Paastopuhetta

Näin eteeriseltä sitä kuulkaa näytetään syömättömän päivän päätteeksi. Tai sitten valo ja kuvakulma tekevät tepposiaan. Alun perin nappasin tuon kuvan ajatuksena näyttää, kuinka tuo valkoinen koru saa minut näyttämään pulskalta, ja kehua näppärää ratkaisuani ongelmaan (laitoin korun ranteeseen!). Onnistuinkin ottamaan niin edustavan otoksen, ettei pulskuusvaikutelma oikein pääse oikeuksiinsa. Enpä valita, heh. Muuten kyllä saattaisin kaivata vaikkapa kampaajalla käyntiä....

Viime viikonloppuna sain tosiaan olla vapaalla isommista lapsista, ja miehen kanssa otimme tästä kaiken irti valvomalla teinimäisesti molemmat yöt aamun pikkutunneille. Siihen se teiniys päättyikin. Lapsellisesti kuvittelin, että sunnuntaina vain nukun vähän pidempään ja hops, maanantaista arkeen, mutta kyllä nämä kolmekymmentä ja rapiat päälle vuotta jotain ovat vaikuttaneet suurentuneen tilavuuden lisäksi. Minulla kesti kolme päivää päästä täyskoomasta, ja yksi päivä vielä päälle sellaista puolisekavaa olotilaa. Vasta tänään koen oloni suunnilleen normaaliksi. Että sellainen vapaa! Jospa seuraavalla kerralla vaikka nukkuisi vaan.

Kirjoitettavaahan on jäänyt rästiin vaikka millä mitalla, mutta koska uusia aiheenpoikasia tulee vauhdilla, jätämme Joonatanin syntymäpäivät ja leikkihuoneen muutokset toiseen kertaan (esim. siihen siisti koti -päivään) ja jatkamme tänään tuttua aihepiiriä, laihdutusta. Tarkemmin sanottuna paastoa.

Nimeän aloituspäiväkseni 20.5. Tuolloin painoin todennäköisesti kilon tai kaksi päälle sata, sillä punnitessani muutama päivä myöhemmin ensimmäisen paastopäivän jälkeen olin kilon verran alle. Tuolloinhan paastopäivä tarkoitti vielä noin tuhannen kalorin syömistä, josta kyllä lipsuin joka kerta. Muutaman tuollaisen lipsutun kevyemmän päivän jälkeen siirryin vesi- ja teelinjalle,  31.5. Ehdin pitää kaksi nestepaastopäivää ennen vapaata viikonloppua, ja nestepaasto tuntuikin heti omalta jutultani.

Jos katkaisen paaston syömällä yhtään mitään konkreettista (en ole vielä uskaltanut kokeilla, tekeekö nestemäinen energia saman, esim. smoothiet), minun on todella vaikea pitäytyä vähissä kaloreissa. Nälkä vaivaa, ruokaa tekee mieli, eikä itsekuria ole. Esimerkkinä viime keskiviikon tähän mennessä surkuhupaisin "paasto". Sehän oli väsypäivä muutenkin, joten päätin paastota vain kuuteen asti illalla, jolloin söisin herkkuintialaista normaaliin tapaan. No näinpä, paitsi että söin aika paljon, ja lähdin sen jälkeen vielä kauppaan. Kaupassa taas en onnistunut vakuuttamaan itseäni, ettei kahden suklaapatukan ostaminen olisi hyvä idea. Hah. Sellainen paasto se.

Tästä suivaantuneena päätin pitää syömättöminä sunnuntain lisäksi myös perjantain, ja tällä kertaa ei mitään ruokaa kiitos! Nämä kilot lähtevät nyt. Piste. Sillä tiellä nyt ollaan, hyvin on mennyt. Olen onnistunut rytmittämään päivään mukavasti lepoa ja tekemistä, niin ei ole puhti loppunut. Aika monet kotityöt odottelevat tekijäänsä, mutta minun puolestani huudelkoot huomiseen.

Moni teistä saattaa ihmetellä, kuka hullu haluaa olla syömättä kokonaisen päivän? Miksi ihmeessä? Montakin syytä. Myönnän auliisti, että ensimmäisen kerran tästä metodista kuullessani tyrmäsin sen jälleen yhtenä idioottimaisena kuurina, jonka noudattaminen aiheuttaa vain valtavia nälkäkohtauksia "kostoksi". Yritinkin pätkäpaastoa silti muistaakseni joskus ennen kolmatta raskautta, kehnoin tuloksin. Unohdin muinakin päivinä ateriarytmin, ja söin mitä sattuu, joka johti tietysti makeanhimoon ja entistä kovempaan syömiseen. Ei sovi pätkäpaastoilut minulle. Kerrankos sitä on väärässä.

En tiedä, kuinka paljon suurentuneet painolukemat vaikuttavat, mutta nyt tämä tuntuu loistavalta ratkaisulta. Tässä elämäntilanteessa en jaksa koko ajan vetää lähes täydellisiä syömispäiviä toisensa perään, ja muunlaiset päivät eivät laihduta. En kykene saamaan edes kahta kunnollista, laadukkaan syömisen päivää sisään, joten eipä ihme, jos ei paino putoa. Pystyn kuitenkin helposti olemaan yksinkertaisesti syömättä. Käännän vain koko ruokapuolen off-asentoon.

Paastopäivinä onkin hauska huomata, miten pelkkä vesi toimii ihmisellekin kuin kasville. Ensin tunnen oloni nuutuneeksi ja huonovointiseksi, mutta juotuani lasin vettä virkistyn ja jaksan taas. Varsinainen viirivehka.

Itsestäänselvä paastoilusta seuraava etu on siis tietenkin kalorivaje, jonka ansiosta laihdun puolihuomaamatta, mutta heti ensimmäisen paastopäivän jälkeen huomasin muitakin hyötyjä. Makuaisti terävöityi, kaikki maistuu enemmän ja paremmalta. Kurkku on makeaa, leipä on täyteläistä, jokainen suupala mitä tahansa on puhdas nautinto. Auttaa kummasti keskittymään ruokailuun.

Seuraava hyöty on pienentynyt mahalaukku. En vaan saa mahdutettua yhtä paljon ruokaa kuin ennen. Lisäksi tulee pureskeltua paremmin ja syötyä hitaammin, asia, jota olen yrittänyt opetella viimeisen viisi vuotta.

Lista sen kun jatkuu. Olen kärsinyt edestakaisin seilaavasta verensokerista, ja kokenut toisinaan jo parin tunnin syömättömyyden jälkeen huonoa oloa, väsymystä ja kiukkuisuutta. Neljän tunnin ateriaväli on ollut ehdoton maksimi, melkein jo liikaa. Jo ensimmäisen paastopäivän jälkeen kestin nälkää huomattavasti paremmin, eikä satunnainen syömättömyys alkanutkaan heittää päästä. En kuitenkaan silti ahminut ruokaa sitä lopulta eteen saatuani, vaan kaikki edellä mainitut tuntemukset hyökivät avukseni. Paratiisi!

Kiistaton hieno juttu on makean aistimus. Koska ihan tavallinen kurkunpala on herrkullisen makea tomaatista nyt puhumattakaan, varsinainen lisätty sokeri maistuu hyvin helposti liian imelältä. Huomasin hyvin pian suklaan olevan äitelää, leivonnaisen liian makea, parin karkin maistuvan pahalta. Paatuneen syöpön tavoin näitä kaikkia silti söin, koska "niiden kuuluu olla hyviä", mutta en todellakaan pystynyt samoihin määriin kuin aikaisemmin. Ehkäpä paastopäivien seuratessa toisiaan totun jossain vaiheessa ajattelemaan, että suklaa ei oikeasti olekaan minusta niin hyvää? Wau.

Mainitsinko jo, että aistin kylläisyyden nopeasti, ja pysyn kylläisenä pitkään? Aika kiva juttu sekin. Lisättäköön vielä kruunuksi kauniille kokonaisuudelle herkistynyt janon tunteen aistimus, mikä on siis niin siistii tyypille, joka vielä vähän aikaa sitten koki lähinnä vain makeanhimoa janon tilalta. Suomeksi siis juon, kun janottaa. Oo.

Aika vaikuttava lista, eikös? Saatoin jopa unohtaa jotain (herkistynyt hajuaisti ainakin jäi sanomatta). Miinuspuolena nousi esille viimeisen viikon aikana, että nuo saavutetut edut katosivat muutamassa päivässä paaston jälkeen. Keskiviikkona oli paasto, maanantaina koin palanneeni entiseen. Vaan ahhah! Jos olisin paastonnut uudestaan sunnuntaina, niin kuin ilman poikkeusviikonloppua pitikin, olisi se varmaankin riittänyt ylläpitämään kaikkia mainittuja hyvyyksiä. Aika nerokkaasti mietitty tämä kahden paastopäivän viikkorytmi, ei voi muuta sanoa.

Tästä nyt sitten jatketaan! Paastoaminen tuntuu niin hyvältä (olen myös pirteämpi, keskittyneempi), että suunnittelen lähitulevaisuuteen kolmen päivän mehupaastoa. Täytyy vaan saada muutamatkin juoksevat asiat (sotkusotku) hoidettua pois alta, että arjen pyörittäminen on tuon kolmen päivän aikana niin leppoisaa kuin mahdollista.

Entäs itse paino? Nyt en ole kiusannut itseäni pluslukemilla, mutta viime viikolla liikuttiin tavallisen päivän jälkeen 98 kilon tuntumassa. Pari kiloa parissa viikossa, ja vyötäröltä katosi viisi senttiä. Joo-o. Viisi senttiä! Nesteitä lisäksi, sillä lähtömitat on otettu parin ensimmäisen kevyen päivän jälkeen. Seuraavan kerran punnitsen itseni ensi viikolla yhden normipäivän jälkeen. Saapa nähdä, alkuviikko meni kyllä leivonnaiseksi.

Tänä iltana priorisoin blogin kirjoittamisen ensimmäiseksi, jotta saisin sen ylipäätään tehtyä. Seuraavaksi olisi ennen nukkumaanmenoa seuraavat suoritukset:

1. Mahdoton määrä kotitöitä
2. Kotitöistä kiireellisin, pyykit
3. Venyttely, hartiat lopultakin auki
4. Kuuma suihku

Loppukevennykseksi meidän nuorimmaiset imuroidessa. Ahti haluaa pitää kuulosuojaimia imurin melun vuoksi, on herkkäkorvainen kuten vanhempansa, ja toki oli huolissaan pikkuveljestä, joka ei tosin enää alun hankaluuksien jälkeen ole imurista välittänyt. Minä kuvittelin, ettei Joonatan haluaisi kuulosuojaimia pitää, mutta napero ihastuikin niihin kovasti. Niin nää sitten yhdessä hiihtivät pitkin lattioita.

Tunnustan! Laihdutan!

Noo kaiii sitä nyt täytyy tännekin avautua. Hei. Minä täällä. Puntaria pakoillut maitotehdas, joka kuvitteli, että koska mahtuu juuri ja juuri sulloutumaan hiukkapiukkasen venyneisiin koon 44 farkkuihin, ei voi olla mitenkään kovin iso. Tai toki iso, mutta ei mikään valtavan lihava.

Anteeksi nyt te kaikki, jotka olette minua isompia, mutta kyllä minä vaan sitten olin valtavan lihava. Olin jo päättänyt, että en enää jaksa yrittää rutistaa muutamaa kiloa pois, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt kohta olla taas raskaana. Mitä sitä turhaan enää laihduttamaan, ei siinä konkurssissa pari kiloa tunnu missään.

Mies pistikin jarrun pohjaan. Ehei. Ei nyt. Se ei vain ole viisasta. Me olemme toimineet impulsiivisesti ja tulevaisuuteen luottaen viimeisen viisi vuotta, nyt on aika tehdä asiat järkevämmin. Aikalisä, tai jopa lapsiluku tässä. Olihan siinä hiukan pureskeltavaa ensi alkuun, minä kun jo laskin otollisia päiviä raskautumiselle. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin hyvin pian siihen tulokseen, että mies on ehdottomasti ja vastaansanomattomasti oikeassa. Jospa lepäisi vähän, sekä mieli että kroppa. Harkitaan vuoden päästä taas. Voisi vaikka laihtua, kuntoilla, valmistua ja ihan vain elää enemmän hetkessä.



Ensin ajattelin katsoa kesän ajan isoa masuani ja kuulostella, mitä sille tekisin. Syksyllä sitten kaikessa rauhassa kiloja pudottelemaan, onhan tässä nyt aikaa ihan eri tavalla. Vaan sitten ystäväni mainitsi kokeilevansa erästä laihdutustapaa viimeisen parin liikakilon karistukseen. Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Jospa sitä ihan koittaisi hetken aikaa. Ihan vähän vain. Ikään kuin makustelisi, miltä tuntuisi ihan oikeasti laihduttaa, eikä vain pidättäytyä siitä kolmannesta munkista.

Olette varmaan useimmat ainakin nähneet mainittavan "5:2"-paaston, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että viikossa paastotaan (tai siis syödään hyvin vähän, n. 500 kaloria) kaksi päivää ja loppuina viitenä päivänä syödään normaalisti, kuitenkin liiallista herkuttelua ja ylensyöntiä välttäen.

Olen nyt puolisentoista viikkoa testaillut tätä. En jaksa laskea kaloreita kuin suunnilleen sinne päin, ja omat paastopäiväni ovat parhaimmillaan pyörineet siinä tuhannen kalorin kieppeillä. No, heh, siis se yksi, joka onnistui jäämään suunnilleen noihin lukemiin. Kaksi muuta jäivät puolipaastopäiviksi, jonka ärsyynnyttämänä pidin tarkoituksella yhden "ylimääräisen" puolipaaston ikään kuin tasatakseni tilit.

Ongelmakseni on hyvin nopeasti muodostunut paaston katkaisu. Kaikki sujuu melko hyvin, jos en syö mitään kiinteää, ei ole mielitekoja tai varsinaista nälkää, mutta heti kun syön vähän jotain, edes noita kuvissa näkyviä hyvin kasvis/proteiinipitoisia melko vähäkalorisia annoksia, alkaa ruokaa kaipaamaan.

Olen kuitenkin männävuosina onnistunut paastoamaankin noin 9 päivää, josta osan aikaa ihan vesilinjalla. Joten sinänsä yhden päivän syömättömyys pitäisi teoriassa olla helppo nakki (no pun intended). Koska hankaluutena tuntuu olevan syömisen lopettaminen sen kerran aloitettuani (ei kyse ole mistään voittamattomasta, hallitsemattomasta nälästä, vaan ihan tavallisesta pupeltamishalusta, jota en vain jaksa vastustella vedoten miljooniin tekosyihin: imetys, väsymys, arjen raskaus) päätin kokeilla, josko olisi vain helpompaa olla syömättä mitään. Huomenna on siis nestepaastopäivä, jos kaikki menee hyvin.

Kokeiltuani paastopäiviä tuntui niistä olevan niin monia eri hyötyjä, puhumattakaan nopeasta nesteiden häviämisestä, ja näin ollen turvonneen olemukseni hienoisesta soukkenemisesta silmissä, että päästin siltä istumalta kuukauden ajan koittaa paastota joka viikko tavalla tai toisella. Kuukauden jälkeen mietin, miten jatkan. Toki saan lyödä hanskat tiskiin milloin vain, sanomattakin selvää. ihan helpolla en aio luovuttaa, muuten olisin pyörtänyt jo päätökseni, koska en ole tosiaan onnistunut paastoamaan vielä yhtäkään "kunnollista" päivää. Minun tosin piti olla itselleni armollinen edellä mainittujen syiden takia, mutta lipsun koko ajan tiukempaan suuntaan.

Päätettyäni näin alkaa viiskakkoselle nousi ajankohtaiseksi mennä vaa'alle. En ole käynyt marraskuun jälkeen ihan tietoisesta päätöksestä, koska halusin punnita itseni vasta kun olen varma, että lukemat ovat edes siedettävät. Psyykkasin itseni etukäteen varautumaan suureen painoon, vaikka olin salaa sitä mieltä, ettei se nyt paljon yli 90 kg voi olla, pahimmillaan ehkä 95 kg. Olen siis 173 cm pitkä, että kyllä noissakin lukemissa olisi ollut elopainoa ihan riittämiin asti kannateltavaksi. Vaan ei! Todellisuus löi kasvoille, ja tarkistettuani numerot kolmeen kertaan jouduin tunnustautumaan läskisokeaksi. Painoni oli tasan 99 kg, lähes sata kiloa! "Paasto"päivän jälkeinen paino vielä, joten todelliset lukemat ovat ties kuinka monta kiloa suuremmat. Aaaaargh.

10 kilon verran olin itseäni huijannut. No, onpahan mistä tippua. Pari päivää asiaa mutristeltuani aloin kallistua sille järkevälle kannalle, että en ollut muuttunut miksikään ihmisestä, joka olin ennen puntarille nousuani. Nyt tiedän painoni, eikä minäkuvani pitäisi sen myötä muuttua yhtään kummemmaksi kuin mitä se oli laihduttamaan alkaessani. Lisäksi, tärkeät päätökset ovat jo tehty, korjausliikkeet aloitettu, tarkoitushan oli vain dokumentoida lähtöpiste.

(Mutku mä olen iha hirmu lihava, en kestääää.)

Sanottakoon tähän loppuun vielä, että minusta ainoa oikea tapa laihduttaa on löytää itselleen sopiva ateriarytmi, syödä paljon kasviksia, proteiinia, tarpeeksi pehmeitä rasvoja ja kuituja, sekä herkutella maltillisesti. Patrik Borg, jos kuuklata haluatte. Siksipä minua jotenkin hävettää "sortua" tällaiseen dieettiin. Tässä elämäntilanteessa en vain pysty saamaan tarvittavaa tasaista putkea hyvin sujuneita päiviä, että voisin laihtua. Tämä on yritelmä mennä oikotietä onneen, ja nehän tunnetusti päättyvät usein kehnosti. Kovalla työllä sinun on kruunusi lunastettava, ei mitään tämmöistä huijausta! Joka tapauksessa, tässä laihdutustavassa on vain kaksi vaihtoehtoa; viisari "syön" -asennossa, ja sitten taas se siirtyy kohtaan "en syö". Piste. Ei tarvitse liikoja ajatella tai keskittyä. Siksi tätä nyt yritän, muuhun ei riitä rahkeita.

Mikäli teitä kiinnostaa lukea aiheesta enemmänkin, löysin tällaisen sivuston: http://www.sisusavotta.fi/patkapaasto-osa-2-kaytannon-toteutus/

Huomenna siis vettä ja tarvittaessa mehua, mikäli ei tule ylivoimaisia esteitä. Huhhuh.

Minulla on muuten teoria, miksi olen nyt niin painava. Kroppani varautuu imetyksen aikana jatkuvasti mahdolliseen nälänhätään. Kaksi vanhimpaa lastani olivat sellaisia nälkäkurkivauvoja, että keho katsoi selviävänsä aika maltillisella rasvavarastolla. Kolmas poikani sen sijaan on tuhti jäbä, joten hätäratkaisuna piti kerätä kaksinkertainen määrä muonaa katastrofin varalta. (Vitsi vitsi heei.)

Lauantain laihdutuspostaus (muka)

Kuka muka jaksaa katsella kuvia minusta joka ikinen viikko? Etenkin, kun ne eivät tällä hetkellä mitenkään mairittelevia ole. Olen kerta kaikkiaan jumissa painoni kanssa, eikä oikein riitä energiaa tehdä asialle mitään. Lohduttaudun, että tätä se on joka kerta ollut imetyksen loppumiseen saakka, ja internetskaja on pullollaan vertaistarinoita. Päätin kuitenkin koittaa taas vaihteeksi karkkipäivää, josko siitä olisi jotain apua. Itse asiassa en ole edes nyt syönyt karkkia ja suklaata, mutta tavallaan juuri siksi. Nyt on mennyt jo melkein viikko ilman ihmeempiä herkkuja, en halua alkaa ajattelemaan, että nyt voikin sitten kiskoa kaksin käsin muutaman päivän.

Ruokahalu on ollutkin vähän tiessään. Talossa riehuu oksennustauti, mutta hyvin lievänä. Kaksi kolmesta muksusta on oksentanut kerran, yksi voi pahoin aamupäivän. Ei hullumpaa mahataudiksi. Toivottavasti ei jotenkin pahene äkkiä. Luulen itse saaneeni mahassa kiertävän version taudista, ei tosiaan oikein tavalliseen tapaan ole ape maistunut. On toki, mutta sellaisen pienen ja hoikan naisen tavalla. Ei ollenkaan minulle tyypillistä, hah.

Kokeilin taitojani porkkanan kovertamisessa. Tulppaanit muistuttivat lähinnä tassunjälkiä, ja Mies näki niissä oman visionsa. Tunnistatteko?

Otin tavoitehousuistakin kuvan, mutta ei mitään uutta auringon alla, tai ainakaan housuissa. Joten päivittelen sen sinne muuttumattoman joukon (ketä tässä yritetään huijata, kyllä ne vähän enemmän kiristi taas) jatkoksi vaikka ensi perjantaina seuraavan kuvan kanssa, nyt ei jaksa.

Miehen kanssa keskusteltiin tänään, että pitäisi yrittää muuttaa ruokasuhdettaan kulinaristisempaan suuntaan. Omalla kohdallani se tarkoittaisi "enemmän on enemmän" asenteen muuttamista makustelevampaan suuntaan. Olisi hyvin kokonaisvaltainen muutos, ja vaatisi niitä vanhoja tuttuja juttuja. Keskittymistä ateriahetkeen, pieniä suullisia, pienempiä annoksia, hotmimisen totaalikieltoa, hidasta syömistä. Semmoisia jo mainitun pienen ja hoikan naisen itsestäänselvyyksiä, vaikka ei pitäisikään yleistää.

Kertaus on opintojen äiti ja laihduttamisen pakkopulla, toisinaan ainoa pulla, jota kahvin kanssa saa. Tämän viikon kertausharjoituksissa olisivat jälleen kerran vesi, vesi, ja vesi, satunnaista teetä unohtamatta. Juon edelleen liian vähän, ei vaan onnistu. Lisäksi kokeilen keskiviikkoista karkkipäivää ainakin vähän aikaa. Ei mikään loppuelämän ratkaisu, ei edes oikein sovi minulle, mutta yritetään nyt taas välillä jotain. Annan itselleni oikeuden lopettaa karkkipäiväily heti kun siltä tuntuu, sitä ei lasketa häviöksi. Ei nyt pitäisi mikään mahdoton juttu olla, kun karkkipäivään ei lasketa leivonnaisia tai jäätelöä. Jos alan korvikeherkkuja vetelemään, vihellän pelin poikki.

Joskus mietin, että olenkohan vain jotenkin huonokuntoinen tai muuten luuseri? Olisivatko monet muutkin näin väsyksissä sellaisten päivien jälkeen kuin minulla on? Vai olenko ainoa? Onko minussa jotain vikaa, ylipainoinen pullamössö? Luultavasti päiväni olisivat kenelle tahansa edes jollain tasolla raskaita. Toisaalta, jos väsymykseni johtuu huonosta kunnosta, pystyn tekemään asille jotain. Viimeistään alkaessani taas juosta ("huomenna"), pitäisi iltaisin olla energiaa vaikka mihin, noin niin kuin teoriassa.

Ei liene kenellekään suuren suuri yllätys, ettei gradu ole edennyt tippaakaan. Toisaalta siivouskomero on nyt järjestyksessä, ja pari muutakin juoksevaa hommaa tehty alta, kun ei ole blogi vienyt liikaa aikaa iltaisin. En kuitenkaan aio antaa gradun kanssa periksi. Ensi viikko menee Ahdin syntymäpäivien valmisteluun, mutta sitten lähtee graduyritys numero 648.

Ihanaa lauantaita, nauttikaahan täysin siemauksin viikonlopusta!

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Pulska perjantai

Heipä hei taas! Olo on vähän nuutunut (kuvia minusta ollut koko viikon, tänään ei irtoa), vaikka kuvittelin jo päässeeni vähällä, mutta eiköhän tässä nyt yhden perjantaibloggauksen tee.

Laihdutusviikko osoittautui loppujen lopuksi aika hyväksi, ja taidankin päättää teeman nyt tähän päivään, vaikka viikkoa olisikin teknisesti ottaen vielä pari päivää jäljellä. Eilinenkin meni laihdutusbloggauksen suhteen reisille, joten eiköhän yhdessä sovita, että tämä oli laihdutusviikonpuolikas, hah. Tuloksia? Noo, minusta housut olivat suoraan sanottuna viime viikkoista tiukemmat, mutta jos pääsiäisen ajan on mässännyt suklaalla ja sitten on vain näennäisesti kevyemmällä syömisellä (melkein joka ikinen päivä jotain ylimääräistä namia, krhm) ei voi suoraan olettaa soukistuvansa kuin Suurimmassa pudottajassa konsanaan. Olosuhteisiin nähden siis suunta ihan jees, ateriarytmi on pysynyt hyvänä koko viikon, namistelut eivät kuitenkaan mitään suklaakonvehtirasian tasoa ole olleet, nestettä olen juonut ja proteiinia syönyt. Tällä linjalla pitäisi nyt sitten jatkaa.

Olen miettinyt, miksi en suhtaudu tähän kilojen pudotukseen kovin vakavasti. Miksi satunnainen herkku ei aiheuta morkkista, ruuan santsaus on ihan ok, eikä ylimääräinen leipäpala kummittele ajatuksissa? Mikään edellä mainituista ei tietenkään ole kovin suotavaa, mutta omissa mielikuvissani kuuluvat laihdutuksen kanssa saumattomasti yhteen. Selitys ei suinkaan löydy valaistuneisuudesta tai muusta taivahisesta viisaudesta, vaan ihan yksinkertaisesti biologiasta ja kenties psykologian puolelta. Minä imetän. Edelleen nuorimmainen nauttii maitoa hyvinkin runsaasti, olen hänen kohdallaan noudattanut hyvillä mielin ohjenuoraa 80 % ravinnosta maidosta, 20 % ruuasta vuoden ikään asti. Selittänee senkin, miksi koen tälläkin viikolla pikkuisen taas soukistuneeni (joskaan en vyötäröstä tavoitehousuista päätellen) huolimatta hevosen annoksistani ja herkuttelusta. Ihan vain makaamalla rintaruokkimassa kulutan todennäköisesti päivässä noin 400 kilokaloria, Joonatanin painonnoususta päätellen mahdollisesti enemmänkin. On meinaan tuhti vauva!

Pitänee tosissaan alkaa lenkkeillä, jahka tämä imetys vähän tuossa vuoden iän jälkeen vähenee. Toisaalta ehkei ruokahalukaan ole niin kova. Eron kyllä huomaa jo nyt täysimetykseen nähden, sen aikana söin suunnilleen tuplamäärän vielä tähän nykyiseen verrattuna.

Aloitin tämän kirjoituksen aikomuksenani tuottaa jotain hyvin mielenkiintoista, kaunista ja arvokasta sadannen blogipäivityksen kunniaksi, mutta sitten puhuinkin ystäväni kanssa puhelimessa pitkän tovin välissä, joten täytyy luopua noista kunnianhimoisista tavoitteista ja tyytyä tähän perusjaaritteluun.

Lounaspäivällisteemaan vielä palatakseni, lounaan voitte tsekata edellisestä postauksesta, samaa makaronisolognesea, ja päivälliseksi, yllätys yllätys, makaronia jälleen, tällä kertaa laatikkona. Keitin aika runsaasti eilen pastaa kastikkeen kaveriksi, ja tekaisin siitä tänään oikein perinteisen munamakaronilaatikon, tosin soijarouheesta. Ihan oli kuin äidin tekemää! Kuvan otto unohtui taas, joten laatikon jämät saivat toimia mallina. Ei minusta pystyttäisi ruokabloggaajaa leipomaan, no pun intended.

(Jos E ihmettelet sitä riisiä, niin pääsyin kuitenkin heittämään sen pois. Sallittakoon hysteria minullekin joissain asioissa. Tämä kryptinen kommentti viittasi siis pelkooni syödä päivän tai kahden vanhaa riisiä, koska olemme kerran saaneet lievän ruokamyrkytyksen mokomasta. En tiennyt silloin sen menevän herkästi pilalle.)


Ja lopuksi haiku:


Blogin aloitin.
Kirjoitin todellakin.
Tekstin sadannen.


Piti nyt sitte kuiteski. Jotain yrittää.

Laihdutusviikko: Keskiviikkona keksin sen

Nimittäin nimetä tämän "juttusarjan" erikseen. Pitää ehkä jälkikäteen otsikoida nuo kaksi aikaisempaakin.

Itse keksin myös tämän letitystavan. Tosin myönnettäköön, että monikaan ei pitäisi tuota varsinaisesti "keksimisenä".

Olen kuullut sanottavan leivän lisäksi myös puurosta, ettei se pidä nälkää, tai ole oikea lounas. Tulkaahan syömään minun annokseni... Tällä kertaa pähkinöinä oli suolapähkinät, kun ei sattunut talossa muuta olemaan, mutta usein lautaselta löytyy sekoitus saksanpähkinöitä ja hasselpähkinöitä ja sen sellaisia. Vältin kirjoittamasta "cashew". Taisin kuitenkin osata. Ei se nyt niin vaikeaa ole.

Yleensä laitan surutta ruokalusikallisen hilloa, mutta sekin oli nyt päässyt loppumaan, joten vauvan vadelmasose sai tulla tilalle. Ostaisin noita muuten vauva-ajan loputtuakin, mutta niistä tulee älyttömästi jätettä. Ehkä voisin silloin tällöin nappaista pari kotiin.

Ei pidä unohtaa rasvaa. Runsas voisilmä takaa kylläisyyden. Tällä kertaa soijamaitoa, koska, ylläripylläri, kauramaito oli lopussa. Joko arvaatte, että keskiviikko on kauppapäivämme?

Puuro on hyvä pikalounas. Terveellistä tavaraa, joka meillä ei nykyään ollenkaan maistu, jos sitä on liian usein. Ei siis toimi aamu- tai iltapalana kuin satunnaisesti, joten yhtä hyvin se voi joskus pelastaa kiireisen aamupäivän. Tämä viikko onkin sivumennen sanoen niin aikataulutettu, että melkein tässä tuntee olevansa töissä. Älkää käsittäkö väärin, kyllä kotiäidin elämä on täynnä tekemistä, mutta saan rytmittää ne juuri sen mukaan, mikä silloin tuntuu sopivalta. Tälle viikolle on Jaakon terapioita ylimääräisiä kertoja, ja lääkäriaikaa lisäksi. Joka päivä saa hypätä jossain, jonne on pakko ehtiä tiettyyn aikaan, ja vaatii julkisten käyttämistä. En valita en, kunhan päivittelen. Hatunnosto tähän väliin teille, jotka pyöritätte työkotipäiväkotiharrastusrumbaa.

Niin juu, se puuro.

Päivälliskuvan otin jälkikäteen feikkiannoksesta, meillä oli vieraita, niin unohdin koko kuvaamisen. Pääkokki kuulemma antoi suostumuksensa, että hoitaisin ruuanlaiton tänään, mutta se jäi minulta kuulematta. Niinpä kun kotiutui autoa säätämästä, sai vastaansa höyryävien patojen sijasta vain ihmettelyn, että missäs välissä sitä ruokaa ajattelit ehtiä laittamaan. Tarjouduin pyöräyttämään jotain pikaista, mutta Mies kääri hihansa itsekseen mutisten, ja sanoi tekaisevansa äkkiä jotain. Laittoi sitten pikapikaa kerralla kahta linssipataa, vihreistä ja punaisista linsseistä, noin niin kuin ohimennen. Suussasulavaa! Onneksi ruokaa jäi, ihan kuvankin takia, mutta myös, koska saan tätä herkkua huomenna lounaalla. Olenko maininnut rakastavani linssejä? Vaikka ei meillä silti normaalisti niitä ihan näin usein ole.

Mikäli olette mahdollisesti asiaa jo kauhistellen arvailleet, niin kyllä, syömme joka päivä valkoista riisiä. Olemme kyllä keskustelleet, pitäisikö koittaa vahtaa tummaan, ja olen itse asiassa omia lounaitani varten ostanutkin paketin osaksi ihan vaihtelun vuoksi. Suuren suurta merkitystä en ole päivittäisellä näinkin tiuhaan syömisellä huomannut, vaikka olen itsekin oppinut ajattelemaan sitä hyvin, hyvin pahana asiana. Valkoista riisiä, hyvänen aika sentään! Täysjyvämakaronia meillä sen sijaan syödään, ja siinä eroa on kuin yöllä ja päivällä, mitä tulee valkoiseen pastaan. Vesimakaroniksi sitä kutsunkin.

Tähän asti päivä vaikuttaisi sujuneen ihan mallikkaasti noin laihtumisen kannalta syntilistasta huolimatta. Pystyttekö te arvaamaan illalla nukkumaan mennessänne, onko päivän energiansaanti ollut yli tai  ali kulutuksen? Tunnetteko laihtumisenne? Minä melko varmasti tähän kykenen. Toki jos on oikein huono päivä ja syönyt pelkkää karkkia (ei tapahdu enää nykyään, en pystyisi, mutta muistan hurjasta nuoruudestani useammankin tapauksen), saattaa illalla olla valheellisen kevyt olo, mutta pääsääntöisesti "tunnen nahoissani", kun suunta on oikea. Ennen muinoin myös vaaka todisti tuntemukseni pääsäntöisesti oikeaksi. Siinä saa olla varovainen, ettei mene nälkäisenä nukkumaan, eikä suinkaan siksi, mitä rakas puolisoni jaksaa välillä muistuttaa. Saattaa kuulemma herätessä huomata tyynyn kadonneen. Vaan sen takia, ettei hoikkaolon metsästys mene väärään suuntaan yli, ja seuraavana päivänä saa vieraaksi ikuisen nälän.

Tämän hetkinen ongelma onkin, että saan yleensä viikkoon 2-3 oikean suunnan päivää, ja loput ovat sitten sekalaista kokoelmaa paikallaan junnaamista tai takapakkia. No, siksipä tämä on hidasta. Olen kyllä tietoinen, etteivät nuo takaiskut mitenkään itsestään tapahdu.

Jaarin jaarin jaa. Lopuksi syntilista: Kaupungilla oli 10 minuuttia linja-auton tuloon, piipahdin pysäkin viereisessä karkkikaupassa, ja ostin ihan vähän suklaarusinoita. Noo, okei, 100 g, mutta syötin Jaakolle osan. Lisäksi päivällisen jälkeen söin keksin ja pari pikkuruista leivosta, niitä, mistä
vajaat pari viikkoa sitten laitoin kuvankin.

Tässä tämä päivä

Ei nyt oikein irtoa taaskaan. Mutta koitetaan.

Tässä lounas. Olen kuullut sanottavan, että leipä ei ole lounas, mutta entäs, jos sen peittää kananmunalla, vihanneksilla ja juustolla? Todistettavasti tuolla alla on paahdettua ruisleipää, näkyykin vähän, jos tarkkaan katsoo.

Tässä hieno lettikampaus. Se oli aamulla hienompi, mutta kohtuu hyvin kesti päivän. Miksi en sitten ottanut siitä aamulla tuoreeltaan kuvaa, jää amatööribloggauksen käsikirjan mystiseksi salaisuudeksi.

Tässä päivällinen! Tikka masala vei kielen mennessään!

Tuhosi suunnitelmani syödä kevyt päivällinen, koska kaupunkivisiitillä ostin terveellistä välipalaa, ja ihan pikkuisen herkkua. Olemattoman suklaapatukan, jota en ole vielä syönyt, ja melko olevaisen pussin jogurtticasheweja, joita en aikonut syödä paljon. Paitsi että söin sitten koko pussin. Upsii. Jos jollekin on mahdollisesti epäselvää, niin tässä tapauksessa "jogurtti" tarkoittaa rutkasti sokeroitua karkinkaltaista ainesta, joka vain esittää terveellisempää vaihtoehtoa. Mutta pähkinät ovat kiistatta (?) hyvä valinta. Pysytään pähkinäpuolella.

Jaa-a. Että sellainen "laihdutus"päivä. Noudatan katsokaas sitä uutta (muka uusi! Wanha!) 80-20 kohudieettiä. 80 % mitä sattuu ja sinne päin, 20 % viimeisen päälle viilaten.

Oikein hyvä päivä!

Tai siis tietenkin koko ajan "laihdutan", mutta nyt siitä kirjoitetaankin tämä viikko, tosin aion kyllä eksyä pari kertaa sivupoluille. Tosin sitten se ei taida olla enää eksymistä.

Pahoitteluni niille, jotka innokkaina odottivat syvällistä analyysiani päivän syömisistä ja tunnelmista, meni päivä ulkona luuhatessa ja uutta addiktoitumistani kurissa pitäessä, melko kehnoin tuloksin. Mahjong, luv ya!

Aika hyvä startti, eilen kärvistelin suklaakierteestä eroon, tänään en puolivahingossa syönyt edes lisättyä sokeria, ellei nyt siippa ollut hiukan mausteeksi ruokaan lisännyt, mene tiedä.

Lounas:

Salaatti on kuvausrekvisiittaa, myönnettäköön. Syön kyllä usein salaattia, ja tuokin upposi, mutta noin pientä määrää en yleensä vaivaudu lautaselleni asettelemaan, vaan hotkaisen suoraan. Hups. Pääosassa lautasella viikonlopulta jäänyttä linssipataa intialaisittain (en muusta sitä hienoa nimeä).

Päivällinen:

Dal rasam, eli jälleen linssejä, mutta vihreitä, ja täysin toisen makuinen kastike kuin lounaaksi. Rrrrakastan linssejä, sais minun puolestani olla ruokalistalla joka päivä.

Oho, mun piti kirjoittaa vain kaksi sanaa ja laittaa kuvat. Nyt äkkiä nukkumaan!

Jos jokainen päivä olisi tällainen, olisin kesään mennessä melkoinen pajunvitsa.

Lounaslista, kuinka siinä kävi?

Lounassuunnitelma ja toteutunut:

Ma: Paistettu kananmuna, salaatti, keitetyt vihannekset, leipä   Kyllä!

Ti: Puuro ja pähkinät   * Hesen kautta kotiin

Ke: Papupata   Tiistain puuro tänään

To: Perunamuusi ja papupihvit    Jotain Miehen tekemää herkkua keskiviikolta

Pe: Linssipata     Torstaiksi kaavailtu perunamuusi, papupihvit kastikkeena

La: Solognese-kastike ja spaghetti     Eilistä perunamuusia, porkkanaraastetta, papukastiketta ja perjantain päivällisherkkua

Su: Lauantaina päivälllistä, eli linssipataa, mutta Miehen käsiäalaa

* Myöhästyimme lapsilaumani kanssa kaavailemastani linja-autosta, ja 10 minuuttia myöhemmin lähteneeseen ei mahduttu. Seuraava oli lähdössä 20 minuutin päästä, ja koska olimme jo sen edellisen odotuksen verran seisseet tihkusateessa, kärräsin meidät Heselle. Halvaksi tuli, yksi falafelateria ja pienet ranskalaiset päälle. Limun jaoimme kiltisti kolmeen osaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, Joonatankin kätevästi nukkui. Edellinen kerta oli viime kesänä, joten kai nyt jo saikin mennä. 

Ihanaa, lounaita! Sain kuin sainkin joka ikinen päivä tarjolle lämpimän ruuan. Tällä teemalla jatketaan, ensi viikolla kirjoitankin ruotuiskuna koko viikon laihduttamisesta, ja myöskin teemaan liittyen otan kuvat sekä lounaista että päivällisistä, jos vain suinkin muistan. Tulee ehkä panostettua vähän niihin lounaisiinkin, kun niitä täällä esittelen. Viikon päästä palataan taas perinteiseen perjantain laihdutuspäivitykseen, mutta nyt tarvitsen vähän ylimääräistä takamukseen potkimista.

Lenkkiäkin taisin maanantaina uhota. Siirretään se uho huomiselle, tällä viikolla ei vielä irronnut. Muuten tuli kyllä liikuttua ainakin sen verran, että nyt ovat vatsalihakset kipeinä. 

Mukavaista pääsiäisen loppuliukua!

Piitkä perjantai

Onpas ollut piiitkä päivä. Housut kiristävät, kiukuttaa, ei löydy mitään päälle pantavaa, koska olen niin lihava, haaveilen paastoista ja lakkoiluista, mutta kai se on vain otettava lusikka kauniiseen käteen. Tai mieluummin ottaisin sen sijaan vaikka sen kahvakuulan, joka on tainnut jälleen hautautua nurkkaan pölykerroksen alle. 

Aamulla ( = aamupäivällä) sain loistoidean tehdä sellaisen ennen ja jälkeen -kuvasarjan, jossa olen ensiksi ihan kauhea kotikauhtanassani (ylettyy tuo kukallinen kaapu polviin asti, ja vaikka se on ihan järkyttävä, on se silti mielestäni kuitenkin söpö ja niin mukava päällä...) ja sitten myöhemmin ottamassani kuvassa sirpakka, laitettu, ja kaikin puolin kivan näköinen. Jotain asukuvaakin voisi yrittää. 

Mutku sitten kävikin näin.

Noku. Ei sitten. En vaan. Taisin alkaa noin kahden aikaan räyhäämään elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja sen mentyä ohitse, ei enää huvittanutkaan etsiä niitä muutamaa sopivaa vaatetta kaapin perältä, tai kammata hiuksia. Piti lähteä lasten kanssa ulos, ja kirosin hartaasti sitäkin, ettei minulla oikein ole mitään järkevää päälle pantavaa ulos(kaan). Kauhtunut kolitsi ja leveälahkeiset, punaiset (!) verkkarit olivat sitten Äidin Valinta. Enoleturhamainenenoleturhamainenenoleturhamainen.

Onhan minulla kaappi täynnä vaatteita. Olisi pari kivaa takkiakin. En vaan pirskatti soikoon mahdu niihin. Isäni tässä pari viikkoa takaperin visiitillään ilahtuneen oloisesti huomautti, että ette sitten kertoneet perheen lisäyksestä tällä kertaa, lienet jo kolmannella? Eikä meinannut millään uskoa, kun vastaan väitin. Nöyryyttävää, mutta aika hauskaa.

Noo, mikset sitten laihduta? Eikös sinun jo pitänyt laihduttaa? Mitäs nää perjantairaportit ovat olleet? Lämpiksesi kirjoittelet? Proteiinioivallus? Vettä kitaan? Teen ihmeitä tekevä vaikutus? Lenkkeily, hmmm?

Noku. Mutku. Äääh.

Tämän takia ihmiset aloittavat niitä nutrauskuureja tai muita paastoja, karkkilakkoja ja pullakatkoja. Ne ovat HELPPOJA. On yksinkertaista vain todeta "Stop töhryille syömiselle!" ja olla sitten jonkun tietyn juoman tai dieetin varassa tietyn mittainen aika. Ja pim! Sitten on laiha. Eihän se tietenkään noin mene aina. Alkuun sujuu, sitten monia jo tympii. Itse kestäisin ehkä viikon, enkä kenties laihdutuksen vuoksi sitäkään.

"Mä ensin laihdutan nää kilot pois, ja sitten kun kestän itseäni ja olen ihanan laiha, opettelen syömään järkevästi ja fiksusti." Red alert, red alert, mayday mayday, Diet Plane going doooown! Ei toimi. Tai siis, tottakai, aina se jollain onnistuu. Minä en vaan taatusti kuulu siihen joukkoon. Jos jollain ilveellä saisinkin kilot kärvisteltyä pois syömällä jauheita, saisin katsoa niitä peilistä jo muutama kuukausi jälkeen jauhekuurin. En vain ehtisi opetella uusia tapoja niin nopeasti, putoaisin ihan tyhjän päälle.

Kyllä tässä silti jotain tarttis tehrä. Olen epätasapainossa. Kestän suhteellisen hyvin suuria määriä sokeria, jos juoksen ne samantien lenkkipolulla pois. Nyt kun vain köpöttelen leikkipuistossa (no, tänään vähän juoksin ja roikuin, mutta ihan marginaalista liikuntaa silti) ja kyykkään leluja lattialta, en mitenkään polta kaikkea sitä energiaa, mitä sokerista niin helposti tulee. Eikä se nyt tietenkään muutenkaan mikään paras ravinnonlähde ole, mutta jos nyt sivuutetaan se.  Täytyisi löytää uudestaan tasapaino syömistensä kanssa, niiden kuuluisi tukea nykyistä elämäntilannetta.

En nyt jaksa uhota mitään. Uhoan vaikka taas ensi maanantaina. Sunnuntaina kaivan viime maanantain kirjoituksen esiin, ja raportoin, miten meni. Nyt vain suuntaan tasaisen, kiinteän katseeni kohti horisonttia, nostan määrätietoista leukaani hivenen ja annan sopivasti sattuneen tuulen leyhyttää mystisesti pidentyneitä hiuksiani sovinnaisesti, ja suuntaan ajatukseni rakentamaan laihuuteni temppeliä pala kerrallaan, alusta jälleen, mutta sentään vanhoille perustuksille. (No yöööök, mutta oli silti pakko. ;))

Peruskaurainen perjantai

Huomenta! Tai pöö, niin kuin tuon kuvan ilmeen voisi kenties osuvimmin tulkita. Päätin sitten lähteä aamunaamalla ja hiuksilla tämän kertaiseen mukalaihdutuspostaukseen. Ensin yritin väkertää hiuksiani jotenkin pukevasti, mutta kun ensin letittää etuhiukset yöksi ja sitten purkaa sen, kuten aika moni olisi voinut kertoa, että kiharathan siitä. Epämääräisesti sen tiesinkin, mutta en ollut tajunnut, että noin "tiheät". Nyt on osa päätä pientä kiharaa, osa perussotkua. Tarttee iltapäivää kohden keksiä jotain, nyt menköön. Pakko kehaista, että olen siis kuvissa yleensä ilman meikkiä, vaikka enemmänkin, koska olen laiska kuin minkään emansipaattisen syyn takia. Ihannoin itse luonnollisuutta, jos ihmettelette, miksi meikittömyys on kehun arvoista. En toisaalta meikkiä vastustakaan, ja käytän sitä itsekin toisinaan.

Tästähän piti lopultakin tulla täydellinen (niinhän niistä kaikista) viikko, mutta sitten sain alkuviikosta lahjaksi suklaarasian. Seuraavana päivänä tulin hakeneeksi vähän sipsejä. Sitten hain toisena päivänä vielä "vähän" lisää. Pari suklaapatukkaa mahtuivat (tai pistettiin mahtumaan) myöskin viikkoon. Hmhmhmmm. Niin, pitikö tässä laihtuakin? No, ihme ja kumma, kyllä minä vähän silti olen hoikistunut, vaikka naama tuntuukin turpealta (suola..). Ateriarytmi on pysynyt, proteiini kiikunkaakun, ja vettä olen juonut melko hyvin. Petrattavaa on, mutta ei ihan metsässä mennä.

Housut ovat olleet nyt päälläni aamun. Ei näitä kyllä vielä pitää voi, mutta unohtuivat jalkaan, ja se kertoo kyllä hiukan, että alkavat olla sopivat. Nyt jos saisin vedettyä pari onnistunutta viikkoa, saattaisin jopa saada nämä käyttöön. Ylioptimista, mutta hei, se on toinen nimeni.

Tällä viikolla olen alkanut etsimään flunssaan hukkuneita liikuntarutiineja takaisin, kävin tosiaan kerran lenkilläkin. Ihan vielä ei olla hyvässä rytmissä, en muista millään sirotella pieniä liikuntatuokioita sinne tänne, mutta on niitäkin näkynyt. Kyykky siellä, vatsalihas täällä. Jotka ovat muuten palautuneet paikoilleen! Tällä kertaa kesti kauemmin, kai se kolmas raskaus jo kropassa tuntuu. Vielä kuukausi sitten tunsin vatsalihasten välissä olevan rakosen, nyt ei enää ole. Eli voin alkaa treenata oikeasti vatsojakin, ei pelkästään syviä. Joita olenkin niiin paljon treenannut. No, se siitä tekosyystä. Tai ihan oikea syyhän se on, mutta on myös päästänyt minut ajattelemasta koko vatsalihasasiaa. Nyt täytyy ottaa sekin tapetille.

Kesään on pari kuukautta. Jospa pääsisisin siihen mennessä kokoon 42, niin olisin onnellinen. Pian voin taas alkaa juosta, ihanaa!

Tätä peruskauraa luvassa edelleen. Protskua ja vettä. Katsotaan sitten lisää, kun nuo sujuvat.

Pliisu perjantai

Ihan hyvä, että jätin eilen takaoven auki lupauksilleni kuvakommunikointiin keskittyvästä kirjoituksesta. Tänäänhän on perjantai! Sattuneesta syystä oli sen autuaasti (ainakin yritin) unohtanut. Koska tämänhän pitäisi olla se käänteen tekevä viikko, kun sitä painoa on ihan oikeasti lähtenyt niin että näkyy ja kuuluu.

No ei.

Röyhkeästi väitän, että tämä on juuri sitä laihdutusta, mitä suurin osa meistä tekee. Siinä sivussa, vähitellen, välillä onnistuen, mutta useinmiten ei. Ne kolmen kuukauden/puolen vuoden/vuoden muodonmuutoksen pääsevät ihan syystäkin lehtien palstoille. Enkä halua kuulostaa ketulta happamine pihlajanmarjoineen, mutta näiden superlaihduttajien "mitä sinulle kuuluu viiden vuoden päästä" -jakso voisi olla ihan mielenkiintoinen, tai ennemminkin surullinen. Kilot ovat sen verran haastavaa pitää poissa, että on tavallaan ihan kätevää valita tämä minun ratkaisuni, ja pitää niistä alun alkaenkin kiinni. Ei tule turhaa jojoilemista.

Heko heko, mutta vakavissaan, viikko on ollut tyylsä. Olen syönyt hyvin ja huonosti, ehkä jälkimmäiseen hiukan enemmän kallistuen, en ole lihonut, mutta en varmaan laihtunutkaan. Flunssanjämät ovat tehokkaasti pitäneet kaikesta ylimääräisestä liikunnasta sivussa, vaikka viime päivinä olenkin ahkerammin singonnut lapsia toinen toisensa jälkeen kattoon. No juu, siis nostanut suorille käsille ylös.

Ei siis suurta proteiinin tai vedenjuonnin tuomaa megamuutosta, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole mitään noiden eteen tehnyt. En tiedä, voivatko nuokin jotenkin varastoitua, koska pidettyäni toissaviikon jättiprotskumahtivesipainotteisena, en ole silti huomannut tällä viikolla suuren suuria ongelmia, vaikka käytännössä palasin vanhoille tavoilleni. Epäilen käsisssäni olevan aikapommin, joten yritän nyt ihan todella ryhdistäytä. Ihan jo pelkästään sen vuoksi, että olisi edes jotain raportoitavaa ensi perjantaina.

Eihän tämä äkillinen en-saa-mitään-aikaiseksi mistään mystisestä jutusta johdu. En vain ole nukkunut, niin kuin jo eilen tilitin. Tyhmyyden ja velvollisuuden suloisen sekamelskan vuoksi, tällä kertaa vahvasti ensimmäiselle painottuen.

Onneksi minulla ei ole tässä mitään kisaa käytävänä (paitsi ensi kesä! naapurit nauraa, kun ei se vaan laihdu, lapskin jo vuoden!), joten voin suoraan ottaa pikakelauksen viime viikon alkuun ja ottaa uudestaan. Protskuvesimantraa hokien suuntaan nyt unten maille, paitsi etten ihan vielä malta, ja katsotaan mitä tästä taas tulee.

Eilen jumituin juttelemaan teinimäisesti pitkälle yöhön ihkuihanan mieheni kanssa, mikä on kyllä söpöä ja kaikkea, mutta voi elämä, miten typerää noin niin kuin perhearjen pyöritystä ajatellen. Tänään olen sitten kiukutellut tälle ihkulle, koska olen niin väsynyt, päätäni särkee, ja en saa mitään aikaiseksi. Lapsetkin "onneksi" olivat väsyneitä, koska heidänkin nukkumaanmenoaikansa on koko viikon laahannut hiukan jäljessä (ei kello 19 vaan esim. 20) ja noiden sisäinen kello kertoo heille hyvin painokkaasti, että herätys on noin kuudelta aamulla, niin kuin olen jo muutamaan otteeseen tainnut mainita. Eivät olleen siis itkupotkuparkuväsyneitä, vaan rauhallisuuteen taipuvaisia, köllimiseen valmiita, joten selvisimme kaikki iltaan ilman draamaa.

Tässäpä housut, en ainakaan itse huomaa minkään valtakunnan muutosta, mutta enpä ole sentään lihonutkaan. Se on paljon sanottu huonosti nukutusta viikosta.

Äääh, nyt tää ryömii koloonsa, ja palaa pyörimään kehää (kutsuttu myös omaksi navaksi, olen kuullut) taas ensi perjantaina, huomenna uudet (jo vihjaistut!) kujeet. Perjantai-iltaa!

Pöyhkeä perjantai

HAAHAHAHAAHAHAHAHAAHA!

Ha.

Ha.

Haa!

Tämä mielipuolisen mahtipontinen nauru kuvaa tälllä hetkellä tunnelmiani mitä parhaiten. Olen sitkeästi juonut koko viikon viitisen litraa päivässä, ja tulokset ovat ihmeellisiä. Ei makeanhimoa! Ei juuri yhtään! En millään osaa laskea muutaman 85 % suklaapalasen mielitekoa "himoksi". Nyt ymmärrän taas paremmin, miksi jotkut ihmiset sanovat ratkaisuksi liialliseen herkkujen syöntiin "no, et vaan syö, niin yksinkertaista se on". No, ei ole, mutta eivätpähän he sitä tiedä, onnelliset. Minä olen käynyt tällä viikolla kolme kertaa kaupassa, ostanut yhden Ison Pätkiksen ja sen tumman suklaan, koska oli laatusuklaata tarjouksessa. Pätkis kyllä maistui, mutta en sitäkään syönyt matkalla kaupasta kotiin, niin kuin joskus.

Olette ehkä kuulleet puhuttavan kertyneestä nälästä? Jos on pitkään ollut liian vähillä kaloreilla, ja sitten iskee syömishimo, kutsuu Patrik Borg sitä nälän kertymiseksi. Eli on paljon suurempi himo ruokaan kuin jos olisi syönyt koko ajan tasaisesti. Mietin viikon alussa, voikohan olla kertynyttä janoa. Olen niin pitkään juonut liian vähän, että kun lopulta päätin hoitaa tilanteen kuntoon oikein juomiseen keskittyen, tuntui, ettei jano sammunut millään. Join alkuviikosta koko ajan, ja silti oli jano koko ajan. Muutaman päivän päästä tilanne tasautui, ja nyt tuntuu, että tunnistan janonkin paremmin. Ainakaan ei enää tee jatkuvasti mieli jotain makeaa, vaan ihan vettä. Voitto!

Proteiinin olen pitänyt mukana, ja välillä avittanut sekä sitä että janoa juomalla soijajauhoa veteen sekoitettua, jauhossa protskua 50g/100g. Väliaikainen ratkaisu, mutta ei mitenkään erityisen pahan makuista minusta kuitenkaan, olen tottunut soijan makuun. Halpaa lystiä. Sekoitan kerralla sellaisen 30 g puoleen litraan, eli 15 grammaa tulee siitä, jos laskupääni on edes näin yksinkertaisessa tehtävässä luotettava. Äitiys tuntuu vieneen kaikki matemaattiset kykyni, oikeasti kyse on varmaan harjoituksen puutteesta.

Mitään kovin suuria muutoksia tämä yksi viikko ei varsinaiseen laihtumiseen ole tuonut, tuntuu vain hoikemmalta. Housut eivät mahtuneet sen paremmin, ehkä jopa olivat vähän ahtaammat. (Alkaa muuten olla aika karsea galleria koossa, jälleen muistutan klikkaamaan omalla vastuulla ja kestävällä vatsalla.) Kuva näytti kuitenkin kohtuu positiivista kehitystä verrattuna aikaisempiin. Viikottaisen housukuvan ottaminen on sikäli typerää, että jos viikossa putoaa noin puoli kiloa, takapakit päälle, niin kovin dramaattista kehitystä ei tapahdu.

Viikolla tunsin suurta houkutusta hypätä puntarille. Ajattelin, että nythän olisi mahdollista alkaa ihan oikeasti pudottamaan painoa, viikottaisine punnituksineen ja kuukausimittauksineen, nyt olen löytänyt Viisasten kiven. Ongelmana vain on, että yhden viikon perusteella ei oikeasti voi vetää mitään johtopäätöksiä. Kehitystä täytyy tarkastella kauemmin, jotta voin oikeasti uskoa jotain lopullista muutosta tapahtuneen. Toisaalta, jos jotain on muuttunut niin, että alan laihtua, niin mihin sitä vaakaa taas tarvittiinkaan? En missään tapauksessa halua enää koskaan perustaa elämästäni yhtä ainoaa päivää seuraavan aamun kilolukeman miettimiseen. Vyötäröä sentään vähän mittailin, julkistan tuloksia sitten kun mahdun näihin tavoitehousuihin. Nekin kun ovat vielä aika isoa kokoa, olenkohan edes maininnut? 44 siis tavoittelen, jos ette muista. Lopullinen haave koosta olisi tietysti 38, mutta olen ollut sen kokoinen viimeksi yläasteella, joten jos ei puhuta siitä vielä yhtään mitään. Ei ehkä koskaan.

Jaahas, mitäs ensi viikolle? Sorry, folks, tätä samaa. Ei uusia haasteita, ei sen kummempia tavotteita, sitkeästi vaan totuttelen suurempiin proteiinimääriin ja litroittaiseen vedenjuontiin. Ajattelin joku päivä laskea tukkimiehen kirjanpidolla, paljonko sitä juotua nestettä ihan oikeasti menee, tuo viisi litraa on vain mutuarvio.

Ai niin, onhan minulla yksi ihan hauska projekti työn alla. Joka muuten kosahti jo alkuunsa, äääh. Minun piti aikatauluttaa sekuntikellolla, kuinka paljon istun päivässä, ja olisiko asialle aihetta tehdä jotakin. Aktiivisuusranneke olisi kätevä tuohon, mutta koska taloudellisesta syistä en aio sellaista hankkia, täytyy vanhan kunnon ajanottajan hoitaa homma. Siihen sentään käytän älypuhelinta! Hän on moterni.

Yksinkertaisuudessaan ideana on näpätä sekuntikello päälle aina kun istun, mutta en vain tahdo muistaa laittaa sitä päälle/pois päältä. Nytkin olen koko kirjoittamisen ajan unohtanut sekuntikellon täysin. No, ehkä se alkaa muistua mieleen vähitellen. Ajattelin kirjata muutaman päivän istumiset ylös, ehkä jopa viikon, ja sitten miettiä, pitääkö alkaa seisomaan bussimatkat tai katsomaan leffat jumppapallolta. Jälkimmäinen ratkaisu voisi olla hyvä joka tapauksessa, sitä olen suunnitellut ennenkin.

Kirjattakoon pöytäkirjaan myös flunssan hellittäminen ja liikuntatuokioiden mahdollistuminen jatkossa. Raporttia seuraa toivon mukaan joskus ensi viikolla.

Nyt, oikein hyvää ja aurinkoista viikonloppua!

Peilien perjantai

Läskisokeuden kujanjuoksu. Äitini luona on ihanasti panostettu peilien avaruutta luovaan vaikutelmaan ja tungettu niitä kokonainen käytävä täyteen. Omissa neliöissäni on kaksi pienehköä kokovartalopeiliä taktisesti sen verran sivussa, että toisen tulilinjalle pääseminen vaatii erityistä vaivannäköä ja toisen eteen harvemmin eksyn, se kun on miesluolassa, ja muuten mahdollisimman epäedulliseen kulmaan aseteltuna (joten sen voi näppärästi sivuuttaa, koska se "ei näytä oikein"). 

Tämä alla kuvattu peili on siis ainakin pari metriä pitkä. Näkee itsensä piiitkäään joka ikinen kerta, kun vaikka vessaan menee. Tai tekee jotain muuta kuin juoksee television ja jääkaapin väliä. 

Bongasitko mahan? Kyllä, retorinen kysymys. Ei jää minulta huomaamatta kertaakaan. No, sitten kun olet tämän peilin vaikutuspiiristä lopulta livahtanut, vastakkaiselle puolella on aistikkaasti sijoitettu eteisen peilikaapit. You can run but you can not hide!

Hetken kotona pakatessani harkitsin ottavani tavoitehousut mukaan perjantaipostausta silmällä pitäen, mutta koko ajatus tuntui lopulta jotenkin pakkomielteiseltä, joten jäivät kotiin. Onnekasta sinänsä, koska täällä kyllä herkut maistuvat, olenhan "lomalla", ja lomallahan saa mässätä, niinhän (no ei!)?

Joten tämän kertainen "laihdutus"päivitys on tämmöinen ruikutusversio. Enpä ole syönyt juuri muuten järkevästi kuin sitä proteiinia, joka kyllä on vaikuttanut positiivisesti annoskokoihin (pienentyneet), ateriaväleihin (pidentyneet), verensokeriin (tasaantunut) ja vatsan toimintaan (en määrittele sen tarkemmin). On kai jonkinlainen ateriarytmikin nähtävissä, jos oikein vaaleanpunaisten silmälasien läpi katsoo, sillä toki syödään aamiainen ja lounas ja sitä rataa. Mutta sitten väleihin kaiken maailman möhmötyksiä sinne sun tänne, niin jopas on hyvä kokonaisuus pilalla.

Kotiin palatessani tuossa viikonlopun viimeisillä metreillä aionkin yrittää keskittyä KAIKKEEN paremmin. Pari viikkoa tätä kiikunkaakun sekamelskaa on riittämiin.

Proteiini ei valitettavasti ole lopullisesti poistanut suurinta ongelmaani kokonaan, eli makeanhimoa. Se on kyllä vähentynyt, ja kotiympyröissä ehti olla pari uskomatonta päivää, jolloin ei tehnyt mieli karkkia, kuten jo kirjoittelinkin. Ennen makeanhimon kylkiäisenä tuli halu täyttää vatsaansa, syödä vaikka jäätelöä ja leivonnaista. Nyt ei tee tippaakaan mieli mitään oikeaa jäljittelevääkään, vaan ihan peruskarkkia ja suklaata. Siis vaikka olen syönyt tukevasti ja tasaisesti (lue: koko ajan).

Hullu teoriani on, että imetys vie paljon nesteitä, enkä tule juoneeksi tarpeeksi. Tällöin liian pitkälle mennyt jano ei enää tunnu janolta, vaan primitiivisemmältä kaipuulta hedelmiin, jonka olen omalla toiminnallani kierouttanut sokerikoukuksi. Jotain tällaista olen jostain lukenutkin, eli kaikki ei ole pelkästään omia höyrypäisyyksiäni, mutta kyllä kyseenalaistan itsekin, onko ajatuksessa päätä tahi häntää.

Ihmiskoe jatkukoon, sitähän laihdutus enimmäkseen on. Minä haaveilen vähän aikaa pussikuureista (johon en kuitenkaan oikeasti ryhtyisi/pystyisi).

Proteiinirikas perjantai

Pölö.

Taisin puhua viime laihdutuspäivityksessä jotain pyörän keksimisestä uudelleen. No, keksitään nyt samantien tulenteko. Tai kuin olis laskeutua ylipäätään puusta. Kävellä kahdella jalalla. Mitä näitä nyt on, itsestäänselvyyksiä, mutta paljon tarvittiin aikanaan niiden saavuttamiseen. Sellainen olo on. Terveisiä vaan ravitsemusterapeutille Kuopioon, kyllä sinäkin tästä olet vuosien mittaan aina kysellyt (epävirallisissa yhteyksissä, suom. huom. vastaanotolle en ole vielä toistaiseksi päätynyt). Minun vastaukseni on ollut "kaikki kunnossa". Itseäni lainaten viime perjantailta: "Proteiini hanskassa". Kunnes aloin äkkiä miettimään, että millähän perusteella.

Juu-u, jokaisella aterialla on proteiinia, check. Aterioita on yleensä monta päivässä, check. Proteiini hyvistä lähteistä ja paljon... hetkinen, hetkinen, hetkinen. Mikä oikeastaan on paljon? Aloin tutkimaan asiaa ja muistelemaan menneisyyttä. Kun aikanaan elämäntapamuutoksen tein, yksi suurista haasteistani oli saada proteiini suositusten mukaiseksi, omasta hiilihydraattipainottesesta ruokavaliostani sitä tuli aivan liian vähän. Tuolloin oli roppakaupalla muitakin perusjuttuja pielessä, kuten päivittäinen karkkipussi, joten sarkaa oli aivan riittämiin ilman proteiinin hienosäätöä. Joten kun sain sen tasolle 15 % päivittäisestä energiansaannista (E), olin tyytyväinen. Suunnilleen siis gramma per painokilo, tai vähän alle, jos oikein muistan. Näillä mentiin nykyäänkin.

Paitsi että. Tuon ajan jälkeen olen ollut parisen kertaa raskaana, ja elopaino on seilannut edestakaisin asettuen tukevasti (hah) noin kaksikymmentäkiloa ylemmäs sitten elämäntapamuutoksen. Mitäs sitten, kyllähän minulla sitä proteiinia on ruokavaliossa, ei tässä mitään. Joo, 20 kg kevyemmän minän verran ja silloinkin vain minimisuositukseen riittävästi. Kun pikainen haku kertoi, että sekä raskaana olevalle että laihduttajalla suositellaan 1,5 g proteiinia painokiloa kohden, eikä hiukan enemmästäkään mitään haittaa ole, etenkin jos yhtään kuntoilee. Mahdollisesti minä en olekaan geneettinen epäonnistuminen, jonka surullisena kohtalona on joka raskaudessa ja imetyksessä kerätä valtavat ruokahimot ja sitä kautta melkoiset kilot, vaan en vain ole syönyt tarpeeksi sitä jo muutamaan kertaan mainittua proteiinia. Kiroaisin jos kehtaisin.

Katsokaas kun tämän naisen nenä on jo pidemmän aikaa näyttänyt taivasta kohti, nenäkarvat voisi laskea kertavilkaisulla. Kyllähän MINÄ osaan. MINÄ tiedän. MINÄ en tarvitse neuvoja. Kuulkaa tää elämäntilanne. No, nää geenit. Tää imetys, uskotteko. Minkäs teen, kaikkea on kokeiltu, eikä mikään auta, ruoka maistuu, paitsi ns. "normaalitilassa". Ei sinänsä yllätä, ettei se kuitenkaan ihan noin mennytkään. Nöyräksi pistää, että selitys oli noinkin ILMEINEN. Laihdutusmaailmassa toi on yhtä selvä juttu kuin 2+2 = 4. Minä vaan tarjoan viitosta, tai mahdollisesti seiskaa ja puolta vastaukseksi.

Yksi selitys itsepäiseen sokeuteeni löytyy ideologiasta. Olen ollut kasvissyöjä jo kymmenisen vuotta, ja yhdistin proteiinikeskustelut aina lihansyöntiin. Haaveilen vegaaniudesta vielä jossain vaiheessa elämääni, ja proteiinin haaliminen kasvislähteistä tuntui työläältä, sekä imeytyykin huonommin. Se kun ei ole valmiiksi pureskeltua ja sulateltua. Pelkäsin kai puoliksi tiedostamatta, että jos myönnän proteiinin vähyyden, minun olisi käytännössä pakko myöntää, että kasvissyöjän ruokavaliostani puuttuu jotain. Kyllä vain, järjen jättiläinen, lisää kasvisprotskua!

Toinen syy on vain yksinkertaisesti jämähtäminen. Hoidin asian aikanaan mielestäni kuntoon, pistin mapin kiinni ja hyllylle, enkä avannut sitä uudestaan. En kyseenalaistanut syömisiäni siltä osin, onhan tässä kaiken näköistä muutakin mietittävää. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. En uskalla edes kuiskata tätä ääneen, tai ei ainakaan pitäisi, mutta jospa tästä löytyisi salainen ainesosa, jonka avulla en lihoisikaan neljännessä raskaudessa palloksi? Ja mahdollisesti laihtuisin sitä ennen?

Painonhallinnallisesti tämä viikko on ollut melko katastrofaalinen. Ateriarytmi ihan poskellaan, annoskoot hukassa, vedenjuonti saharan ja monsuunin väliä vaihdellen, flunssaa ja väsymystä. Positiivista on, että en ole juurikaan herkutellut, vain yksi suklaapäivä koko viikolla. Pistän haasteet nyt hetkeksi tauolle, ja yritän päästä sinuiksi tämän uuden proteiinipläjäyksen kanssa. Aiheuttanut merkillisiä tilanteita. Yleensä herään aamulla supernälkäisenä, nyt on sekä ruokahalua että nälkää saanut odotella useamman tunnin. Kokonaisvaltaisen syömisrytmin kautta huono asia, eli töitä vaatii. Eilen söin ihan liikaa lounaalla kello kahdentoista aikaan, mutta nälkää ei sitten kuulunutkaan vielä 19 aikaan illalla. Olipa helppoa syödä kohtuullinen ja järkevä iltapala. Mutta pidemmän päälle ei liene järkevää syödä koko päivän ruokia kerralla... Tämä siis ihmiseltä, jonka ateriaväli on toisinaan kaksi tuntia, koska yksinkertaisesti niin nälkä ja mieliteko koko ajan!

Huolimatta melko poskelleen menneestä viikosta, housut mahtuivat melko hyvin, eivät tosin tuntuneet mitenkään erityisen paljon väljemmiltä viime viikkoon verrattuna. Ehkä kokonaisvaltaisesti istuivat vähän "tasaisemmin"? Takamus aavistuksen hikkipikkiriikkisen pienentynyt? Alkuviikosta liikuntahetket siellä täällä onnistuivat ihan hyvin, nyt pelkästä arjesta selviäminen tän flunssan kourissa (joka ei tosin ole iskenyt vielä kovin pahasti) on riittänyt. Eihän liikuntaa saa sitä paitsi kipeänä harrastaa.

Knoppitietona kerrottakoon hakukierroksen satona suosituksen proteiinin määrästä aamupalalla olevan noin 30 g, mikä on minulla ennen täyttynyt korkeintaan puoliksi. Lisäksi päivän aikana pitäisi olla vielä kahdella aterialla tuollainen 30 g kertajysäys, niin hyvä olisi. Tätä kohti.

Pohdintojen perjantai

Tämä oli taas yksi Niitä päiviä. Herään aamulla kymmenen tunnin unien jälkeen virkeänä ja... totaalisen jumissa. Joka paikkaan sattuu. Nukun toisinaan niin sikeästi, että ehdin vain hädin tuskin ajatella jumahtaessani kylki-imetysasentoon "apua, ei näin voi nukah... zzzz". Siinä sitten heräät noin kolmen tunnin päästä veren lakattua kiertämästä ojennetussa kädessä, selän kirkuessa tuskaa. Ja mihin sitä herää? Siihen, että vauva ynisee maitoa tai lohtua tai läheisyyttä, tissiä yhtä kaikki. Sitten sitä on vain niin koomassa ja jumissa, ettei jaksa vaihtaa vaavin toiselle puolelle, joten puree hammasta ja imettää edelleen tuossa samassa asennossa. Pahimmassa tapauksessa käykin sitten niin, että "voi ei ei ei, apua.. zzzz". Viime yö oli sellainen. En meinannut päästä aamulla ylös sängystä, koska en vain saanut yhteyttä tiettyihin lihaksiini.

Osa taas ilmoitteli itsestään hyvinkin selkeästi, ihan liian. Auauauauu. Minä, joka vielä pari vuotta sitten käväisin 10 km kävelemässä ihan tuosta noin vain, vaunuja työntäen ja toinen selässä keikkuen (no joo, ihan pikkaisen lapin lisää), meinasin nyt läkähtyä ihan täysin kuuden kilometrin vaunulenkille. Joo, oli liukasta, joo, mentiin aika lujaa kävelyvauhdiksi (5, 7 km/h!), joo, työnsin vaunuja, mutta silti. Loppuajasta jalat olivat nilkasta reiden yläosaan tönkköinä, ja sain niitä liikauteltua vain keikauttamalla lantiotani puolelta toiselle. Mikä ihaninta, ikireipas (ja parempikuntoinen) lenkkikaverimusuni hypähtelin vierelläni hölkäten hengästymättä ja hikoilematta, sunnuntaikävelyllä. Mitäs siihen muuta kuin "hii.. hiiiih... hiii".

Mutta hei, minä kävin lenkillä! Oikealla lenkillä! En töpötöpökävelyllä muksujen kanssa. Saatiin viimeksikin menemään noin kilometrin matkaan 40 minuuttia, ja voin kyllä tunnustaa, että suurin osa siitä ei mennyt kävellessä.

Silti ottaa välillä päähän tämä ikuinen alusta aloittaminen kuntoilun ja muunkin suhteen. Paitsi ettei toi nyt oikeasti ole ihan alusta. Minä en muutenkaan enää Aloita. Minä Jatkan.

Joka ikinen kerta, kun olen jonkun kauden jälkeen syönyt huonommin, en koskaan kuitenkaan ole ihan sille tasolle vajonnut kuin ennen vuotta 2010, jolloin tein elämäntaparemonttini. Siihen aikaan verraten olen jatkuvasti syönyt oikein hyvin. Se vaan ei itselleni enää riitä, vaan tavoittelen lähes täydellisyyttä, tai tarkemmin sanottuna 80 % täydellisyydestä. Kuuklatkaa Patrik Borg (Da Guru), niin löydätte ajatuksen. Tiivistäen 80 % ajasta syödään hyvin, loput 20 % voi sitten mennä miten vain.

Joten minun maanantaini ei enää merkitse uutta Aloittamista, se on korkeintaan rajapyykki Jatkamiselle, paluulle hyviin tapoihin tai vielä yhden (tai no monen) uuden, paremman tavan opettelua. Yleensä vältän muutenkin maanantaijatkamisia, ja pyrin lähtemään liikkeelle jo sunnuntain puolelta, tai mahdollisesti lauantaina. Ihan vain ollakseni niin pirskatin Erikoinen.

Tässä esimerkki niistä kuvista, joita en kelpuuttanut. Nyt se ei jostain syystä näytä enää niin pahalta, kai sitä on tänään armollisempi itselleen. Ehkä sen takia, että pääsin yöpaita-verkkarit yhdistelmästä eroon vasta 17 aikaan illalla, ja silloinkin vaihdoin vain paidan. Hiukset laitoin ponihännälle ja vedin silmiltä pannalla syrjään. Sitten "kampaus" päivän aikan purkautui sellaiseksi sojottavaksi hirvitykseksi. Tai siis söpöähän se.

Kuvassa tyyli ei välttämättä täytä muodin mukaisuuksia, eikä kovin moni ehkä yhdistäisi palloa ja raitaa samaan asuun, tai edes pukeutuisi päästä varpaisiin samoihin väreihin, mutta hei, me likes. Kyllä, ihan sattumalta näytän tuollain poseeraavalta. Eikös kaikki aina välillä heitä tuollaisen asennon kehiin arjen tiimellyksessä?

 

Mitäs haasteille kuuluu? Ilokseni voin ilmoittaa, että ateriarytmi on vanhasta muistista hanskassa hyvinkin helposti, sen suhteen ei hirveästi lipsumisia tapahtunut. Meillähän se menee niin, että kukonlaulun aikaan (okei, kukot kiekuvat monesti jo neljältä, mutta kyllä kuusi välillä tuntuu siltä) syömme aamupalan, yhdeksän maissa toisen aamupalan, 11 kulmilla lounaan, kahdelta välipalan, viideltä päivällisen ja lapset kuuden jälkeen jotain iltapalaa, minä kahdeksan, yhdeksän aikoihin.

Proteiini hanskassa. Pikkuisen keskittymistä, ja tadaa, lähes joka aterialta löytyy joku lähde. Papua, soijaa eri muodoissaan, linssejä, pähkinöitä, kananmunaa ja juustoa. Ei ongelmia tämänkään kanssa.

Mutta toi syömiseen keskittyminen. Paah. Pahimpina päivinä olen puuhannut jotain melkein jokaisen aterian sivussa, eikä ole tainnut tulla yhtään päivää, etten olisi ainakin aamupalalla puhelinta räplännyt. Olen kuitenkin onnistunut minimoimaan siinä sivussa -syömisen, mistä sentään vähän selkään taputuksia. Rojekti jatkuu sen osalta, ehkä vielä jonain päivänä.

Epävirallinen murohaaste meni melkoisesti penkin alle. Tai siis, jos tarkoituksena oli olla yksikin päivä ilman. Ei tule kesää. Useimpina päivinä sain määrän pidettyä järkevänä, tänään väsyneenä lähti käsistä. Niitä vaan oli niin ihan mussuttaa. Olenkin luultavasti paikallistanut miksi, ja se on vähän noloa.

Minulla on kertakaikkiaan jano! Murot syön kauramaidon kanssa, ja lisäksi lisää niihin sokeria. Eli makeaa ja vetistä. Vähän kuin hedelmä. Minä reagoin helposti janoon ruokahimoilla, mikä kuulostaa pöljältä, mutta on ilmeisesti ihan todellinen ilmiö, jos nettiä tutkii. Olen opettanut itselleni, että janosignaali on yhtä kuin makeanhimo. Tapellut tavasta eroon vuosia, mutta aika laihoin (hah, tai siis, you know) tuloksin. Mennee haastelistalle.

Mutta jee jee jee! Tai oikeastaan laimeammin jee jee jee. Olen nyt suunnilleen parin viikon takaisessa tilanteessa, mitä tavoitehousuihin tulee. Takapakki yllättäen hidasti siis jopa kahdella viikolla, mutta jälleen kuljemme kohti housujen käyttöönottoa ja yllätys, yllätys, seuraavia tavoitehousuja.

Haasteet pidän vielä viikon ajan samoina, jos saisi edes pari "hyvää" tuohon syömiseen keskittymiseen. Kriteerit ovat niinkin tiukat, että kaikki ateriat pitää sujua ilman oheistekemistä "hyvän" saadakseen. Päiväraportti itse asiassa unohtui eiliseltä, mutta ei se nyt niin tarkkaa. Ensi viikolla voisikin sitten keskittyä kohtaan "juo aina lasi vettä, kun epämääräinen himo makeaan tai muroihin iskee". Pitänee siihen mennessä keksiä sille iskevämpi lyhyempi nimi. Janohaaste? Janon tunnistus?

Kaiken kaikkiaan aikas hyvältä vaikuttaa sekä liikunnan että syömisen suhteen. Katsotaan, mitä viikko tuo tullessaan. Jospa muutaman lisälenkin? Punnerruksia? Istumaannousun? Kyllä vain, kauhukseni huomasin, etten pääse lattialta vatsalihastentekoasennosta ylös. Tiedän toki, ettei vatsalihaksissa kuulukaan nousta ylös asti, mutta pitäisi siihen sentään pystyä! Syytän vatsalihaksia. Mitäs väistivät mahaa, muuttivat sivuille niin pitkäksi aikaa, että kuihtuivat. Työn alle! 

Yhden oivalluksen vielä jaan teidän kanssanne. Ei nyt niin ruudinkeksijältä saa minua vaikuttamaan, mutta jospa lahjakkuuteni sijaitsevat muilla aloilla. Olen puolisen vuotta tuskastellut, kun pitäisi sitä lankkua tehdä, niin, kaksi minuuttia päivässä, aloittaisin puolella minuutilla, lankkua nyt vaan kehiin. Kunnes pari päivää sitten tajusin, että jos nyt vaikka aloittaisin siitä, että pidän keskivartalopaketin kasassa kaikessa mitä teen. Tämä "kevyt" treeni kun alkaa sujua voikin siirtyä lankuttamaan, ja on ehkä jotain järkeäkin. Että mielikuvavetoketju vaan kiinni, ja vaipanvaihtoon!

Viihtyväistä viikonloppua!