Itku silmässä

En minä ennen näin helposti itkeskellyt, mutta tänään sai kyllä vähän komentaa itseään, ettei olisi kesken leikin alkanut pillittämään. Ahdin kanssa koottiin junarata, ja yllättäen Jaakko, joka yleensä touhuilee omiaan ja käy korkeintaan tekemässä jonkun tuhoiskun vahingossa, tuli hymyillen paikalle, otti käteen junaratapalikan ja alkoi rakentaa. Sitten hän istui leikkimässä junilla hyvän tovin, ehdin kuvaamaankin. Meidän Jaakko, joka ei 3-vuotiaaksi mennessä leikkinyt vielä yhtään mitään, tutki ja pyöritteli leluja vaan! Nyt jopa jahtasi omalla junallaan minun junaani, ja nauroi, kun sanoin muka-vihaisena "heiii, se on MINUN junani, päästä irti". Tajusi siis vitsin, otti junan hetkeksi irti ja jahtasi uudestaan minun junani kiinni. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni, olin jo ajatellut, että Jaakko vain ei opi leikkimään, tekee sitten muuta. Uskomattoman ihanaa.

Otti tääkin leluista irti, minkä sai. Minulla on tällä hetkellä pehmolelujen säilytysongelma, odottavat karsimista ja majailevat esteettisesti Ikea-kassissa. Lyyli keksi sille vaihtoehtoisen käytön.

Tänään täytti Joonatan vuoden, siitä lisää ihan omana postauksenaan, vaikka mitään erityisempiä juhlia ei pidettykään. Tai ei kai niin pitäisi sanoa, ystäväpariskunta tuli kylään, ja mies loihti juhla-aterian. Minä leivoin lasten kanssa pullaa ja tein pikkukuppikakkuja, olin totaalisen myöhässä sillä seurauksella, että ystävät pääsivät seuraamaan koko prosessin alusta loppuun. Jospa se kävi ohjelmanumerosta.

Huomenna on paastopäivä, joten jos en tuttuun tapaan ole ihan kuollut illalla, kirjoittelen paastosta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Ihan vain suppeasti omasta kapeasta näkövinkkelistäni, ja sekin on varmaan liikaa luvattu. 

Kyy! Eikun prkl kaksi kyytä!

Normaalisti en kiroile otsikossa, mutta kai tuo on parempi kuin itse kohtauspaikalla suustani karannut "Jeesus!", mikä pappi-isääni kovasti huvitti, kun tulee pakanallekin kovassa paikassa herran pelko.

Olimme kivalla metsäkävelyllä, pitkin pellon laitaa ja sitten itse pellolla. Jaakko kirmaili pitkin poikin peltoa, ja isäni kehottikin kutsumaan poikaa lähemmäs, läheisellä kalliosaarekkeella saattaa olla käärmeitä. Jaakko tulikin, ja pomppasi seuraavaksi pieneen heinäkasaan. Noin 40 cm päähän kiukkuisesta kyystä, joka piileskeli siinä kasassa.

Isäni oli onneksi lähellä, huudahti "älä liiku!", ja Jaakko ihme kyllä totteli. Seuraavalla askeleella pappa sai pojan pois käärmeen ulottuvilta. Minä keskityin siihen Jeesukseen. Kotimatkalla näimme vielä toisen kyyn, mutta silloin olivat lapset turvallisesti käsipuolessa.

Ei ole kuvaa tuolta reissulta, tässä muksut iloisemmissa puuhissa papan hiekkakasan kimpussa.

TBT

Jaakko on tuossa puolivuotias, ja kuva on joululta 2009. Olin vielä aika tuore äiti tuolloin, enkä tiennyt vielä mitään Jaakon edessä olevista diagnooseista. Hirmuisen pitkä poika jo tuolloin, vähän koominen vauvana, kun oli pelkkiä jalkoja.

Jep jep, tunnustan, kaivoin vain jonkun vanhan kuvan, jotta saisin kuitattua blogin tältä päivältä TBT:llä. Väsyttää taas vaihteeksi. Pidin askelmittaria huvikseni yhden päivän mukana, ja siihen kyllä mahtui yksi parin kilometrin kävelylenkkikin (jee!), sekä Jaakon terapiareissu, mutta rapiat 10 km se mittasi minulle askeleita. Ei mikään ihme, että välillä väsyttää. Ei nyt ihan tuohon joka päivä ylletä, mutta kyllä luulen sen tavoiteltavan 10 000 askelta menevän tulevan täyteen lähes päivittäin nykyään.

Jaakko on jo iso

Huomasin eilen, että en ole tätä oikein osannut hehkuttaa ja juhlia. Kaksivuotinen treeni ja harjoittelu hiipi kuin varkain tavoitteeseensa, ja kun se lopulta tapahtui, sen oli jo niin hyvin sisäistänyt, ettei oikein osannut kunnolla riemuita. Hihkutaanpas nyt:

Jiippii! Hurraa, hurraa, hurraa! Mahtavaa! Mieletöntä! Jaakko ymmärtää kuvan merkityksen! Hän ymmärtää, että kuva tarkoittaa aina jotain asiaa! Meillä kommunikoidaan kuvin! Jeeee!

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että saamme Jaakolle uuden, monimutkaisemman kuvakansion, s3kä tabletin, joka toimii samoin kukin mainittu kansio, mutta tekniikkaa hyödyttäen.

Katselin tuota kuvan tilannetta, siksi sen ikuistinkin, koska pieni Jaakkoni näyttää siinä niiiin isolta pojalta. Kaikessa rauhassa katselee itse hakemaltaan tabletilta itse valitsemiaan ohjelmia, itsenäisesti. Ihan ite, koska hän haluaa. Kun vielä kaksi vuotta sitten ei jaksanut keskittyä liikkuvaan kuvaan edes viittä minuuttia.

Tunteet toki leiskuvat laidasta laitaan, niin kuin taitaa muillakin 5-6-vuotiailla, ja niiden hallitseminen on selkeästi työn takana. Puuskat menevät nopeasti ohi, hän rauhoittuu hetken omissa oloissaan, ja on taas iloinen itsensä. Yleensä en pysty päättelemään, mistä suuttumus johtuu.

Syksyllä Jaakko menee esikouluun. Tutustumassa on käyty puolin ja toisin, ja vaikka minua ahdistaakin päästää linnunpoikaseni maailmalle, on jo ehdottomasti sen aika. Koti ei voi enää tarjota Jaakolle kaikkea sitä, mitä erityislapsille suunnattu koulu pystyy. Neljä tuntia päivässä, sisältäen aamupiirin, itsenäistä työskentelyä, ohjaajan kanssa paritehtävät, syömistä ja ulkoilua. Taksi vie ja tuo. Kuulostaa aika hyvältä.

Kolikon kääntöpuolella saattaa odottaa hankalat iltapäivät, jos Jaakko väsyy eskarista kovasti. Vaan kyllä hän tottuu. Eikä sitä tiedä, Jaakko on jo niin iso, että saattaa jaksaa hyvinkin!

Spontaania pullanleivontaa

Tai ei sitten kuitenkaan. Ehdin keskiviikkona lupailemaan pullaa pojille, Ahti saisi myös osallistua itse leipomiseen. Kunnes tajusin, ettei sadepäivänä kannata tehdä hiivataikinaa. Tämä päivä alkoikin sitten kysymyksellä "joko leivotaan pullaa?", eikä rauhaa saanut ennen kuin ryhdyttiin toimeen. Oli yhtä ja toista tekemistä ennen leipomista, eikä kärsimätön poika olisi millään malttanut hidasta äitiään odotella. Jatkossa kyllä mainitsen tämän luokan suunnitelmista vasta kun H-hetki on oikeasti käsillä!

Mukavaa oli, että Jaakkokin osallistui. Kaulitsi vähän ja pyöritteli pari pullaakin. Laitoin lautasille poikien leipomukset, saivat omiaan maistella. Hyvin upposi!

Täytyy vielä kertoa, mitä tänään tapahtui. Lastenhuoneesta alkoi kuulua lohdutonta itkua, selvästi sattunut, ja kiirehdin sylittelemään. Ahti parkui sylissä monta minuuttia, ja nikotteli kysymyksiini vastauksia. Ei, ei ollut kaatunut, ei törmännyt, Jaakko ei ollut tehnyt mitään. Mitä ihmettä? Mikä sitten satutti? Lopulta sain selville, että Ahti oli itse lyönyt itseään itkun arvoisella voimakkuudella. Ilmeisesti ihan vain kokeillakseen. Pakko myöntää, että nauratti aika lailla.

Olen nyt kaksi päivää kaiken liikenevän ajan siivonnut, ja nyt alkaa olla tulostakin näkyvissä. Nyt me vihoviimeisen kerran yritämme ylläpitosiivousta, ja jos ei onnistu, alan suosiolla puhumaan itsestäni "boheemina", "luovana" ja "rentona", sekä miten ajoittainen kaaos ja jatkuva sotku on vain kodikasta. Sitä ennen kerran vielä.

Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

TBT

Ei "laihdutusviikkoa" tänään. Tulin kipeäksi, heräsin kuumeisena. En onneksi pahasti, lähinnä siivouksesta olen lintsannut. Kumma kyllä, aamupäivällä oli huonompi olo kuin illemmalla. Lieneekö syynä parantava seura. Mutta juu, nämä kuvat ovat Madeiralta vuodelta 2011, pikku Jaakko matkusti repussa. Näistä näkee, ettei siitä niin kauan ole, kun olin melko hoikka. (Tyylitajusta en sitten saokaan mitään.) Tuon jälkeen tulinkin raskaaksi, Ahti syntyi 2012, eikä niitä kiloja ole pois saatukaan vielä, lisää van keräsin.

Feikkikuva päivällisestä kuitenkin, Mies autonlaittoreissulla, joten itse piti kerrankin kokata päivällinenkin. Lounaan skippasin, ei maistunut. Tää sitten maistuikin. Unohdin jälleen kuvata oman annokseni, mutta tuplatkaa suosiolla tuossa näkyvä määrä, tuorerehujen osalta moninkertaistakaa, niin saatte kuvan, kuinka paljon upposi. Sekin mahdollisesti kaunisteltu. Sanoinhan, että voin iltapäivästä jo paremmin! Hah. Soijaouhekastiketta, eli solognesea ja täysjyvä(!)pastaa.

Kuvakommunikaatio, lyhyt oppimäärä

Tittidididii! En edes tiedä, odottiko teistä tätä kukaan, tai kuinka monen maailmassa tästä on mitään hyötyä, mutta halusin nyt kuitenkin tämän jakaa. Muistelen, että aikanaan kuvakommunikoinnista googlatessani kaipasin enemmän "käyttäjäkokemuksia".

Tuosta sinisestä kansiosta kaikki lähti. Se toimii yksinkertaisuudessaan niin, että Jaakko halutessaan tomaattia ottaa tomaatin kuvan, laittaa sen tarrapinnalla päällystetyn viivottimen päälle "Haluan"-kortin perään, ojentaa viivottimen minulle, minä käännän sen häneen päin ja sormella osoitan kortit vuorotellen sanoessani "haluan tomaattia". Kansion sisältä voisi osaava käyttäjä hakea itse tarvitsemansa kuvan. Käytännössä Jaakon kanssa harjoitellaan vielä kuvan merkitystä, eli siis, että kuva edustaa jotain asiaa tai käsitettä, ja se on alkanut nyt pikkuhiljaa aukenemaan.

Silloin kuin lapsi ei opi 3-vuotiaaksi mennessä puhumaan, on kommunikointiin keksittävä muita keinoja. Helpottaa, jos lapsi kuitenkin ymmärtää puhetta, mutta vaikkapa Jaakon kohdalla vasta parin viime vuoden aikana tästä on näkynyt selviä merkkejä. Edelleenkään en ole varma, kuinka paljon hän ymmärtää varsinaisia sanoja ja kuinka paljon tulkitsee äänenpainoista, eleistä ja asiayhteydestä. Joskus tuntuu, ettei hän ymmärrä sanaakaan ja sitten hän kuitenkin äkkiä poimii toiselle tarkoitetusta puheen virrasta jotain, jota en olisi millään uskonut hänen ymmärtävän.

Varmasti koulutetulla puheterapeutilla on muitakin ässiä hihassaan, mutta maallikkona minulle on käynyt selväksi kaksi vaihtoehtoista viestimistapaa, viittomat ja kuvat. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta ymmärtääkseni riippuu lapsesta, kumpaa lähdetään enemmän tukemaan. Jaakko ei ole koskaan osoittanut herkkyyttä viittomien oppimiselle, mutta ehkä niitäkin jossain vaiheessa onnistumme opettamaan. Yritän vähitellen, vaikka voisin kyllä olla siinä asiassa viitseliäämpi. Itse käytän hänelle puhuessani muutamaa, joista hän varmasti ymmärtää ainakin "tule".

 

Kansiota enemmän kotona on käytössä puhelaite. Tuosta kun painaa symbolia, minun äänitetty ääneni (tai vaihtoehtoisesti terapeutin, kun alustaa vaihdetaan) sanoo esimerkiksi: "Haluan omenan." Harjoitusvaiheessa meillä on mukana muitakin kuvia, kuten pallo, jotta Jaakko ei vain satunnaisesti painelisi kuvia saadakseen jotain. Saattaa tullakin pallo käteen. Samaa tarkoitusta on palvelevinaan tuo lehtisalaatti, josta suotuisana sivuvaikutuksena on saatu aikaiseksi, että Jaakko nykyään syö melko mielellään vähän salaattia...

Pöytäkuvat. Tähän on tarkoitus tulla vielä muutama lisää. Alussa kuvia tuppasi löytymään kaikkialta muualta paitsi pöydästä, ja niitä kiikutettiin äidille satunnaisesti milloin mitäkin hyvyyksien toivossa, joten karsimme ensin kuvat ihan muutamaan. Sitten ne alkoivatkin äkkiä sujua, Jaakko käytti johdonmukaisesti kuvia sekoittamatta niitä toisiinsa, tai ainakin huomasi, jos oli ottanut väärän kuvan. Pari viikkoa sitten lisäsin vaihtoehtoja. Pöydästä löytyy mm. "lisää", "nälkä", "loppu". Osa kuvista on tarkoitettu minun ohjeikseni Jaakolle, kuten "odota", "istu". 

Tämä on yksi tärkeimpiä kuvakommunikaation elementtejä, ja häpeäkseni on myönnettävä, että meillä vielä aika laiminlyöty. Nyt olen ryhdistäytynyt sen kanssa uudestaan, hyvin tuloksin. On myös selvästi otollinen kehitysvaihe menossa, sekä äidillä että pojalla. Kyse on siis päiväjärjestyksestä. Päivän eri tekemiset ovat kuvitettuna järjestyksessä, ja punainen nuoli seuraa niiden etenemistä tapahtumasta toiseen. Meidän opetteluvaiheessa poistamme (mieluiten Jaakko itse ottaa) kortit kokonaan niiden tapahduttua, ja siirtää ne vaaleanpunaiseen alustaan. Vaaleanpunainen lappu on normaalisti selkäpuolella, pois näkyvistä.

Jaakko pitäisi jokaisessa siirtymätilanteessa (ruokailu alkaa, ruokailu loppuu, lähdetään ulos, tullaan sisälle jne.) laittaa päiväjärjestyksen eteen ja näyttää kuvalla, mitä tapahtuu, tai ohjeistaa ottamaan tehtyä tekemistä näyttävä kuva pois. Käytännössä muistan hyvänä päivänä reilu puolet tapahtumista näyttää edes suunnilleen, ja silloinkin usein vain "mennään ulos" ja sisälle tultua unohtuu taas hetkeksi. Harjoittelemme edelleen.

Autistisilla lapsilla on usein vaikeuksia siirtymisissä tilanteesta toiseen. Heidän maailmaansa kuvataan kaoottiseksi, ei ole keinoja hahmottaa aikaa kuten "tavallisilla" lapsilla (eikähän heilläkään ennen kuin tietyn ikäisinä) ja aikuisilla. Kuvitettu päiväjärjestys on yksi apuvälineistä, joilla pyritään helpottamaan arkea. Meillä vaan nämä ovat aina sujuneet ilman ongelmia, joten joudun itse hakemaan motivaatiota kokonaisvaltaisen kuvakommunikaation harjoittelusta, eikä se tunnu aina riittävän.

 

Meille neuvottiin, että kannattaa tehdä vaikka tyhjistä kartonkipakkauksista pienet laatikot päiväjärjestyskortteja varten. Koin sen hankalaksi, kortteja oli vaikeaa löytää, ja rasiat myös kaatuilivat levittäen tietysti sisältönsä ympäriinsä. Keksin sitten laittaa päiväjärjestyskortit kansioon. Siitä pystyy yhdellä vilkaisulla näkemään, mitä kortteja olisi tarjolla, ja löytää helposti tarvitsemansa. 

 

Vessassa on lavuaarin vieressä nykyään kaikki mahdolliset toimenpiteet, mitä siellä voi tehdä, kuten "hiusten harjaus", "käsien pesu", "hampaiden harjaus", jne. Käsien pesusta on myös olemassa vaiheittainen kuvasarja, jossa yksityiskohtaisesta käydään läpi kohta kohdalta, mitä seuraavaksi. Se on auttanut myös Ahtia, kun asiaa harjoiteltiin. Samanlainen kuvasarja on vessanpöntön vieressä, se on oikeastaan vasta tulevaisuutta varten. Aion vähitellen alkaa opettaa Jaakkoa hoitamaan itse peppupesunsa, joka ei tule olemaan mikään ihan helppo homma. Monivaiheinen prosessi sisältää siis paperin käytön ja käsisuihkun käytön, sekä muut tarvittavat toimenpiteet aina vessan vetämiseen ja käsien pesuun asti. Sitä odotellessa tuo punainen nappi on kultaakin kalliimpi. Sitä painamalla kajahtaa allekirjoittaneen ääni "pyyhkimäääääään". Olisihan siihen voinut nauhoittaa vaikka "valmis", mutta sattuneesta syystä tuo tuntui paremmalta.

 

Keittiön kuvamuistutuksia. En ole varma, onko noista hirveästi hyötyä, mutta voipahan jotain heilutella edessä, kun on kieltämässä kaapeille kiipeämistä tai jääkaapin avaamista. Nykyään Jaakko saa luvan kanssa ottaa jääkaapista itse omenan pyydettyään sitä ensin laitteella. Haaveilen ajasta, jolloin hedelmiä voisi säilyttää esillä kulhossa, ilman että ne sorkitaan mössöksi ja syödään kaikki (banaanit), puraistaan jokaisesta pala ja laitetaan takaisin (omenat), tai löytyvät jostain ihan muualta reikäisinä (appelsiinit). 

Korteissa on tosiaan kova, tarraava vastakappale kiinni, ja kiinteä kohta on pehmeä, "vastaanottava" pala. Kun käytäntö on jatkuvasti sama, ei tule kahta pehmeää tai kahta kovaa vastakkain, ja homma toimii. Kuvat tulostetaan ja laminoidaan.

Lisäksi meillä on tai pitäisi olla avaimenperärenksuissa (näppärä plarata kuva toisensa jälkeen esiin) pukeutumiskortit sekä sisä- että ulkovaatteisiin, ulkokortit, pihapuuhakortit ja kyläilykortit. Osa on tosiaan vielä suunnittelupöydällä. Käytännössä aina, kun ohjeistan Jaakkoa yhtään mihinkään, tai kiellän mitään, tai ylipäätään puhun jotain muuta kuin "ei" tai kehuja, minulla pitäisi olla kortti kädessä. Näinhän se ei tietenkään mene, mutta sitä kohti pyritään. Lisämotivaatiota tuo Jaakon tällä hetkellä kasvanut, ja yhä kasvava, kiinnostus kuvakortteihin, sekä kommunikointiin ylipäätään. 

Tulevaisuudessa olen tekemässä kellon ympärille päiväjärjestyksen toistaiseksi lähinnä Ahtia varten, näppärä tapa oppia kellonajat samalla ikään kuin vahingossa. Lisäksi olen tekemässä, heti kun saan aikaiseksi, lasten huoneen seinälle viikkoaikataulun, sekin enemmän Ahdille tässä vaiheessa. Ahti ei vielä oikein hahmota päiviä eteenpäin, joten auttaisi, jos meillä olisi jonkinlainen viikkokalenteri kuvitetussa muodossa. Lisäksi se on Jaakollekin seuraava askel, joten tuskin siitä haittaakaan on laittaa sellainen esille. 

Ahti hoksasi päiväjärjestyksen idean heti, ja on hyvin kiinnostunut kuvakorteista. Hän vaatii usein itselleenkin näytettäväksi kuvista, mitä seuraavaksi tapahtuu. Puheterapeutti sanoikin, että tällainen kuvitettu päiväjärjestys kannattaisi olla kaikissa päiväkodeissa pieniä lapsia varten ihan itsestään selvyytenä, ja omat kokemukseni tukevat tätä havaintoa. Normaali lapsi hyötyy varsinkin tuossa alle 3-vuotiaana, ja varmaan sen jälkeenkin kuvittamisesta jopa kenties enemmän kuin meidän Jaakko, jolle itse konseptin käsittäminen vaatii pitkää harjoittelua. Lapsen aikakäsitys on vielä niin hatara, että kuvat auttavat jäsentämään maailmaa. Metodia suositellaan kenelle vain, varsinkin jos siirtymätilanteet ovat lapselle ongelma. Kannattaa kokeilla vaikka kotiin lähdön helpottamiseksi, jos tavallinen "kaksi liukumäestä laskua vielä" ei tunnu riittävältä. 

Meillä on maksullinen Board Maker-ohjelma käytössämme, mutta kuvia saa myös ilmaiseksi. Papunetin sivuilta löytyy paljon muutakin hyödyllistä, kuten viittomia, mutta myös laaja kuvapankki. Laminaattikone maksoi Biltemassa 20 euroa, saman verran 100 laminaattikuorta. Laitteella on myös hauska laminoida esimerkiksi lehdestä leikattuja kuvia säilyvämpään muotoon. Tällä hetkellä tuota tarraa ja vastapalaa myydään suht edullisesti Clas Ohlsonilla. Jos joku sattuu tietämään jonkun muun myyjän, olisin iloinen vinkistä. Biltemasta sai ennen, mutta nyt ne ovat sieltä lopettaneet myynnin.

Kysyttävää? :)

Sekalaista sunnuntaita

Jos jollekulle on mahdollisesti epäselvää, miksi arvon amatööribloggaajamme on hieman pullava, niin tässä vihje. (Eivät kyllä kaikki minulle.)

Ihan ite pääsi tuonne. Jumissa.

"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Äiti-mummu ja 3 sekunnin ponnari

Kokeiltiin Jaakolle tyylinvaihdosta. Tyyppi pyöri väkkäränä ympyrää, joten en millään saanut tuon tarkempaa kuvaa. Noin kolme sekuntia kuvaamisen jälkeen ojensi isälleen hiustenrinkulan: tehtävä suoritettu. 

Ahti sanoi tänään minulle, että isona sinusta tulee äiti-mummu! Nyökyttelin, ja kerroin, että minusta tulee mummo sitten kun teillä pojilla on omia lapsia. Miettivä hiljaisuus laskeutui. Sitten määrätietoinen ilmoitus: "Sitten minusta tulee... tulee... sammakko!" Juu-u. No, eipä näillä asioilla kiire.

Jotenkin sitä välillä tuntee itsensä vanhaksi. Ahti on alkanut tiedostaa eri ikävuosia. "Minä olen kaksi vuotta." "Joo, melkein kolme vuotta." "Kuinka vanha Jaakko on?" "Viisi vuotta." "Kuinka vanha T on?" "Melkein neljä vuotta." "Kuinka vanha äiti sinä olet?" "Kolmekymmentäyksi vuotta." "...?"

Ollaan taas flunssassa, lapset kuumeisia. Joka toinen viikko terveenä, joka toinen viikko kipeänä, tralallallallaa.

Jaakon ensimmäinen harrastus

Voi että, tänään mulla oli mielestäni pitkästä aikaa kiva asu päällä, ja hiuksetkin kauniisti kiinni kammattuna, koska huono hiuspäivä. Enpä muistanut kuvia edes ajatella ennen kuin olin jo puoliksi yöpaidassa, mutta päätin jakaa hauskan säärystinviritelmäni kanssanne. Olkaa hyvä!

 

En olekaan vielä kertonut Jaakon uudesta harrastuksesta. Ihka ensimmäisestä, vaikka tomintaterapiaa olenkin tavallaan pitänyt myös "harrastuksena", siellä kun pompitaan trampoliinilla ynnä muuta mukavaa, heh. Olemme käyneet tammikuusta alkaen kerran viikossa motoriikkatunnilla, jossa mahdollistetaan ohjattu kieppuminen ja erilaisten taitojen harjoittelu siinä samassa. Erityislapsille tarkoitettu, joten ryhmä on pieni ja suvaitseva. Ei tule kummastuneita katseita, vaikka millaiseen menoon poika äityisi. 

Pääosassa on temppurata. Kiipeillään puolapuilla, potkitaan palloa maaliin, kävellään noilla yllä näkyvillä extrajaloilla, tehdään kuperkeikkaa ja sukelletaan tunnellin. Välillä saa heilua renkaissa tai kiivetä köyttä pitkin. Hernepussin heitto, keilojen välistä pujottelu ja vuorojaloin hyppiminen ohjeen mukaan ovat vielä pitkällisen harjoittelun päässä, mutta yllättävän hyvin Jaakko oppii koko ajan lisää kerta kerralta. Kuperkeikka tahtoo mennä päällä seisonnan harjoitteluksi (joku kuperkeikka, tyyylsää), mikä on kieltämättä vaikuttava temppu, mutta ei se mitä pyydetään. Kyllä poika osaa kuperkeikata sekä etu- että takaperin, mutta en ole ollenkaan varma, yhdistääkö hän sanaa itse liikkeeseen, eli onko ollenkaan perillä siitä, mitä haetaan. Oppinee vähitellen.

Tämä on ihanaa!

Tärkein tavoite täyttyy joka kerta. Jaakolla on hirmuisen hauskaa. Hän nauraa ääneen paljon, ja nauttii selvästi saadessaan pyöriä ja kieppua mielensä mukaan. Selkeästi rennosta pelottomuudesta on suorituksessa hyötyä, Jaakko tekee huimia loikkia ja kapuamisia, ja selviää aina ehjin nahoin. Päätyy kuin kissa jaloilleen. Isäparkansa saa kotona kauhistella, että ihanko se noin ylös kiipeää. No, kai nyt. Kun kerran osaa.

Tyypilliseen tapaani mietin, olisiko tämä pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Näin kiva juttu, olemmeko me nyt menettäneet yhden vuoden verran hauskaa harrastusta? Asiaa puntaroidessani tulin siihen tulokseen, että intuitiivisesti olin valinnut juuri oikean aloitusajankohdan. (Muuhun tulokseen nyt olisi ihan turhaa tullakaa.) Jaakon ohjattavuus on viimeisen vuoden aikana ottanut jättiharppauksia eteenpäin, eikä suinkaan ole kirkossa kuulutettu, että tämä harrastus olisi sujunut näin hyvin vaikkapa vuosi sitten. Nytkin saan välillä kipittää vesselin perään ja palauttaa napakasti takaisin tehtävien pariin.(Krhm. Okei, en minä nyt välttämättä ihan "kipitä"...)

Minullekin tulee kiva pieni treeni, pidän vielä Joonatania mukana repussa. Haluan suoda Ahdille isänsä kanssa kokonaisen tunnin laatuaikaa kahden kesken, kun se kerrankin on mahdollista kotona. Joonatan kikattelee jatkuvasti kaikelle, joten tuskinpa tuo mukanaolosta kärsii. Minä taas saan välillä tuplavoimailun, kun kannan tai nostan Jaakkoa jonkun radan läpi Joonatan lisäpainona jo valmiiksi. Ei valittamista!

Onko pakko?

Nyt on tämä nainen piipussa. Joskus ei vaan huvittaisi. Ei kiinnostaisi lähteä perhekahvilaan, ulos, liikuntasalille, saati lukea kirjaa tai leikkiä junaradalla. Tekisi mieli nostaa kytkintä ja painua vaikka hotelliin kirjaa lukemaan peiton alle. Mutta minkäs teet. Lapset tykkää. Mentävä on.

Sunnuntaisin yritetään käydä kaupungin järjestämässä vapaamuotoisessa liikuntahetkessä. Kasa erilaisia liikunta- ja leikkivälineitä on käytössä. Yleensä selviän ihan kivasti vauva repussa noiden kahden valvomisesta, mutta aina tulee se päivä, jolloin ei vaan suju. Tarkemmin sanottuna tänään.

Jaakko oli varmaan väsynyt. Heti aluksi ei olisi millään odottanut, että saan toisilta ulkovaatteet pois ja Joonatanin reppuun. Kohelsi ja söhelsi tavallistakin enemmän; milloin oli jalka matkalla pienen pojan päähän kuperkeikan myötä, milloin lähdettiin liukumäkeä väärään suuntaan tai hypättiin hyppypaikan alastulokohtaan juuri kun joku muu oli siihen hyppäämässä omalla vuorollaan. Jaakko juoksi pallon perään, joka olikin pienen tytön (palautin pallon), oli jatkuvasti törmäämässä johonkuhun, heitti itse palloa miten sattuu (pehmeä, eikä osunut kehenkään). Ehkä rasittavinta kaikista oli, että niitä palloja piti koko ajan maistaa! Yäkyäkyäk. Lisäksi harmitti, koska Ahti joutui jatkuvasti joustamaan omista leikeistään ja tulemaan isoveljen perässä. Ahtia ei toisaalta vaikuttanut haittaavan.

Totteli kuitenkin suurimman osan aikaa, ja ehdin estää kaikki katastrofit, enkä tainnut edes karjaista kertaakaan, onneksi. Jaakko osasi myös pari hienoa temppua. Melkein seisoi käsillään, kiipeili taitavasti, ja pysyi kyydissä renkaan kyydissä, jota pyöritin lattiaa pitkin. Meni siis välillä ylösalaisin siinä keskellä. Vaikea selittää.

Enkä muuten ottanut kuvan kuvaa.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Onnistunut päiväretki kieppumisen ja pomppimisen valtakuntaan

Tänään olikin jännä päivä! Lähdin lasten kanssa yleisötapahtumaan. Jonnekin siis, missä on paljon muita ihmisiä. Ihan tuntemattomia. Yksin, vauva repussa, ja kaksi pientä käsipuolessa, joista toinen on autistinen, enkä ole vieläkään ihan varma, miten hän kuuntelee tai seuraa ohjeitani eri tilanteissa. Hermostutti. Kaikki meni sitten kuitenkin oikein hyvin!

Vielä viime vuonna jätimme samaisen tapahtuman väliin, läheisen liikuntapaikan avoimet ovet. Nytkin tulimme paikalle vasta ohjatun toiminnan jälkeen, sillä minulla on edelleen suuria vaikeuksia saada Jaakko ymmärtämään, miksi ihmeessä pitää vain seistä paikoillaan ja odottaa, kun tuolla ja tuolla ja tuolla olisi vaikka mielenkiintoista, ei jonkun tyypin puheet tippaakaan kiinnostaisi. Tai että pitäisi vielä antaa jonkun määrätä, mihin suuntaan liikutaan tai pyöritään, ja miten! Muutama aikaisempi yritys vastaaviin tapahtumiin on päättynyt melko laimeasti ja hiukan kiusallisesti. Ahti on ollut pieni, eikä Jaakko ole kiinnostunut esim. lastennäytelmistä. Ainakaan vielä.

Mutta nyt! Kaikki meni hyvin, eikä paikalla loppujen lopuksi ollut hirveästi ihmisiä, vaikka tuskin sekään olisi katastrofi ollut. Tosiaan, meidän autistipojallamme ei ole ikinä ollut autismille tyypillisiä ahdistuskohtauksia, yliherkkyyksiä (kova ääni vaikka) tai muita varsinaisia Force major -esteitä, onpahan vain ollut kova touhottamaan, eikä kovin hyvä kuuntelemaan ohjeita, ja suuttunut, jos on estetty esim. pitämällä paikoillaan. Äänekkäästi suuttunut. Lähinnä siis kiusallista. Tänään meillä kaikilla neljällä oli tosi hauskaa, kuulin jatkuvasti Joonataninkin kikattelevan repussa. Hiukan sai vahtia kanssaihmisten mehujen turvassa pysymistä tai varoa innokkaan esikoispoikani liian railakkaita tutusmis(?)yrityksiä toisiin lapsiin tai leikkiin osallistumista (tässä voi olla mukana vähän äidin vaaleanpunaista tulkintaa), mutta hyvin vähän! Ahti vähän kauhistui eläinmaskottia, liian pelottava kuulemma, eikä tahtonut uskoa, että ihminen siellä puvun sisällä on. Samalla kuitenkin ehdottomasti jännä kuin mikä. Lähelle ei mennyt, mutta kertoi jo etukäteen, mitä sanoisi isille tästä ilmestyksestä.

Minä olen vähän hölmöyteen asti "tasapuolinen" lasteni suhteen, enkä mielelläni lähde vain Ahdin kanssa johonkin tapahtumaan pelkän näennäisen helppouden takia. Tulee surku Jaakkoa, joka ei tietenkään edes tietäisi, mistä jää paitsi. Ohjenuoranani onkin ollut melkein aina, että mihin ei kaikki päästä, ei mennä ollenkaan. Jaakon kotiin jättämiselleni kun ei ole mitään oikeaa syytä, on vain rasittavaa vahtia vilkasta lasta, joka ei ymmärrä. Nyt kun Ahti alkaa olla jo niin iso, olen alkanut vähitellen tietoisesti muuttaa suhtautumistani. Kummallakin lapsella saa ja pitää olla omiakin juttuja, joten siihen suuntaan vähitellen nyt liikutaan. Ihanaa silti huomata, että yhteiset retket erilaisiin massatapahtumiin ovat yhä paremmin toteutettavissa.

Sekin oli mahtavaa huomata, etten ollutkaan ihan yksin paikan päällä. Oli useampikin tuttu naama, ja pari ihan ihka oikeaa ystävää samoihin aikoihin. Parista kyllä tiesin etukäteen, mutta koska tapahtuma-aika oli sen verran laaja, en voinut laskea sen varaan, kun mitään tarkempia treffejä ei ollut sovittu. Kaverini eivät myöskään voineet olla varmoja, jänistäisinkö viime hetkessä. Jotenkin mieltä lämmitti, että olen jonkinmoisen yhteisön jäsen kuitenkin, vaikka näin opiskelija-asunnoissa eläessä elämä tuntuu jatkuvasti olevan tietynlaisessa välitilassa, matkalla jostakin jonnekin.

Viimeisestä kuvasta voivat tarkkanäköisimmät bongata peilin kautta muhkean amatööribloggaajammekin, Joonatan on valitettavasti jäänyt samaisen muhkean hahmon taakse piiloon. En hoksannut, että olisin voinut ihan tarkoituksella kuvata meidät, syynä lienee jo mainittu amatööribloggaajastatus. Eivät ole nämä selfiet oikein hallussa. 

Mukaan saatiin pari ilmapalloa, joista ensimmäinen hajosi heti ovesta ulos astuessa, toinen sentään kesti jonkin aikaa kotonakin. Lisäksi eräälle tietylle muhkeudelle eksyi lompakkoon 10 kerran jumppakortti, jonka ehdoton myyntivaltti on "rajaton voimassaoloaika". 

Sellaista tänään, hyvää ystävänpäivää vain kaikille! 

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Tyydyttävä
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä