Laihdutusviikko osoittautui loppujen lopuksi aika hyväksi, ja taidankin päättää teeman nyt tähän päivään, vaikka viikkoa olisikin teknisesti ottaen vielä pari päivää jäljellä. Eilinenkin meni laihdutusbloggauksen suhteen reisille, joten eiköhän yhdessä sovita, että tämä oli laihdutusviikonpuolikas, hah. Tuloksia? Noo, minusta housut olivat suoraan sanottuna viime viikkoista tiukemmat, mutta jos pääsiäisen ajan on mässännyt suklaalla ja sitten on vain näennäisesti kevyemmällä syömisellä (melkein joka ikinen päivä jotain ylimääräistä namia, krhm) ei voi suoraan olettaa soukistuvansa kuin Suurimmassa pudottajassa konsanaan. Olosuhteisiin nähden siis suunta ihan jees, ateriarytmi on pysynyt hyvänä koko viikon, namistelut eivät kuitenkaan mitään suklaakonvehtirasian tasoa ole olleet, nestettä olen juonut ja proteiinia syönyt. Tällä linjalla pitäisi nyt sitten jatkaa.
Olen miettinyt, miksi en suhtaudu tähän kilojen pudotukseen kovin vakavasti. Miksi satunnainen herkku ei aiheuta morkkista, ruuan santsaus on ihan ok, eikä ylimääräinen leipäpala kummittele ajatuksissa? Mikään edellä mainituista ei tietenkään ole kovin suotavaa, mutta omissa mielikuvissani kuuluvat laihdutuksen kanssa saumattomasti yhteen. Selitys ei suinkaan löydy valaistuneisuudesta tai muusta taivahisesta viisaudesta, vaan ihan yksinkertaisesti biologiasta ja kenties psykologian puolelta. Minä imetän. Edelleen nuorimmainen nauttii maitoa hyvinkin runsaasti, olen hänen kohdallaan noudattanut hyvillä mielin ohjenuoraa 80 % ravinnosta maidosta, 20 % ruuasta vuoden ikään asti. Selittänee senkin, miksi koen tälläkin viikolla pikkuisen taas soukistuneeni (joskaan en vyötäröstä tavoitehousuista päätellen) huolimatta hevosen annoksistani ja herkuttelusta. Ihan vain makaamalla rintaruokkimassa kulutan todennäköisesti päivässä noin 400 kilokaloria, Joonatanin painonnoususta päätellen mahdollisesti enemmänkin. On meinaan tuhti vauva!
Pitänee tosissaan alkaa lenkkeillä, jahka tämä imetys vähän tuossa vuoden iän jälkeen vähenee. Toisaalta ehkei ruokahalukaan ole niin kova. Eron kyllä huomaa jo nyt täysimetykseen nähden, sen aikana söin suunnilleen tuplamäärän vielä tähän nykyiseen verrattuna.
Aloitin tämän kirjoituksen aikomuksenani tuottaa jotain hyvin mielenkiintoista, kaunista ja arvokasta sadannen blogipäivityksen kunniaksi, mutta sitten puhuinkin ystäväni kanssa puhelimessa pitkän tovin välissä, joten täytyy luopua noista kunnianhimoisista tavoitteista ja tyytyä tähän perusjaaritteluun.
Lounaspäivällisteemaan vielä palatakseni, lounaan voitte tsekata edellisestä postauksesta, samaa makaronisolognesea, ja päivälliseksi, yllätys yllätys, makaronia jälleen, tällä kertaa laatikkona. Keitin aika runsaasti eilen pastaa kastikkeen kaveriksi, ja tekaisin siitä tänään oikein perinteisen munamakaronilaatikon, tosin soijarouheesta. Ihan oli kuin äidin tekemää! Kuvan otto unohtui taas, joten laatikon jämät saivat toimia mallina. Ei minusta pystyttäisi ruokabloggaajaa leipomaan, no pun intended.
(Jos E ihmettelet sitä riisiä, niin pääsyin kuitenkin heittämään sen pois. Sallittakoon hysteria minullekin joissain asioissa. Tämä kryptinen kommentti viittasi siis pelkooni syödä päivän tai kahden vanhaa riisiä, koska olemme kerran saaneet lievän ruokamyrkytyksen mokomasta. En tiennyt silloin sen menevän herkästi pilalle.)
Ja lopuksi haiku:
Blogin aloitin.
Kirjoitin todellakin.
Tekstin sadannen.
Piti nyt sitte kuiteski. Jotain yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?