko päivän ruokia kerralla... Tämä siis ihmiseltä, jonka ateriaväli on toisinaan kaksi tuntia, koska yksinkertaisesti niin nälkä ja mieliteko koko ajan!

Huolimatta melko poskelleen menneestä viikosta, housut mahtuivat melko hyvin, eivät tosin tuntuneet mitenkään erityisen paljon väljemmiltä viime viikkoon verrattuna. Ehkä kokonaisvaltaisesti istuivat vähän "tasaisemmin"? Takamus aavistuksen hikkipikkiriikkisen pienentynyt? Alkuviikosta liikuntahetket siellä täällä onnistuivat ihan hyvin, nyt pelkästä arjesta selviäminen tän flunssan kourissa (joka ei tosin ole iskenyt vielä kovin pahasti) on riittänyt. Eihän liikuntaa saa sitä paitsi kipeänä harrastaa.

Knoppitietona kerrottakoon hakukierroksen satona suosituksen proteiinin määrästä aamupalalla olevan noin 30 g, mikä on minulla ennen täyttynyt korkeintaan puoliksi. Lisäksi päivän aikana pitäisi olla vielä kahdella aterialla tuollainen 30 g kertajysäys, niin hyvä olisi. Tätä kohti.

Ongelmana ongelmanratkaisu

Minä en oikein pidä siitä, että minua neuvotaan, jos en ole neuvoa kysynyt. Toki siitä on joskus hyötyä, ja toisinaan otan kaikki vinkit kiitollisena vastaan. Mutta joskus sitä vaan haluaisi valittaa, eikä niinkään tarvitsisi ratkaisua ongelmaansa. Tai useampaakaan. Ratkaisukeskeinen ihminen vaan valitettavasti yleensä tarjoaa juuri niitä, ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan, jopa asioissa, joista ei oikeasti mitään tiedä.

Katsokaas kun tässä on pikku mutta. Minä olen itse sellainen. Ratkaisukeskeinen ihminen. Tänne vaan kaikki murheinenne ja huolinenne, minä tarjoan olkapään ongelmanratkaisua ja syväanalyysia. Useitakin kuvitteellisia mahdollisuuksia päästä tilanteesta eteenpäin, ja kovasti tsemppiä päälle. Jos olisit halunnut vain murehtia yhdessä, huonompi juttu, koska todennäköisesti vihje meni yli korkealta ja kovaa.

Lienee vaikutusta kainuulaisella lapsuudellani, en ole varma. Ainakin jutellessani lapsuuden ystäväni kanssa aiheesta hän ei nähnyt tuollaisessa asenteessa mitään kummallista.

Ei se vain yleensä ole paras mahdollinen lähestymistapa. Verrataanpa tilannetta ylipainoiseen, joka valittelee ystävälleen, kun peilikuva ei miellytä. Ystävä vastaa "no laihduta kuule". Antaapa mahdollisesti parikin vinkkiä eri tavoista saada painoa pois ja kyselee kenties vielä, kuinka tilanteeseen onkaan päädytty. Hahah. Niin kuin tämä lihava ei näitä jo tietäisi. Ystävän tehtävänä olisi ollut sanoa "olethan sinä  kaunis, älä hupsi" tai "älä murehdi, kyllä sinä vielä onnistut", tai "mutta tuo puserohan pukee sinua loistavasti". Tunnen läheisesti ainakin pari hienoa ihmistä, jonka tämän osaavat loistavasti.

Olen pohtinut omaa suhtautumistani. Miksi en voi vain sanoa, että voi kun kurjaa, onpa harmi. Miksi on niin vaikeaa vain olla myötätuntoinen ja antaa toisen purkaa huoliaan, kuunnella. Sen takia tietenkin, ettei tuosta vastauksesta ole mitään hyötyä. Ketä se nyt auttaa, että minä vähän voivottelen? Tai pelkästään kuuntelen? Ei tätä maailmaa ennenkään kuuntelulla rakennettu! Ehei, tekoja, toimia, töitä, eipäs jäädä tuleen makaamaan. Jaa-a. Varsinkin näin auki kirjoitettuna näyttääkin aika naurettavalta. Totuus taitaa olla, että jos neuvojani tai kannustani kaivataan, sitä pyydetään huomattavasti selkeämmin kuin "mua nyt harmittaa yks juttu".

Ystävät, rakkaat, luultavasti tämän minusta tiesittekin, vaikka itselleni se selvisikin vasta vähän aikaa sitten (shokeraavaa). Ei huolta, en kokonaan pysty pääsemään ratkaisukeskeisyydestäni eroon, mutta koitan jatkossa olla ainakin samalla vähän myötätuntoisempi. Jospa yrittäisin kuunnella enemmän ja tarkemmin. Täytyisi uskoa, että juuri minun sanomanani "voi sua parkaa" merkitsee enemmän kuin tuhat ja yksi ratkaisua.

Ja sinä kanssakärsijäni, kun seuraavan kerran ratkaiset ongelmiani, yritän ottaa avun kiitollisena vastaan. Ties vaikka tulisi tarpeeseen. 

Äiti-mummu ja 3 sekunnin ponnari

Kokeiltiin Jaakolle tyylinvaihdosta. Tyyppi pyöri väkkäränä ympyrää, joten en millään saanut tuon tarkempaa kuvaa. Noin kolme sekuntia kuvaamisen jälkeen ojensi isälleen hiustenrinkulan: tehtävä suoritettu. 

Ahti sanoi tänään minulle, että isona sinusta tulee äiti-mummu! Nyökyttelin, ja kerroin, että minusta tulee mummo sitten kun teillä pojilla on omia lapsia. Miettivä hiljaisuus laskeutui. Sitten määrätietoinen ilmoitus: "Sitten minusta tulee... tulee... sammakko!" Juu-u. No, eipä näillä asioilla kiire.

Jotenkin sitä välillä tuntee itsensä vanhaksi. Ahti on alkanut tiedostaa eri ikävuosia. "Minä olen kaksi vuotta." "Joo, melkein kolme vuotta." "Kuinka vanha Jaakko on?" "Viisi vuotta." "Kuinka vanha T on?" "Melkein neljä vuotta." "Kuinka vanha äiti sinä olet?" "Kolmekymmentäyksi vuotta." "...?"

Ollaan taas flunssassa, lapset kuumeisia. Joka toinen viikko terveenä, joka toinen viikko kipeänä, tralallallallaa.

Jaakon ensimmäinen harrastus

Voi että, tänään mulla oli mielestäni pitkästä aikaa kiva asu päällä, ja hiuksetkin kauniisti kiinni kammattuna, koska huono hiuspäivä. Enpä muistanut kuvia edes ajatella ennen kuin olin jo puoliksi yöpaidassa, mutta päätin jakaa hauskan säärystinviritelmäni kanssanne. Olkaa hyvä!

 

En olekaan vielä kertonut Jaakon uudesta harrastuksesta. Ihka ensimmäisestä, vaikka tomintaterapiaa olenkin tavallaan pitänyt myös "harrastuksena", siellä kun pompitaan trampoliinilla ynnä muuta mukavaa, heh. Olemme käyneet tammikuusta alkaen kerran viikossa motoriikkatunnilla, jossa mahdollistetaan ohjattu kieppuminen ja erilaisten taitojen harjoittelu siinä samassa. Erityislapsille tarkoitettu, joten ryhmä on pieni ja suvaitseva. Ei tule kummastuneita katseita, vaikka millaiseen menoon poika äityisi. 

Pääosassa on temppurata. Kiipeillään puolapuilla, potkitaan palloa maaliin, kävellään noilla yllä näkyvillä extrajaloilla, tehdään kuperkeikkaa ja sukelletaan tunnellin. Välillä saa heilua renkaissa tai kiivetä köyttä pitkin. Hernepussin heitto, keilojen välistä pujottelu ja vuorojaloin hyppiminen ohjeen mukaan ovat vielä pitkällisen harjoittelun päässä, mutta yllättävän hyvin Jaakko oppii koko ajan lisää kerta kerralta. Kuperkeikka tahtoo mennä päällä seisonnan harjoitteluksi (joku kuperkeikka, tyyylsää), mikä on kieltämättä vaikuttava temppu, mutta ei se mitä pyydetään. Kyllä poika osaa kuperkeikata sekä etu- että takaperin, mutta en ole ollenkaan varma, yhdistääkö hän sanaa itse liikkeeseen, eli onko ollenkaan perillä siitä, mitä haetaan. Oppinee vähitellen.

Tämä on ihanaa!

Tärkein tavoite täyttyy joka kerta. Jaakolla on hirmuisen hauskaa. Hän nauraa ääneen paljon, ja nauttii selvästi saadessaan pyöriä ja kieppua mielensä mukaan. Selkeästi rennosta pelottomuudesta on suorituksessa hyötyä, Jaakko tekee huimia loikkia ja kapuamisia, ja selviää aina ehjin nahoin. Päätyy kuin kissa jaloilleen. Isäparkansa saa kotona kauhistella, että ihanko se noin ylös kiipeää. No, kai nyt. Kun kerran osaa.

Tyypilliseen tapaani mietin, olisiko tämä pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Näin kiva juttu, olemmeko me nyt menettäneet yhden vuoden verran hauskaa harrastusta? Asiaa puntaroidessani tulin siihen tulokseen, että intuitiivisesti olin valinnut juuri oikean aloitusajankohdan. (Muuhun tulokseen nyt olisi ihan turhaa tullakaa.) Jaakon ohjattavuus on viimeisen vuoden aikana ottanut jättiharppauksia eteenpäin, eikä suinkaan ole kirkossa kuulutettu, että tämä harrastus olisi sujunut näin hyvin vaikkapa vuosi sitten. Nytkin saan välillä kipittää vesselin perään ja palauttaa napakasti takaisin tehtävien pariin.(Krhm. Okei, en minä nyt välttämättä ihan "kipitä"...)

Minullekin tulee kiva pieni treeni, pidän vielä Joonatania mukana repussa. Haluan suoda Ahdille isänsä kanssa kokonaisen tunnin laatuaikaa kahden kesken, kun se kerrankin on mahdollista kotona. Joonatan kikattelee jatkuvasti kaikelle, joten tuskinpa tuo mukanaolosta kärsii. Minä taas saan välillä tuplavoimailun, kun kannan tai nostan Jaakkoa jonkun radan läpi Joonatan lisäpainona jo valmiiksi. Ei valittamista!

Röykkiöiden karkotus

 

Jihhuu!

Onko pakko?

Nyt on tämä nainen piipussa. Joskus ei vaan huvittaisi. Ei kiinnostaisi lähteä perhekahvilaan, ulos, liikuntasalille, saati lukea kirjaa tai leikkiä junaradalla. Tekisi mieli nostaa kytkintä ja painua vaikka hotelliin kirjaa lukemaan peiton alle. Mutta minkäs teet. Lapset tykkää. Mentävä on.

Sunnuntaisin yritetään käydä kaupungin järjestämässä vapaamuotoisessa liikuntahetkessä. Kasa erilaisia liikunta- ja leikkivälineitä on käytössä. Yleensä selviän ihan kivasti vauva repussa noiden kahden valvomisesta, mutta aina tulee se päivä, jolloin ei vaan suju. Tarkemmin sanottuna tänään.

Jaakko oli varmaan väsynyt. Heti aluksi ei olisi millään odottanut, että saan toisilta ulkovaatteet pois ja Joonatanin reppuun. Kohelsi ja söhelsi tavallistakin enemmän; milloin oli jalka matkalla pienen pojan päähän kuperkeikan myötä, milloin lähdettiin liukumäkeä väärään suuntaan tai hypättiin hyppypaikan alastulokohtaan juuri kun joku muu oli siihen hyppäämässä omalla vuorollaan. Jaakko juoksi pallon perään, joka olikin pienen tytön (palautin pallon), oli jatkuvasti törmäämässä johonkuhun, heitti itse palloa miten sattuu (pehmeä, eikä osunut kehenkään). Ehkä rasittavinta kaikista oli, että niitä palloja piti koko ajan maistaa! Yäkyäkyäk. Lisäksi harmitti, koska Ahti joutui jatkuvasti joustamaan omista leikeistään ja tulemaan isoveljen perässä. Ahtia ei toisaalta vaikuttanut haittaavan.

Totteli kuitenkin suurimman osan aikaa, ja ehdin estää kaikki katastrofit, enkä tainnut edes karjaista kertaakaan, onneksi. Jaakko osasi myös pari hienoa temppua. Melkein seisoi käsillään, kiipeili taitavasti, ja pysyi kyydissä renkaan kyydissä, jota pyöritin lattiaa pitkin. Meni siis välillä ylösalaisin siinä keskellä. Vaikea selittää.

Enkä muuten ottanut kuvan kuvaa.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Pohdintojen perjantai

Tämä oli taas yksi Niitä päiviä. Herään aamulla kymmenen tunnin unien jälkeen virkeänä ja... totaalisen jumissa. Joka paikkaan sattuu. Nukun toisinaan niin sikeästi, että ehdin vain hädin tuskin ajatella jumahtaessani kylki-imetysasentoon "apua, ei näin voi nukah... zzzz". Siinä sitten heräät noin kolmen tunnin päästä veren lakattua kiertämästä ojennetussa kädessä, selän kirkuessa tuskaa. Ja mihin sitä herää? Siihen, että vauva ynisee maitoa tai lohtua tai läheisyyttä, tissiä yhtä kaikki. Sitten sitä on vain niin koomassa ja jumissa, ettei jaksa vaihtaa vaavin toiselle puolelle, joten puree hammasta ja imettää edelleen tuossa samassa asennossa. Pahimmassa tapauksessa käykin sitten niin, että "voi ei ei ei, apua.. zzzz". Viime yö oli sellainen. En meinannut päästä aamulla ylös sängystä, koska en vain saanut yhteyttä tiettyihin lihaksiini.

Osa taas ilmoitteli itsestään hyvinkin selkeästi, ihan liian. Auauauauu. Minä, joka vielä pari vuotta sitten käväisin 10 km kävelemässä ihan tuosta noin vain, vaunuja työntäen ja toinen selässä keikkuen (no joo, ihan pikkaisen lapin lisää), meinasin nyt läkähtyä ihan täysin kuuden kilometrin vaunulenkille. Joo, oli liukasta, joo, mentiin aika lujaa kävelyvauhdiksi (5, 7 km/h!), joo, työnsin vaunuja, mutta silti. Loppuajasta jalat olivat nilkasta reiden yläosaan tönkköinä, ja sain niitä liikauteltua vain keikauttamalla lantiotani puolelta toiselle. Mikä ihaninta, ikireipas (ja parempikuntoinen) lenkkikaverimusuni hypähtelin vierelläni hölkäten hengästymättä ja hikoilematta, sunnuntaikävelyllä. Mitäs siihen muuta kuin "hii.. hiiiih... hiii".

Mutta hei, minä kävin lenkillä! Oikealla lenkillä! En töpötöpökävelyllä muksujen kanssa. Saatiin viimeksikin menemään noin kilometrin matkaan 40 minuuttia, ja voin kyllä tunnustaa, että suurin osa siitä ei mennyt kävellessä.

Silti ottaa välillä päähän tämä ikuinen alusta aloittaminen kuntoilun ja muunkin suhteen. Paitsi ettei toi nyt oikeasti ole ihan alusta. Minä en muutenkaan enää Aloita. Minä Jatkan.

Joka ikinen kerta, kun olen jonkun kauden jälkeen syönyt huonommin, en koskaan kuitenkaan ole ihan sille tasolle vajonnut kuin ennen vuotta 2010, jolloin tein elämäntaparemonttini. Siihen aikaan verraten olen jatkuvasti syönyt oikein hyvin. Se vaan ei itselleni enää riitä, vaan tavoittelen lähes täydellisyyttä, tai tarkemmin sanottuna 80 % täydellisyydestä. Kuuklatkaa Patrik Borg (Da Guru), niin löydätte ajatuksen. Tiivistäen 80 % ajasta syödään hyvin, loput 20 % voi sitten mennä miten vain.

Joten minun maanantaini ei enää merkitse uutta Aloittamista, se on korkeintaan rajapyykki Jatkamiselle, paluulle hyviin tapoihin tai vielä yhden (tai no monen) uuden, paremman tavan opettelua. Yleensä vältän muutenkin maanantaijatkamisia, ja pyrin lähtemään liikkeelle jo sunnuntain puolelta, tai mahdollisesti lauantaina. Ihan vain ollakseni niin pirskatin Erikoinen.

Tässä esimerkki niistä kuvista, joita en kelpuuttanut. Nyt se ei jostain syystä näytä enää niin pahalta, kai sitä on tänään armollisempi itselleen. Ehkä sen takia, että pääsin yöpaita-verkkarit yhdistelmästä eroon vasta 17 aikaan illalla, ja silloinkin vaihdoin vain paidan. Hiukset laitoin ponihännälle ja vedin silmiltä pannalla syrjään. Sitten "kampaus" päivän aikan purkautui sellaiseksi sojottavaksi hirvitykseksi. Tai siis söpöähän se.

Kuvassa tyyli ei välttämättä täytä muodin mukaisuuksia, eikä kovin moni ehkä yhdistäisi palloa ja raitaa samaan asuun, tai edes pukeutuisi päästä varpaisiin samoihin väreihin, mutta hei, me likes. Kyllä, ihan sattumalta näytän tuollain poseeraavalta. Eikös kaikki aina välillä heitä tuollaisen asennon kehiin arjen tiimellyksessä?

 

Mitäs haasteille kuuluu? Ilokseni voin ilmoittaa, että ateriarytmi on vanhasta muistista hanskassa hyvinkin helposti, sen suhteen ei hirveästi lipsumisia tapahtunut. Meillähän se menee niin, että kukonlaulun aikaan (okei, kukot kiekuvat monesti jo neljältä, mutta kyllä kuusi välillä tuntuu siltä) syömme aamupalan, yhdeksän maissa toisen aamupalan, 11 kulmilla lounaan, kahdelta välipalan, viideltä päivällisen ja lapset kuuden jälkeen jotain iltapalaa, minä kahdeksan, yhdeksän aikoihin.

Proteiini hanskassa. Pikkuisen keskittymistä, ja tadaa, lähes joka aterialta löytyy joku lähde. Papua, soijaa eri muodoissaan, linssejä, pähkinöitä, kananmunaa ja juustoa. Ei ongelmia tämänkään kanssa.

Mutta toi syömiseen keskittyminen. Paah. Pahimpina päivinä olen puuhannut jotain melkein jokaisen aterian sivussa, eikä ole tainnut tulla yhtään päivää, etten olisi ainakin aamupalalla puhelinta räplännyt. Olen kuitenkin onnistunut minimoimaan siinä sivussa -syömisen, mistä sentään vähän selkään taputuksia. Rojekti jatkuu sen osalta, ehkä vielä jonain päivänä.

Epävirallinen murohaaste meni melkoisesti penkin alle. Tai siis, jos tarkoituksena oli olla yksikin päivä ilman. Ei tule kesää. Useimpina päivinä sain määrän pidettyä järkevänä, tänään väsyneenä lähti käsistä. Niitä vaan oli niin ihan mussuttaa. Olenkin luultavasti paikallistanut miksi, ja se on vähän noloa.

Minulla on kertakaikkiaan jano! Murot syön kauramaidon kanssa, ja lisäksi lisää niihin sokeria. Eli makeaa ja vetistä. Vähän kuin hedelmä. Minä reagoin helposti janoon ruokahimoilla, mikä kuulostaa pöljältä, mutta on ilmeisesti ihan todellinen ilmiö, jos nettiä tutkii. Olen opettanut itselleni, että janosignaali on yhtä kuin makeanhimo. Tapellut tavasta eroon vuosia, mutta aika laihoin (hah, tai siis, you know) tuloksin. Mennee haastelistalle.

Mutta jee jee jee! Tai oikeastaan laimeammin jee jee jee. Olen nyt suunnilleen parin viikon takaisessa tilanteessa, mitä tavoitehousuihin tulee. Takapakki yllättäen hidasti siis jopa kahdella viikolla, mutta jälleen kuljemme kohti housujen käyttöönottoa ja yllätys, yllätys, seuraavia tavoitehousuja.

Haasteet pidän vielä viikon ajan samoina, jos saisi edes pari "hyvää" tuohon syömiseen keskittymiseen. Kriteerit ovat niinkin tiukat, että kaikki ateriat pitää sujua ilman oheistekemistä "hyvän" saadakseen. Päiväraportti itse asiassa unohtui eiliseltä, mutta ei se nyt niin tarkkaa. Ensi viikolla voisikin sitten keskittyä kohtaan "juo aina lasi vettä, kun epämääräinen himo makeaan tai muroihin iskee". Pitänee siihen mennessä keksiä sille iskevämpi lyhyempi nimi. Janohaaste? Janon tunnistus?

Kaiken kaikkiaan aikas hyvältä vaikuttaa sekä liikunnan että syömisen suhteen. Katsotaan, mitä viikko tuo tullessaan. Jospa muutaman lisälenkin? Punnerruksia? Istumaannousun? Kyllä vain, kauhukseni huomasin, etten pääse lattialta vatsalihastentekoasennosta ylös. Tiedän toki, ettei vatsalihaksissa kuulukaan nousta ylös asti, mutta pitäisi siihen sentään pystyä! Syytän vatsalihaksia. Mitäs väistivät mahaa, muuttivat sivuille niin pitkäksi aikaa, että kuihtuivat. Työn alle! 

Yhden oivalluksen vielä jaan teidän kanssanne. Ei nyt niin ruudinkeksijältä saa minua vaikuttamaan, mutta jospa lahjakkuuteni sijaitsevat muilla aloilla. Olen puolisen vuotta tuskastellut, kun pitäisi sitä lankkua tehdä, niin, kaksi minuuttia päivässä, aloittaisin puolella minuutilla, lankkua nyt vaan kehiin. Kunnes pari päivää sitten tajusin, että jos nyt vaikka aloittaisin siitä, että pidän keskivartalopaketin kasassa kaikessa mitä teen. Tämä "kevyt" treeni kun alkaa sujua voikin siirtyä lankuttamaan, ja on ehkä jotain järkeäkin. Että mielikuvavetoketju vaan kiinni, ja vaipanvaihtoon!

Viihtyväistä viikonloppua!

Elämä on joskus yksinkertaista

Neuvo kaikille äideille (miksei muillekin väsyneille): kun väsyttää, nuku. Jos on pakko, tingi toisinaan omasta ilta-ajastasi ja käy lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, vaikka olisitkin siinä onnellisessa asemassa, että lapsesi käyvät seitsemältä unille (ja heräävät kuudelta).

Vaikka se sitten tarkoittaisi, että joutuu päivittämään blogiin jotain diipadaapaa. 

Hyvää yötä!

P.S. Teille unettomuudesta kärsiville, joista yllä mainittu viisaus tuntuu pelkältä kettuilulta, anteeksi.

Koirain unta

Oli vähän aikaa patja taitettuna lattialla. Näähän sen omi.

Tällä tavoin nukkuvat normaalisti yöt, Emma tosin seilaa välillä sängyn alle nurkkaan tai sukeltaa lehtikoriin, jos se on vapaana. Se rakastaa koloja. Tuo on ihan sen oma paikka, lahjoitin hänen käyttöönsä vanhan turvakaukalon, koska Emma pujahti siihen aina kun käänsi selkänsä, jos kaukalo sattui olemaan sisätiloissa. Onpa sen nähty itseään keinuttelevankin tuossa. Kutsun tuota koko viritelmää mattoineen Koirakeitaaksi.

Semmoista.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Tyydyttävä
- Ateriarytmi: Tyydyttävä
- Proteiinin määrä: Hyvä


P.S. Kyykkyjä kasassa, jeah! Punnersinkin muutaman kerran, kunnes Jaakko hyppäsi päälle.

Suunnittelematonta liikuntaa suunnitellusti

Pyysin tätä postausta varten miestä ottamaan muutamia kuvia. Kerrankin sattui olemaan mustavalkoinen, suht hauska asukokonaisuus päällä, ja peilistä katsoi ihan jopa melko vetävä tapaus. Mikähän siinä onkin, että kuvissa naaman tilalla oli joku taikinainen läjä, maha oli ensimmäinen mihin kiinnitin huomiota, ja kiva asukin oli jotenkin epämääräinen? Johtui varmaan huonosta valaistuksesta. Noo, nappasin sitten tuon selfien tänne, yksi kuudesta. Enkä kyllä ymmärrä, miksi ihmeessä mulla on siinä siniset huulet! Jospa se on vaan tämä näyttö? Miniläppärin joutsenlaulu?

Itsensä näkee niin eri tavalla peilistä kuin kuvista. Haluaisin uskoa, että siten läheisenikin minut näkevät, eivät sijoita minua johonkin ihannevartalo X:n ja korostele mielessään eroja, vaan kiinnittävät vain huomiota niihin mukaviin ja ihaniin palasiin minussa. Siten ainakin itse katson ystäviäni ja muita murujani. Ehkäpä tämä niin kutsuttu läskisokeus vain tarkoittaa, että pidän itsestäni kuin ystävistäni?

Pureudutaanpas sitten ongelmaan. Sitä symboloikoon tää kulunut jumppapalloni, joka on enimmäkseen lasten leikkikaluna. Olen suunnitellut käyttäväni sitä työtuolina, mutta pöytä on vähän liian korkea, joten hartiat jännittyvät ikävästi.

Liikunta, tai pikemminkin sen puute. Huolimatta mahtipontisesta uhoilustani kahvakuulan suhteen, on rakas oranssi mötikkä saanut enimmäkseen tylsistyä nurkassa. Kun olisi aikaa liikkua, ei siihen riitä energiaa, ja kun jaksaisi, ei ole aikaa. Siltä se tuntuu. Liikunnaksihan hyväksytään vain mieluiten yksin suoritettu, mahdollisesti jotain tiettyä ohjelmaa noudattava, suunnilleen tunnin pituinen hikirupeama, joka toistuu säännöllisin väliajoin parhaassa tapauksessa vielä samaan kellonaikaan. Näinhän se on. Just. Jospa ei sittenkään?

Jumppapallolla temppuilu, punnerrukset, kyykyt, askelkyykyt, lapsimötikän nostot, hypyt, pikapyrähdykset, tanssiliikkeet, vatsat, lankku, pakaralihakset, pohkeet ja venytykset onnistuisivat jok'ikinen lasten kanssa, kun vain asennoituisi oikein. Voisin ihan hyvin pitää jumppahetken vaikka joka aamupäivä, ja sitten kaiken näköiset epämääräiset odottelut (Tänään kauppaan lähdössä oltiin kaikki muut ulkovaatteissa ja suunnilleen toinen jalka ovesta ulos, ja odoteltiin 15 minuuttia kun eräs istuu potalla! Yksi lapsista, siis. Harhar.) voisi ihan hyvin täyttää täsmäliikkeillä, vaikka kyykkäis joka kerta, kun pitää "turhaan" seisoskella Alkaisi pienistä tuokioista kertyä melko mittavakin liikuntasuorite viikkoa kohden. Jospa jopa saisi peruskuntonsa kohotettua sille tasolle, ettei yhdeksältä illlalla jäisille, kylmille poluille kirmaaminen olisi enää utopiaa, jota joskus on mahdollisesti lukenut jostain tieteisfiktion tapaisesta kirjallisuudesta. Tai edes tasolle, ettei iltaisin kaatuisi kuin kivi sängynpohjalle (nettailemaan) kirjoitin ensin "somettamaan", mutta kai minulla on likainen mielikuvitus, kun näin parhaaksi vaihtaa tuon vanhanaikaisen sanan tilalle.

Juu, tämä on pyörän keksimistä, mutta omassa elämässäni olisi aikamoinen asennemuutos ja harppaus täysin omaan suuntaansa, jos voisin oikeasti toteuttaa yllämainitut ajatukset. Ihan tavallaan suunnitelmallista liikuntaa lasten ohella kuitenkin liikoja aikatauluttamatta? Olen joskus kyllä kokeillut jotain lapsi mukana -jumppaa. Kaatui keskeytysten määrään. Juuri kun olet päässyt alkuun, pitää lähteä vaihtamaan kakkavaippaa. Ja okei, taisin olla laiskakin. 

Kokkeillaan, kokkeillaan.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Tyydyttävä

Hiekkalaatikkoleikkejä helmikuussa

Kieltämättä käy välilllä mielessä, että onkohan tätä blogia järkevää päivittää ihan joka päivä? Jopa niinä päivinä, jolloin ei ole mitään asiaa. Tai tokihan minulla on aina asiaa, enemmän kuin kukaan jaksaa lukea tai kuunnella, mutta myönnettäköön, että ne saattavat ihan pikkiriikkisen kierrellä samojen asioiden ympärillä. Niiden kotiäidin seikkailujen. Jotka saattavat joskus harvoin olla ihan pikkipikkiriikkisen yksitoikkoisia. Mutta toisaalta, tästä on tullut kiva päivittäinen rutiini, ja pelkään, että jos jätän jonkun päivän välistä, en saakaan enää tartutuksi mihinkään aiheen tynkään. 

Jos voisinkin vain kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa, niin postaukset olisivat usein liiankin pitkiä, ja täynnä mitä moninaisempaa ajatusten Tonavaa. Näin on ainakin helppo väittää, kun en seuraavasta syystä joudu koskaan tätä väitettäni todistamaan. Ne penteleen kuvat. Päähäni on tulikirjaimin kaiverrettu ajatus, että bloggaukseen vain kuuluu kuvia, eikä ilman niitä parane lähteä leikkiin. Haluan pääsääntöisesti julkaista itse ottamiani kuvia, minä kun olen tällainen vaatimaton alkava kuvajaalahjakkuus (tai sitten on vain kivaa ja helppoa julkaista niitä omia näpsyjään, eikä miettiä tekijänoikeuksia), joten niiden satunnainen puute aiheuttaa melkoisen ongelman kulloisenkin mieleen juolahtaneen aiheen käsittelyssä. Kirjoita siinä nyt kestovaipoista ilman kuvan kuvaa vaippapöksystä, tai edes siitä harsosta. (Meinasi jäädä kirjoitusvirhe "kirjoita siinä nyt kestovaipoissa".)

Olivat tuoneet läheiseen leikkipaikkaan tuollaisen läjän hiekkaa. Ilmeisesti sen oli tarkoitus siitä vähitellen itsekseen tuulen (yeah right, pakkasella) tai ahkeran asukkaan avustuksella levitä hiekoitushiekaksi, joten pistettiin lapset töihin. Jotenkin huvittavaa, kun rekat saivat hiekkalastin ja kalenteri näyttää helmikuuta. Lapsuuteni Kainuussa on jättänyt ihan erilaisia muistijälkiä kuin nämä etelän talvet tulevat omilleni jättämään. Saan sitten aikanaan vanhana rutista, että Minun Nuoruudessani meillä oli kuulkaa ihan hankia talvella... Tai no niin. Voisinhan minä nytkin jo.

 

'

Tää nyt vaan on jotenkin söpö kuva. Meillä muuten oikeaoppisesti juodaan ruuan kanssa yleensä vettä, päivittäin välipaloilla kauramaitoa ja harvemmin mehuja, limsoja eivät lapsiparat saa juuri koskaan, sillä en välitä niistä itse. Isältään joskus kokista (yäkyäk) maistavat. Huomatkaa kiiltävä sädekehäni.

Tänään olen liikkunut arkisen aherruksen tiimoilta niin paljon, että tunnen ihan tehneeni jotain "oikeaa liikuntaa". Pyörittelen monenlaisia fyysiseen aktiivisuuteen liittyviä ajatuksia mielessäni, aika näyttää, josko ne konkretisoituvat mitenkään. Aamulla herätessäni kuudelta (ja noustessani ylös! Ei sänkymakoilua tänään!) päätin, että tästä päivästä tulee mallipäivä. Ei tietenkään ihan, mutta hyvin läheltä mentiin. Ei mikään tyypillinen maanantai.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä

Tapakoulutusta tötteröturvalta

Oli kivaa. Kolmikon kanssa peuhupaikassa jälleen. Selvisin. Olen poikki. "Meillä on kovin hauskaa täällä," sanoi Ahti. Hyvä juttu.

Tänään kuultiin aamupalapöydässä ensimmäistä kertaa "kyllä, kiitos" tomaattia tarjotessani. Huuli pyöreänä pohdin, miten se on tuonkin oppinut, kun herrasmies itse antoi kunnian Sille Toiselle Kasvattajalle: "Pipsa-possukin sanoo niin." Hyvä, pisteet Pipsalle.

Nyt tää kaatuu sänkyyn.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono

- Ateriarytmi: Tyydyttävä

- Proteiinin määrä: Hyvä

Onnistunut päiväretki kieppumisen ja pomppimisen valtakuntaan

Tänään olikin jännä päivä! Lähdin lasten kanssa yleisötapahtumaan. Jonnekin siis, missä on paljon muita ihmisiä. Ihan tuntemattomia. Yksin, vauva repussa, ja kaksi pientä käsipuolessa, joista toinen on autistinen, enkä ole vieläkään ihan varma, miten hän kuuntelee tai seuraa ohjeitani eri tilanteissa. Hermostutti. Kaikki meni sitten kuitenkin oikein hyvin!

Vielä viime vuonna jätimme samaisen tapahtuman väliin, läheisen liikuntapaikan avoimet ovet. Nytkin tulimme paikalle vasta ohjatun toiminnan jälkeen, sillä minulla on edelleen suuria vaikeuksia saada Jaakko ymmärtämään, miksi ihmeessä pitää vain seistä paikoillaan ja odottaa, kun tuolla ja tuolla ja tuolla olisi vaikka mielenkiintoista, ei jonkun tyypin puheet tippaakaan kiinnostaisi. Tai että pitäisi vielä antaa jonkun määrätä, mihin suuntaan liikutaan tai pyöritään, ja miten! Muutama aikaisempi yritys vastaaviin tapahtumiin on päättynyt melko laimeasti ja hiukan kiusallisesti. Ahti on ollut pieni, eikä Jaakko ole kiinnostunut esim. lastennäytelmistä. Ainakaan vielä.

Mutta nyt! Kaikki meni hyvin, eikä paikalla loppujen lopuksi ollut hirveästi ihmisiä, vaikka tuskin sekään olisi katastrofi ollut. Tosiaan, meidän autistipojallamme ei ole ikinä ollut autismille tyypillisiä ahdistuskohtauksia, yliherkkyyksiä (kova ääni vaikka) tai muita varsinaisia Force major -esteitä, onpahan vain ollut kova touhottamaan, eikä kovin hyvä kuuntelemaan ohjeita, ja suuttunut, jos on estetty esim. pitämällä paikoillaan. Äänekkäästi suuttunut. Lähinnä siis kiusallista. Tänään meillä kaikilla neljällä oli tosi hauskaa, kuulin jatkuvasti Joonataninkin kikattelevan repussa. Hiukan sai vahtia kanssaihmisten mehujen turvassa pysymistä tai varoa innokkaan esikoispoikani liian railakkaita tutusmis(?)yrityksiä toisiin lapsiin tai leikkiin osallistumista (tässä voi olla mukana vähän äidin vaaleanpunaista tulkintaa), mutta hyvin vähän! Ahti vähän kauhistui eläinmaskottia, liian pelottava kuulemma, eikä tahtonut uskoa, että ihminen siellä puvun sisällä on. Samalla kuitenkin ehdottomasti jännä kuin mikä. Lähelle ei mennyt, mutta kertoi jo etukäteen, mitä sanoisi isille tästä ilmestyksestä.

Minä olen vähän hölmöyteen asti "tasapuolinen" lasteni suhteen, enkä mielelläni lähde vain Ahdin kanssa johonkin tapahtumaan pelkän näennäisen helppouden takia. Tulee surku Jaakkoa, joka ei tietenkään edes tietäisi, mistä jää paitsi. Ohjenuoranani onkin ollut melkein aina, että mihin ei kaikki päästä, ei mennä ollenkaan. Jaakon kotiin jättämiselleni kun ei ole mitään oikeaa syytä, on vain rasittavaa vahtia vilkasta lasta, joka ei ymmärrä. Nyt kun Ahti alkaa olla jo niin iso, olen alkanut vähitellen tietoisesti muuttaa suhtautumistani. Kummallakin lapsella saa ja pitää olla omiakin juttuja, joten siihen suuntaan vähitellen nyt liikutaan. Ihanaa silti huomata, että yhteiset retket erilaisiin massatapahtumiin ovat yhä paremmin toteutettavissa.

Sekin oli mahtavaa huomata, etten ollutkaan ihan yksin paikan päällä. Oli useampikin tuttu naama, ja pari ihan ihka oikeaa ystävää samoihin aikoihin. Parista kyllä tiesin etukäteen, mutta koska tapahtuma-aika oli sen verran laaja, en voinut laskea sen varaan, kun mitään tarkempia treffejä ei ollut sovittu. Kaverini eivät myöskään voineet olla varmoja, jänistäisinkö viime hetkessä. Jotenkin mieltä lämmitti, että olen jonkinmoisen yhteisön jäsen kuitenkin, vaikka näin opiskelija-asunnoissa eläessä elämä tuntuu jatkuvasti olevan tietynlaisessa välitilassa, matkalla jostakin jonnekin.

Viimeisestä kuvasta voivat tarkkanäköisimmät bongata peilin kautta muhkean amatööribloggaajammekin, Joonatan on valitettavasti jäänyt samaisen muhkean hahmon taakse piiloon. En hoksannut, että olisin voinut ihan tarkoituksella kuvata meidät, syynä lienee jo mainittu amatööribloggaajastatus. Eivät ole nämä selfiet oikein hallussa. 

Mukaan saatiin pari ilmapalloa, joista ensimmäinen hajosi heti ovesta ulos astuessa, toinen sentään kesti jonkin aikaa kotonakin. Lisäksi eräälle tietylle muhkeudelle eksyi lompakkoon 10 kerran jumppakortti, jonka ehdoton myyntivaltti on "rajaton voimassaoloaika". 

Sellaista tänään, hyvää ystävänpäivää vain kaikille! 

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Tyydyttävä
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä