Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.