Paastopuhetta

Näin eteeriseltä sitä kuulkaa näytetään syömättömän päivän päätteeksi. Tai sitten valo ja kuvakulma tekevät tepposiaan. Alun perin nappasin tuon kuvan ajatuksena näyttää, kuinka tuo valkoinen koru saa minut näyttämään pulskalta, ja kehua näppärää ratkaisuani ongelmaan (laitoin korun ranteeseen!). Onnistuinkin ottamaan niin edustavan otoksen, ettei pulskuusvaikutelma oikein pääse oikeuksiinsa. Enpä valita, heh. Muuten kyllä saattaisin kaivata vaikkapa kampaajalla käyntiä....

Viime viikonloppuna sain tosiaan olla vapaalla isommista lapsista, ja miehen kanssa otimme tästä kaiken irti valvomalla teinimäisesti molemmat yöt aamun pikkutunneille. Siihen se teiniys päättyikin. Lapsellisesti kuvittelin, että sunnuntaina vain nukun vähän pidempään ja hops, maanantaista arkeen, mutta kyllä nämä kolmekymmentä ja rapiat päälle vuotta jotain ovat vaikuttaneet suurentuneen tilavuuden lisäksi. Minulla kesti kolme päivää päästä täyskoomasta, ja yksi päivä vielä päälle sellaista puolisekavaa olotilaa. Vasta tänään koen oloni suunnilleen normaaliksi. Että sellainen vapaa! Jospa seuraavalla kerralla vaikka nukkuisi vaan.

Kirjoitettavaahan on jäänyt rästiin vaikka millä mitalla, mutta koska uusia aiheenpoikasia tulee vauhdilla, jätämme Joonatanin syntymäpäivät ja leikkihuoneen muutokset toiseen kertaan (esim. siihen siisti koti -päivään) ja jatkamme tänään tuttua aihepiiriä, laihdutusta. Tarkemmin sanottuna paastoa.

Nimeän aloituspäiväkseni 20.5. Tuolloin painoin todennäköisesti kilon tai kaksi päälle sata, sillä punnitessani muutama päivä myöhemmin ensimmäisen paastopäivän jälkeen olin kilon verran alle. Tuolloinhan paastopäivä tarkoitti vielä noin tuhannen kalorin syömistä, josta kyllä lipsuin joka kerta. Muutaman tuollaisen lipsutun kevyemmän päivän jälkeen siirryin vesi- ja teelinjalle,  31.5. Ehdin pitää kaksi nestepaastopäivää ennen vapaata viikonloppua, ja nestepaasto tuntuikin heti omalta jutultani.

Jos katkaisen paaston syömällä yhtään mitään konkreettista (en ole vielä uskaltanut kokeilla, tekeekö nestemäinen energia saman, esim. smoothiet), minun on todella vaikea pitäytyä vähissä kaloreissa. Nälkä vaivaa, ruokaa tekee mieli, eikä itsekuria ole. Esimerkkinä viime keskiviikon tähän mennessä surkuhupaisin "paasto". Sehän oli väsypäivä muutenkin, joten päätin paastota vain kuuteen asti illalla, jolloin söisin herkkuintialaista normaaliin tapaan. No näinpä, paitsi että söin aika paljon, ja lähdin sen jälkeen vielä kauppaan. Kaupassa taas en onnistunut vakuuttamaan itseäni, ettei kahden suklaapatukan ostaminen olisi hyvä idea. Hah. Sellainen paasto se.

Tästä suivaantuneena päätin pitää syömättöminä sunnuntain lisäksi myös perjantain, ja tällä kertaa ei mitään ruokaa kiitos! Nämä kilot lähtevät nyt. Piste. Sillä tiellä nyt ollaan, hyvin on mennyt. Olen onnistunut rytmittämään päivään mukavasti lepoa ja tekemistä, niin ei ole puhti loppunut. Aika monet kotityöt odottelevat tekijäänsä, mutta minun puolestani huudelkoot huomiseen.

Moni teistä saattaa ihmetellä, kuka hullu haluaa olla syömättä kokonaisen päivän? Miksi ihmeessä? Montakin syytä. Myönnän auliisti, että ensimmäisen kerran tästä metodista kuullessani tyrmäsin sen jälleen yhtenä idioottimaisena kuurina, jonka noudattaminen aiheuttaa vain valtavia nälkäkohtauksia "kostoksi". Yritinkin pätkäpaastoa silti muistaakseni joskus ennen kolmatta raskautta, kehnoin tuloksin. Unohdin muinakin päivinä ateriarytmin, ja söin mitä sattuu, joka johti tietysti makeanhimoon ja entistä kovempaan syömiseen. Ei sovi pätkäpaastoilut minulle. Kerrankos sitä on väärässä.

En tiedä, kuinka paljon suurentuneet painolukemat vaikuttavat, mutta nyt tämä tuntuu loistavalta ratkaisulta. Tässä elämäntilanteessa en jaksa koko ajan vetää lähes täydellisiä syömispäiviä toisensa perään, ja muunlaiset päivät eivät laihduta. En kykene saamaan edes kahta kunnollista, laadukkaan syömisen päivää sisään, joten eipä ihme, jos ei paino putoa. Pystyn kuitenkin helposti olemaan yksinkertaisesti syömättä. Käännän vain koko ruokapuolen off-asentoon.

Paastopäivinä onkin hauska huomata, miten pelkkä vesi toimii ihmisellekin kuin kasville. Ensin tunnen oloni nuutuneeksi ja huonovointiseksi, mutta juotuani lasin vettä virkistyn ja jaksan taas. Varsinainen viirivehka.

Itsestäänselvä paastoilusta seuraava etu on siis tietenkin kalorivaje, jonka ansiosta laihdun puolihuomaamatta, mutta heti ensimmäisen paastopäivän jälkeen huomasin muitakin hyötyjä. Makuaisti terävöityi, kaikki maistuu enemmän ja paremmalta. Kurkku on makeaa, leipä on täyteläistä, jokainen suupala mitä tahansa on puhdas nautinto. Auttaa kummasti keskittymään ruokailuun.

Seuraava hyöty on pienentynyt mahalaukku. En vaan saa mahdutettua yhtä paljon ruokaa kuin ennen. Lisäksi tulee pureskeltua paremmin ja syötyä hitaammin, asia, jota olen yrittänyt opetella viimeisen viisi vuotta.

Lista sen kun jatkuu. Olen kärsinyt edestakaisin seilaavasta verensokerista, ja kokenut toisinaan jo parin tunnin syömättömyyden jälkeen huonoa oloa, väsymystä ja kiukkuisuutta. Neljän tunnin ateriaväli on ollut ehdoton maksimi, melkein jo liikaa. Jo ensimmäisen paastopäivän jälkeen kestin nälkää huomattavasti paremmin, eikä satunnainen syömättömyys alkanutkaan heittää päästä. En kuitenkaan silti ahminut ruokaa sitä lopulta eteen saatuani, vaan kaikki edellä mainitut tuntemukset hyökivät avukseni. Paratiisi!

Kiistaton hieno juttu on makean aistimus. Koska ihan tavallinen kurkunpala on herrkullisen makea tomaatista nyt puhumattakaan, varsinainen lisätty sokeri maistuu hyvin helposti liian imelältä. Huomasin hyvin pian suklaan olevan äitelää, leivonnaisen liian makea, parin karkin maistuvan pahalta. Paatuneen syöpön tavoin näitä kaikkia silti söin, koska "niiden kuuluu olla hyviä", mutta en todellakaan pystynyt samoihin määriin kuin aikaisemmin. Ehkäpä paastopäivien seuratessa toisiaan totun jossain vaiheessa ajattelemaan, että suklaa ei oikeasti olekaan minusta niin hyvää? Wau.

Mainitsinko jo, että aistin kylläisyyden nopeasti, ja pysyn kylläisenä pitkään? Aika kiva juttu sekin. Lisättäköön vielä kruunuksi kauniille kokonaisuudelle herkistynyt janon tunteen aistimus, mikä on siis niin siistii tyypille, joka vielä vähän aikaa sitten koki lähinnä vain makeanhimoa janon tilalta. Suomeksi siis juon, kun janottaa. Oo.

Aika vaikuttava lista, eikös? Saatoin jopa unohtaa jotain (herkistynyt hajuaisti ainakin jäi sanomatta). Miinuspuolena nousi esille viimeisen viikon aikana, että nuo saavutetut edut katosivat muutamassa päivässä paaston jälkeen. Keskiviikkona oli paasto, maanantaina koin palanneeni entiseen. Vaan ahhah! Jos olisin paastonnut uudestaan sunnuntaina, niin kuin ilman poikkeusviikonloppua pitikin, olisi se varmaankin riittänyt ylläpitämään kaikkia mainittuja hyvyyksiä. Aika nerokkaasti mietitty tämä kahden paastopäivän viikkorytmi, ei voi muuta sanoa.

Tästä nyt sitten jatketaan! Paastoaminen tuntuu niin hyvältä (olen myös pirteämpi, keskittyneempi), että suunnittelen lähitulevaisuuteen kolmen päivän mehupaastoa. Täytyy vaan saada muutamatkin juoksevat asiat (sotkusotku) hoidettua pois alta, että arjen pyörittäminen on tuon kolmen päivän aikana niin leppoisaa kuin mahdollista.

Entäs itse paino? Nyt en ole kiusannut itseäni pluslukemilla, mutta viime viikolla liikuttiin tavallisen päivän jälkeen 98 kilon tuntumassa. Pari kiloa parissa viikossa, ja vyötäröltä katosi viisi senttiä. Joo-o. Viisi senttiä! Nesteitä lisäksi, sillä lähtömitat on otettu parin ensimmäisen kevyen päivän jälkeen. Seuraavan kerran punnitsen itseni ensi viikolla yhden normipäivän jälkeen. Saapa nähdä, alkuviikko meni kyllä leivonnaiseksi.

Tänä iltana priorisoin blogin kirjoittamisen ensimmäiseksi, jotta saisin sen ylipäätään tehtyä. Seuraavaksi olisi ennen nukkumaanmenoa seuraavat suoritukset:

1. Mahdoton määrä kotitöitä
2. Kotitöistä kiireellisin, pyykit
3. Venyttely, hartiat lopultakin auki
4. Kuuma suihku

Loppukevennykseksi meidän nuorimmaiset imuroidessa. Ahti haluaa pitää kuulosuojaimia imurin melun vuoksi, on herkkäkorvainen kuten vanhempansa, ja toki oli huolissaan pikkuveljestä, joka ei tosin enää alun hankaluuksien jälkeen ole imurista välittänyt. Minä kuvittelin, ettei Joonatan haluaisi kuulosuojaimia pitää, mutta napero ihastuikin niihin kovasti. Niin nää sitten yhdessä hiihtivät pitkin lattioita.

Paastokooma

Olenkohan maininnut, että Joonatan oppi lopulta noin viikko sitten seisomaan tukea vasten? Ehdinkin jo vähän odotella, milloin sen hoksaa.

Arvasittekin ehkä, etten mitään pitkiä jorinoita jaksakaan tänään kirjoittaa. Paastoaminen ja lastenhoito ovat huono yhdistelmä, varsinkin iltaa kohden on ihan lopussa. Nimeän tämän tilan innovatiivisesti paastokoomaksi.

Täältä sängyn pohjalta kirjoittelen. Päätin mennä tänään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan kuitatakseni muutaman huonommin nukutun yön. Joonatanille taitaa tulla hampaita, joten öisin on tavallista levottomampaa, vaikka hampaiden saamiseen nähden aika helpolla pääsenkin. Hyvää yötä!

Sorsat seisovat, eiku

Tämä kuva ei itse asiassa liity mitenkään mihinkään, paitsi että tulivat vastaan matkalla perhekahvilaan, ja luontokuvaajamme oli valppaana.

Jippii! Joonatan, ihan muutaman päivän päästä 1-vuotias, seisoo tukea vasten! Monihan tuon aloittaa jo reippaasti aikaisemmin, mutta meidän vesselillä ei ole ollut kiire asian kanssa. Olen jopa pari kertaa koittanut asetella hänet seisomaan johonkin nojaten, mutta on vain siitä istuutunut tyynesti. Käsistä pidettäessä seisoo, jos kehotetaan, muuten hakeutuu istumaan edelleen. Ehkä siihenkin tulee pian muutos.

 

En tiedä, oletteko huomanneet, enkä muista, olenko maininnut, mutta minä en näytä vanhemmista lapsistani kasvokuvia. Haluaisin kyllä, mutta pitkin hampain suostuin puolison vetoomukseen, että ei ole reilua päättää lasteni puolesta, mitä heistä on nettiin julkaistu (huolimatta siitä, että meillä on aliakset ja lukijoita noin 30 päivässä, joista yli puolet kavereita ja sukulaisia, hahah). Joonatan on tähän mennessä mennyt yleiseen kategoriaan "vauva", joten häntä olen voinut surutta käyttää blogini sulostuttajana. Nyt kuitenkin hän täyttää vuoden, kuten jo mainittiin, ja sitä pidän rajapyykkinä yksityisyydensuojan alkamiseen. Nyyh, ensi tiistaina siis viimeiset kasvokuvat vesselistä. 

Jatkossa saattekin sitten katsella vain tätä, kunnes seuraava vauva saadaan maailmaan, jos sellaista nyt ikinä tulee. 

Ei ihan yhtä suloinen, myönnetään.

Lapsi jälleen kuopassa

...ja äitikin haluaisi vain kaivautua johonkin koloon. Väsyttää!

Sunnuntait ovat suloisia

Hiekka on hyvvää!

Huomatkaa nätti haalari. Saatiin ystävältä laadukas kevätpuku, on ollut tytöllä ennen, ja sen voi joistain minimaalisista yksityiskohdista päätellä. Kerran jo Joonatania luultiin tytöksi, tosin silloin olivat jalassa pinkit kurahousut, samaiselta neitokaiselta saadut. Lievä tyhjän tytön mentävän sylin syndrooma vai ihan vain puhdasta käytännöllisyyttä?

Voi rähmä, minulla on duha. Ja lapsillakin on.

Minipostausten raaga saaga jatkuu (sori)

Mainitsinko jo, että tämän päivän ohjelmassa oli 2 tuntia junamatkaa ja noin 6 tuntia autossa istumista hippasen alle vuosikkaan kanssa? Kaikki sujui yllättäen helposti ja vaivattomasti. Junassa Joonatan nukkui koko ajan, joten niin minäkin. Automatkastakin pojalla meni puolet unten mailla, minä tosin pulpatin herkeämättä äitini kanssa.

Olimme molemmat aavistuksen hajamielisiä innokkaasta kuulumisten vaihdosta johtuen. Ihmeteltiin, kun ohituskaista vain jatkui ja jatkui. Kunnes hoksattiin, että moottoritiehän se alkoi.

Joonatan hämmästeli salamaa, kun räpsäisin vähän kuvantynkää energisesti möyryävästä pojusta. Tuli vissiin tankattua liikaakin unta päivän mittaan, kun ei vielä kymmeneenkään mennessä ota nukahtaakseen.

Niin, ja laihdutus. Mikä laihdutus? Kuka laihduttaa?

Pahoitteleva perjantai

Ei oikein tämä laihdutusaihe nyt ota tulta. Tiedättehän. Vappu. Ahdin synttärit huomenna. Perästä kuuluu, sano torvensoittaja.

Jee, lapio!

Jep jep. Kohta saa olla silmät selässäkin. Mutta nyt vielä rattaista pois pääseminen on riittävän kiinnostavaa. 

Hiissaten hissukseen

Olipa melkoinen urakka eilen. Raadoin koko illan, että saisin sen laatikkopinon pois ja eteisen järjestykseen. Samoin toissaillan ja yötäkin myöten (toki siis muutakin siivousta). Tuli maksettua taas oppirahat viime viikon laiskottelusta, mutta nyt kelpaa virallissävytteistein vieraiden tulla. 

Tiedän sanoneeni tämän kerta toisensa jälkeen täysin turhaan, mutta jospa tällä kertaa. Että nyt voisi jatkossa yrittää ylläpitää tätä siisteyttä.

Näin meillä kontataan. Jalka eteen ja hiissaten hissukseen.

Joonatankin on niin iso poika jo. Vauvanpyöreyttä on toki vielä paljon, mutta selvästi alkaa jo vaatia paikkaansa pienten poikien parissa. Ystävän puolitoistavuotiaan kanssa sujui jo leikin tapailu.

Spaghetti-ukko!

P.S. Tänään menin mieluummin lenkille kuin kirjoitin sen-jonka-nimeä-ei-enää-lausuta.

Sekalaista sunnuntaita

Jos jollekulle on mahdollisesti epäselvää, miksi arvon amatööribloggaajamme on hieman pullava, niin tässä vihje. (Eivät kyllä kaikki minulle.)

Ihan ite pääsi tuonne. Jumissa.

Istuva härkä, takapuoli märkä

Hoksasin tänä aamuna, että Joonatan pyörähti sängyssä mahalleen. Ei ole siihen vaivautunut oikein kertaakaan, vaikka tietysti on osannut lattialla tempun halutessaan suorittaa. Pitkät, rauhalliset aamuni ovat ihan kohta historiaa, sillä meillä lähestytään selvästi tutkijaikää. Ennemmin tai myöhemmin -tapauksissa sijoitumme tällä kertaa kategoriaan "myöhemmin".

Joonatan ei ole ollut mikään vipeltäjä. Istumaan oppi puolivuotiaana (muut lapseni yhtä tukevasti 8-9 kk iässä), ja se on tuntunut olevan herrasta täysin tyydyttävä juttu jo pidemmän aikaa. Ei vaikuta kiire olevan minnekään, istua nakottaa aurinkoisesti lukuun ottamatta parin kuukauden aikaa, jolloin halusi mieluummin olla repussa kyydissä. Nyt on taas viihtynyt kovasti lattiamaisemissa. Vaan ei liiku.

Kaveri vinkkaa ja neuvolakin neuvoo, että lattialle harjoittelemaan. Vesselihän toki viettää lattialla tuntikaupalla päivittäin, mutta niin no, istuen. Jos yrittää jalkojen varassa hypittää, jalat sojottavat eteenpäin ikään kuin ilmassa istuisi. Melkein saatiin kuvattua. Ei kyllä ota jaloilla vastaan kuin vahingossa.

Nyt hän on lopulta alkanut istuessa venkoilemaan sinne tänne, mutta ei oikein hoksaa mistä on kysymys. Jos hänet kääntää vatsalleen, seuraa parku noin kahden sekunnin kuluttua. Iiihan tylsä asento. Toisen jalan osaa laittaa istuessa taakse, mutta toinen jalka jää eteen tielle, täysi mysteeri tuntuu toistaiseksi olevan, miten siitä eteenpäin. Vaikka kyllä meillä asuu pieni joogi, selvästi.

Tästä se lähtee.

Työnnetääs taaksepäin.

Melkein livahti kuvasta. 

Bryggare!

Takaisin lähtötilanteeseen.

Eilen nähtiin tämäkin ihme! Taisi ylittyä se mainittu kaksi sekuntia, ennen kuin tuossa asennossa tuli raja vastaan, ja homma alkoi maistui puulta, kuuluvasti.

Ei tässä nyt vielä taida olla kiire kävelykypäräostoksille.

Toista hitaasti perässä

Palaan vielä torstaisiin tunnelmiin nostamalla parrasvaloihin tämän sinänsä arkipäiväisen sananvaihdon mieheni kanssa. Eikä muuten ollut ainoa laatuaan.

Mies on lähdössä iltalenkille koirien kanssa ja harmittelee ääneen, miten nyt ovatkin niin innoissaan, ovat taatusti hankalia ulkona, vaikeita pitää kurissa ja rasittavia äh. Minä siihen rempseästi ja lohduttavasti: "Voii kyllä ne rauhoittuvat kun ulos pääsette, metsän reunassa viimeistään ottavat iisimmin." Mies mulkaisee. Minä saan lisää vettä myllyyn: "No, kyllähän ne yleensä rauhoittuvat, kun saavat pahimmat höyryt päästettyä, venyi lenkille lähtökin vähän normaalista..." Lopetan äkkiä. Mies on jo hetken tuijottanut minua hiljaa ja merkitsevästi, sanoo sitten: "Toista hitaasti perässä, o-vat-pa ne nyt han-ka-li-a ja kyl-lä-pä on var-maan ra-sit-ta-vaa läh-te-ä." Ups. Tämä olkapäänä olo selkeästi vaatii vielä harjoittelemista. 

Ihanaa intialaista mantelijuustokastiketta! Kuvaan asettelu voisi kieltämättä olla houkuttelevampikin. Mies kokkasi. 

 

Ostin Joonatanille hihallisen ruokalapun...

...niin pääsi poju harjoittelemaan lusikkaa.

P.S. Käväisin kaupassa tänään ja suuntasin määrätietoisesti irtokarkkilaarille. Kauha ja pussi kädessäni loin arvioivan katseeni mahdolliseen uhriini... ja poistuin paikalta ostamatta karkin karkkia, 70 % minttutummasuklaa kärryssä. Ei vaan kertakaikkiaan tehnytkään yhtään mieli. Minttusuklaatakin on vielä kaapissa lähes koko levy. Oho.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!