Jaakon ensimmäinen harrastus

Voi että, tänään mulla oli mielestäni pitkästä aikaa kiva asu päällä, ja hiuksetkin kauniisti kiinni kammattuna, koska huono hiuspäivä. Enpä muistanut kuvia edes ajatella ennen kuin olin jo puoliksi yöpaidassa, mutta päätin jakaa hauskan säärystinviritelmäni kanssanne. Olkaa hyvä!

 

En olekaan vielä kertonut Jaakon uudesta harrastuksesta. Ihka ensimmäisestä, vaikka tomintaterapiaa olenkin tavallaan pitänyt myös "harrastuksena", siellä kun pompitaan trampoliinilla ynnä muuta mukavaa, heh. Olemme käyneet tammikuusta alkaen kerran viikossa motoriikkatunnilla, jossa mahdollistetaan ohjattu kieppuminen ja erilaisten taitojen harjoittelu siinä samassa. Erityislapsille tarkoitettu, joten ryhmä on pieni ja suvaitseva. Ei tule kummastuneita katseita, vaikka millaiseen menoon poika äityisi. 

Pääosassa on temppurata. Kiipeillään puolapuilla, potkitaan palloa maaliin, kävellään noilla yllä näkyvillä extrajaloilla, tehdään kuperkeikkaa ja sukelletaan tunnellin. Välillä saa heilua renkaissa tai kiivetä köyttä pitkin. Hernepussin heitto, keilojen välistä pujottelu ja vuorojaloin hyppiminen ohjeen mukaan ovat vielä pitkällisen harjoittelun päässä, mutta yllättävän hyvin Jaakko oppii koko ajan lisää kerta kerralta. Kuperkeikka tahtoo mennä päällä seisonnan harjoitteluksi (joku kuperkeikka, tyyylsää), mikä on kieltämättä vaikuttava temppu, mutta ei se mitä pyydetään. Kyllä poika osaa kuperkeikata sekä etu- että takaperin, mutta en ole ollenkaan varma, yhdistääkö hän sanaa itse liikkeeseen, eli onko ollenkaan perillä siitä, mitä haetaan. Oppinee vähitellen.

Tämä on ihanaa!

Tärkein tavoite täyttyy joka kerta. Jaakolla on hirmuisen hauskaa. Hän nauraa ääneen paljon, ja nauttii selvästi saadessaan pyöriä ja kieppua mielensä mukaan. Selkeästi rennosta pelottomuudesta on suorituksessa hyötyä, Jaakko tekee huimia loikkia ja kapuamisia, ja selviää aina ehjin nahoin. Päätyy kuin kissa jaloilleen. Isäparkansa saa kotona kauhistella, että ihanko se noin ylös kiipeää. No, kai nyt. Kun kerran osaa.

Tyypilliseen tapaani mietin, olisiko tämä pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Näin kiva juttu, olemmeko me nyt menettäneet yhden vuoden verran hauskaa harrastusta? Asiaa puntaroidessani tulin siihen tulokseen, että intuitiivisesti olin valinnut juuri oikean aloitusajankohdan. (Muuhun tulokseen nyt olisi ihan turhaa tullakaa.) Jaakon ohjattavuus on viimeisen vuoden aikana ottanut jättiharppauksia eteenpäin, eikä suinkaan ole kirkossa kuulutettu, että tämä harrastus olisi sujunut näin hyvin vaikkapa vuosi sitten. Nytkin saan välillä kipittää vesselin perään ja palauttaa napakasti takaisin tehtävien pariin.(Krhm. Okei, en minä nyt välttämättä ihan "kipitä"...)

Minullekin tulee kiva pieni treeni, pidän vielä Joonatania mukana repussa. Haluan suoda Ahdille isänsä kanssa kokonaisen tunnin laatuaikaa kahden kesken, kun se kerrankin on mahdollista kotona. Joonatan kikattelee jatkuvasti kaikelle, joten tuskinpa tuo mukanaolosta kärsii. Minä taas saan välillä tuplavoimailun, kun kannan tai nostan Jaakkoa jonkun radan läpi Joonatan lisäpainona jo valmiiksi. Ei valittamista!