Olen minäkin sentään ulkomailla ollut. Ihan jopa muutaman kerran. Myöhästyin noin viidellä vuodella ajasta, jolloin alkoi olla ihan tavallista kauraa reppureissata läpi Intian, joten minulle jonkun muun (kiitos äiti!) lompakosta maksettu matka Turkin Alanyaan oli aika kova juttu. Vaikkakin paikoin hienoista myötähäpeää herättävä.
Patikoimme rannalla, ja huomasimme pari pientä poikaa. Jälkikäteen veikkaisin, että 10-12-vuotiaita? He kävelivät jäljessämme. Kuljimme edelleen. Niin pojatkin. Aloimme arvuutella, minne he voisivat olla matkalla, tämä suunta kun oli oikeastaan pelkkää rantaviivaa kilometrien päähän. Muistaakseni jotain 9 km lenkkiä itse tavoittelimme. Pojat saavuttivat meitä vähitellen, tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Aloimme vähän kiusaantua. Ties mitä pitkäkyntisiä. Mitähän ne haluvat? Myyköhän ne jotain? Miksi ne nyt meitä seuraavat.
Lopulta, kun pojat kulkivat suunnillen vieressämme, ja olimme koittaneet parillakin turhalla pysähtymisellä harhauttaa heidät kimpustamme, kysyin suoraan, mitä he meistä halusivat? Pojat katsoivat toisiinsa, kuiskuttivat jotain, ja kysyivät sitten ikääni. -23, vastasin kummastuneena. Leuat valahtivat. Jalat alkoivat vispata hämillisesti. Eivät osanneet sen kummemmin selittää asiaansa, joten käännyimme äitini kanssa jatkaaksemme matkaa. Hetken kuluttua vilkaisin taakseni huomatakseni poikien suunnanneen takaisin. Äitini alkoi nauraa, ja hetken päästä minullekin valkeni. Nehän olivat vokottelemassa minua! Minua! Nuo keskenkasvuiset! Pikku pojat! Noo, tukkani oli kyllä saparoilla, mutta ei kai minun naamastani voi erehtyä? Kypsyyteni suorastaan tihkui sieraimistani? No, arvioikaa itse, vuodelta 2006:
Ja se pakollinen kameli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?