Juuri viime viikolla vertailtiin perhekahvilassa ystävän pari viikkoa meidän vesseliä nuoremman vauvan taitoja Joonataniin. Jep jep, kaikki ovat yksilöitä, ja jokainen etenee omaan tahtiinsa, mutta eikös sellainen hyväntahtoinen pieni kilpajuoksu ole sallittua? Tämä ystävän 7,5-kuinen jo varasi jalkoihinsa hienosti, seistä tönötti pideltynä. Minä olin ihmeissäni. Ei ollut tullut mieleen edes kokeilla. Meillä vain istutaan topakasti, ryömiminen ei tunnu kiinnostavan yhtään, mutta seisominen? Ei kai vielä. Epämääräisesti nostin Joonatania, jalat riippuivat maata kohden kuin vauvalla ikään, hiukan koukussa, jalkaterät rentoina. Yhtä vähän hajua asiasta kuin äidilläkin. Hyvä, ei meillä vielä ole kiire liikkeelle. Istu sinä vaan, noooin, äidin kulta.
Mutta kuinkas kävikään! Tänään ojensin kyläpaikassa poitsua ystävän käsivarsille jalat maata viistäen (istuin aika matalalla, jos mietitte, miten tämä ylipäätään on mahdollista), ja "vauvelihan" (nyyh! Ei taida olla enää vauva. Kokonaan ainakaan.) tarrasi jaloillaan maahan ja seisoi kuin ei olisi ikipäivänä muuta tehnytkään. Näppäränä käsistäni sain vielä kuvankin koko suorituksesta. Hmmm. Hyppääköhän hän ryömimisen ja konttaamisen, ja lähtee vaan suoraan kävelemään? Ei kai sentään. Ei kai.
No juu juu, tietty treenattiin kotona hirmuisesti seisomista, onhan se nuorempi vauva nyt voitettava. (En myönnä.)
Kyllä taas sai tämä äiti muistutuksen nukkumisesta! Omat kukkumiset kostautuivat karusti, kun poikakolmikko päätti yhteistuumin kevään alkaneen. Herääminen siirtyi kerralla noin kuuteen, kun aikaisemmin on saanut nukkua jonkin aikaa seitsemään ja jopa puoli kahdeksaankin. Ei väliä milloin menevät nukkumaan, ovat vaan sitten väsyneempiä. Joten minä sain kerralla niskaani sekä omasta oman ajan ahneudesta johtuvan univelan että rytminmuutoksesta tulleen, ja olinkin sitten täysi zombi pari päivää.
Perjantai-iltana nukahdin vauvan viereen "hetkeksi", ja heräsin kahdelta yöllä sammuttelemaan valoja ja hampaita pesemään (mies oli tuon yön poissa). Eilen menin suosiolla kahdeksalta nukkumaan, ja nukuin niin tiedottomasti, etten jaksanut korjata asentoja kunnollisiksi, joten olen koko päivän ollut jäykkä kuin aidanseiväs, pää kääntyy hyvin kivuliaasti.
Nyt on nukuttu, ja tunnen olevani taas elävien kirjoissa. Lukuun ottamatta keskivartalon akuuttia katkipoikkitilaa, koska kannoin Joonatania taas repussa ihan riittämiin. Au au. Tässä mitään kahvakuulaa vielä tarvita. Paitsi että nimenomaan tarvittaisiin, jotta tämän arjen jaksaisi paremmin. Työn alla, työn alla.
Mutta siis, nukkumaanmenoaika kunniaan, joten toivotan teille hyvät yöt ja kauniit unet! Hyvä uni vaikuttaa tiemmä painonhallintaan, liikkumiseen, motoriikkaan, luovuuteen ja yleiseen aikaansaavuuteen, hermoista nyt puhumattakaan. Stop turhalle kukkumiselle!
