Pohdintojen perjantai

Tämä oli taas yksi Niitä päiviä. Herään aamulla kymmenen tunnin unien jälkeen virkeänä ja... totaalisen jumissa. Joka paikkaan sattuu. Nukun toisinaan niin sikeästi, että ehdin vain hädin tuskin ajatella jumahtaessani kylki-imetysasentoon "apua, ei näin voi nukah... zzzz". Siinä sitten heräät noin kolmen tunnin päästä veren lakattua kiertämästä ojennetussa kädessä, selän kirkuessa tuskaa. Ja mihin sitä herää? Siihen, että vauva ynisee maitoa tai lohtua tai läheisyyttä, tissiä yhtä kaikki. Sitten sitä on vain niin koomassa ja jumissa, ettei jaksa vaihtaa vaavin toiselle puolelle, joten puree hammasta ja imettää edelleen tuossa samassa asennossa. Pahimmassa tapauksessa käykin sitten niin, että "voi ei ei ei, apua.. zzzz". Viime yö oli sellainen. En meinannut päästä aamulla ylös sängystä, koska en vain saanut yhteyttä tiettyihin lihaksiini.

Osa taas ilmoitteli itsestään hyvinkin selkeästi, ihan liian. Auauauauu. Minä, joka vielä pari vuotta sitten käväisin 10 km kävelemässä ihan tuosta noin vain, vaunuja työntäen ja toinen selässä keikkuen (no joo, ihan pikkaisen lapin lisää), meinasin nyt läkähtyä ihan täysin kuuden kilometrin vaunulenkille. Joo, oli liukasta, joo, mentiin aika lujaa kävelyvauhdiksi (5, 7 km/h!), joo, työnsin vaunuja, mutta silti. Loppuajasta jalat olivat nilkasta reiden yläosaan tönkköinä, ja sain niitä liikauteltua vain keikauttamalla lantiotani puolelta toiselle. Mikä ihaninta, ikireipas (ja parempikuntoinen) lenkkikaverimusuni hypähtelin vierelläni hölkäten hengästymättä ja hikoilematta, sunnuntaikävelyllä. Mitäs siihen muuta kuin "hii.. hiiiih... hiii".

Mutta hei, minä kävin lenkillä! Oikealla lenkillä! En töpötöpökävelyllä muksujen kanssa. Saatiin viimeksikin menemään noin kilometrin matkaan 40 minuuttia, ja voin kyllä tunnustaa, että suurin osa siitä ei mennyt kävellessä.

Silti ottaa välillä päähän tämä ikuinen alusta aloittaminen kuntoilun ja muunkin suhteen. Paitsi ettei toi nyt oikeasti ole ihan alusta. Minä en muutenkaan enää Aloita. Minä Jatkan.

Joka ikinen kerta, kun olen jonkun kauden jälkeen syönyt huonommin, en koskaan kuitenkaan ole ihan sille tasolle vajonnut kuin ennen vuotta 2010, jolloin tein elämäntaparemonttini. Siihen aikaan verraten olen jatkuvasti syönyt oikein hyvin. Se vaan ei itselleni enää riitä, vaan tavoittelen lähes täydellisyyttä, tai tarkemmin sanottuna 80 % täydellisyydestä. Kuuklatkaa Patrik Borg (Da Guru), niin löydätte ajatuksen. Tiivistäen 80 % ajasta syödään hyvin, loput 20 % voi sitten mennä miten vain.

Joten minun maanantaini ei enää merkitse uutta Aloittamista, se on korkeintaan rajapyykki Jatkamiselle, paluulle hyviin tapoihin tai vielä yhden (tai no monen) uuden, paremman tavan opettelua. Yleensä vältän muutenkin maanantaijatkamisia, ja pyrin lähtemään liikkeelle jo sunnuntain puolelta, tai mahdollisesti lauantaina. Ihan vain ollakseni niin pirskatin Erikoinen.

Tässä esimerkki niistä kuvista, joita en kelpuuttanut. Nyt se ei jostain syystä näytä enää niin pahalta, kai sitä on tänään armollisempi itselleen. Ehkä sen takia, että pääsin yöpaita-verkkarit yhdistelmästä eroon vasta 17 aikaan illalla, ja silloinkin vaihdoin vain paidan. Hiukset laitoin ponihännälle ja vedin silmiltä pannalla syrjään. Sitten "kampaus" päivän aikan purkautui sellaiseksi sojottavaksi hirvitykseksi. Tai siis söpöähän se.

Kuvassa tyyli ei välttämättä täytä muodin mukaisuuksia, eikä kovin moni ehkä yhdistäisi palloa ja raitaa samaan asuun, tai edes pukeutuisi päästä varpaisiin samoihin väreihin, mutta hei, me likes. Kyllä, ihan sattumalta näytän tuollain poseeraavalta. Eikös kaikki aina välillä heitä tuollaisen asennon kehiin arjen tiimellyksessä?

 

Mitäs haasteille kuuluu? Ilokseni voin ilmoittaa, että ateriarytmi on vanhasta muistista hanskassa hyvinkin helposti, sen suhteen ei hirveästi lipsumisia tapahtunut. Meillähän se menee niin, että kukonlaulun aikaan (okei, kukot kiekuvat monesti jo neljältä, mutta kyllä kuusi välillä tuntuu siltä) syömme aamupalan, yhdeksän maissa toisen aamupalan, 11 kulmilla lounaan, kahdelta välipalan, viideltä päivällisen ja lapset kuuden jälkeen jotain iltapalaa, minä kahdeksan, yhdeksän aikoihin.

Proteiini hanskassa. Pikkuisen keskittymistä, ja tadaa, lähes joka aterialta löytyy joku lähde. Papua, soijaa eri muodoissaan, linssejä, pähkinöitä, kananmunaa ja juustoa. Ei ongelmia tämänkään kanssa.

Mutta toi syömiseen keskittyminen. Paah. Pahimpina päivinä olen puuhannut jotain melkein jokaisen aterian sivussa, eikä ole tainnut tulla yhtään päivää, etten olisi ainakin aamupalalla puhelinta räplännyt. Olen kuitenkin onnistunut minimoimaan siinä sivussa -syömisen, mistä sentään vähän selkään taputuksia. Rojekti jatkuu sen osalta, ehkä vielä jonain päivänä.

Epävirallinen murohaaste meni melkoisesti penkin alle. Tai siis, jos tarkoituksena oli olla yksikin päivä ilman. Ei tule kesää. Useimpina päivinä sain määrän pidettyä järkevänä, tänään väsyneenä lähti käsistä. Niitä vaan oli niin ihan mussuttaa. Olenkin luultavasti paikallistanut miksi, ja se on vähän noloa.

Minulla on kertakaikkiaan jano! Murot syön kauramaidon kanssa, ja lisäksi lisää niihin sokeria. Eli makeaa ja vetistä. Vähän kuin hedelmä. Minä reagoin helposti janoon ruokahimoilla, mikä kuulostaa pöljältä, mutta on ilmeisesti ihan todellinen ilmiö, jos nettiä tutkii. Olen opettanut itselleni, että janosignaali on yhtä kuin makeanhimo. Tapellut tavasta eroon vuosia, mutta aika laihoin (hah, tai siis, you know) tuloksin. Mennee haastelistalle.

Mutta jee jee jee! Tai oikeastaan laimeammin jee jee jee. Olen nyt suunnilleen parin viikon takaisessa tilanteessa, mitä tavoitehousuihin tulee. Takapakki yllättäen hidasti siis jopa kahdella viikolla, mutta jälleen kuljemme kohti housujen käyttöönottoa ja yllätys, yllätys, seuraavia tavoitehousuja.

Haasteet pidän vielä viikon ajan samoina, jos saisi edes pari "hyvää" tuohon syömiseen keskittymiseen. Kriteerit ovat niinkin tiukat, että kaikki ateriat pitää sujua ilman oheistekemistä "hyvän" saadakseen. Päiväraportti itse asiassa unohtui eiliseltä, mutta ei se nyt niin tarkkaa. Ensi viikolla voisikin sitten keskittyä kohtaan "juo aina lasi vettä, kun epämääräinen himo makeaan tai muroihin iskee". Pitänee siihen mennessä keksiä sille iskevämpi lyhyempi nimi. Janohaaste? Janon tunnistus?

Kaiken kaikkiaan aikas hyvältä vaikuttaa sekä liikunnan että syömisen suhteen. Katsotaan, mitä viikko tuo tullessaan. Jospa muutaman lisälenkin? Punnerruksia? Istumaannousun? Kyllä vain, kauhukseni huomasin, etten pääse lattialta vatsalihastentekoasennosta ylös. Tiedän toki, ettei vatsalihaksissa kuulukaan nousta ylös asti, mutta pitäisi siihen sentään pystyä! Syytän vatsalihaksia. Mitäs väistivät mahaa, muuttivat sivuille niin pitkäksi aikaa, että kuihtuivat. Työn alle! 

Yhden oivalluksen vielä jaan teidän kanssanne. Ei nyt niin ruudinkeksijältä saa minua vaikuttamaan, mutta jospa lahjakkuuteni sijaitsevat muilla aloilla. Olen puolisen vuotta tuskastellut, kun pitäisi sitä lankkua tehdä, niin, kaksi minuuttia päivässä, aloittaisin puolella minuutilla, lankkua nyt vaan kehiin. Kunnes pari päivää sitten tajusin, että jos nyt vaikka aloittaisin siitä, että pidän keskivartalopaketin kasassa kaikessa mitä teen. Tämä "kevyt" treeni kun alkaa sujua voikin siirtyä lankuttamaan, ja on ehkä jotain järkeäkin. Että mielikuvavetoketju vaan kiinni, ja vaipanvaihtoon!

Viihtyväistä viikonloppua!