Peruskaurainen perjantai

Huomenta! Tai pöö, niin kuin tuon kuvan ilmeen voisi kenties osuvimmin tulkita. Päätin sitten lähteä aamunaamalla ja hiuksilla tämän kertaiseen mukalaihdutuspostaukseen. Ensin yritin väkertää hiuksiani jotenkin pukevasti, mutta kun ensin letittää etuhiukset yöksi ja sitten purkaa sen, kuten aika moni olisi voinut kertoa, että kiharathan siitä. Epämääräisesti sen tiesinkin, mutta en ollut tajunnut, että noin "tiheät". Nyt on osa päätä pientä kiharaa, osa perussotkua. Tarttee iltapäivää kohden keksiä jotain, nyt menköön. Pakko kehaista, että olen siis kuvissa yleensä ilman meikkiä, vaikka enemmänkin, koska olen laiska kuin minkään emansipaattisen syyn takia. Ihannoin itse luonnollisuutta, jos ihmettelette, miksi meikittömyys on kehun arvoista. En toisaalta meikkiä vastustakaan, ja käytän sitä itsekin toisinaan.

Tästähän piti lopultakin tulla täydellinen (niinhän niistä kaikista) viikko, mutta sitten sain alkuviikosta lahjaksi suklaarasian. Seuraavana päivänä tulin hakeneeksi vähän sipsejä. Sitten hain toisena päivänä vielä "vähän" lisää. Pari suklaapatukkaa mahtuivat (tai pistettiin mahtumaan) myöskin viikkoon. Hmhmhmmm. Niin, pitikö tässä laihtuakin? No, ihme ja kumma, kyllä minä vähän silti olen hoikistunut, vaikka naama tuntuukin turpealta (suola..). Ateriarytmi on pysynyt, proteiini kiikunkaakun, ja vettä olen juonut melko hyvin. Petrattavaa on, mutta ei ihan metsässä mennä.

Housut ovat olleet nyt päälläni aamun. Ei näitä kyllä vielä pitää voi, mutta unohtuivat jalkaan, ja se kertoo kyllä hiukan, että alkavat olla sopivat. Nyt jos saisin vedettyä pari onnistunutta viikkoa, saattaisin jopa saada nämä käyttöön. Ylioptimista, mutta hei, se on toinen nimeni.

Tällä viikolla olen alkanut etsimään flunssaan hukkuneita liikuntarutiineja takaisin, kävin tosiaan kerran lenkilläkin. Ihan vielä ei olla hyvässä rytmissä, en muista millään sirotella pieniä liikuntatuokioita sinne tänne, mutta on niitäkin näkynyt. Kyykky siellä, vatsalihas täällä. Jotka ovat muuten palautuneet paikoilleen! Tällä kertaa kesti kauemmin, kai se kolmas raskaus jo kropassa tuntuu. Vielä kuukausi sitten tunsin vatsalihasten välissä olevan rakosen, nyt ei enää ole. Eli voin alkaa treenata oikeasti vatsojakin, ei pelkästään syviä. Joita olenkin niiin paljon treenannut. No, se siitä tekosyystä. Tai ihan oikea syyhän se on, mutta on myös päästänyt minut ajattelemasta koko vatsalihasasiaa. Nyt täytyy ottaa sekin tapetille.

Kesään on pari kuukautta. Jospa pääsisisin siihen mennessä kokoon 42, niin olisin onnellinen. Pian voin taas alkaa juosta, ihanaa!

Tätä peruskauraa luvassa edelleen. Protskua ja vettä. Katsotaan sitten lisää, kun nuo sujuvat.

Jaakon ensimmäinen harrastus

Voi että, tänään mulla oli mielestäni pitkästä aikaa kiva asu päällä, ja hiuksetkin kauniisti kiinni kammattuna, koska huono hiuspäivä. Enpä muistanut kuvia edes ajatella ennen kuin olin jo puoliksi yöpaidassa, mutta päätin jakaa hauskan säärystinviritelmäni kanssanne. Olkaa hyvä!

 

En olekaan vielä kertonut Jaakon uudesta harrastuksesta. Ihka ensimmäisestä, vaikka tomintaterapiaa olenkin tavallaan pitänyt myös "harrastuksena", siellä kun pompitaan trampoliinilla ynnä muuta mukavaa, heh. Olemme käyneet tammikuusta alkaen kerran viikossa motoriikkatunnilla, jossa mahdollistetaan ohjattu kieppuminen ja erilaisten taitojen harjoittelu siinä samassa. Erityislapsille tarkoitettu, joten ryhmä on pieni ja suvaitseva. Ei tule kummastuneita katseita, vaikka millaiseen menoon poika äityisi. 

Pääosassa on temppurata. Kiipeillään puolapuilla, potkitaan palloa maaliin, kävellään noilla yllä näkyvillä extrajaloilla, tehdään kuperkeikkaa ja sukelletaan tunnellin. Välillä saa heilua renkaissa tai kiivetä köyttä pitkin. Hernepussin heitto, keilojen välistä pujottelu ja vuorojaloin hyppiminen ohjeen mukaan ovat vielä pitkällisen harjoittelun päässä, mutta yllättävän hyvin Jaakko oppii koko ajan lisää kerta kerralta. Kuperkeikka tahtoo mennä päällä seisonnan harjoitteluksi (joku kuperkeikka, tyyylsää), mikä on kieltämättä vaikuttava temppu, mutta ei se mitä pyydetään. Kyllä poika osaa kuperkeikata sekä etu- että takaperin, mutta en ole ollenkaan varma, yhdistääkö hän sanaa itse liikkeeseen, eli onko ollenkaan perillä siitä, mitä haetaan. Oppinee vähitellen.

Tämä on ihanaa!

Tärkein tavoite täyttyy joka kerta. Jaakolla on hirmuisen hauskaa. Hän nauraa ääneen paljon, ja nauttii selvästi saadessaan pyöriä ja kieppua mielensä mukaan. Selkeästi rennosta pelottomuudesta on suorituksessa hyötyä, Jaakko tekee huimia loikkia ja kapuamisia, ja selviää aina ehjin nahoin. Päätyy kuin kissa jaloilleen. Isäparkansa saa kotona kauhistella, että ihanko se noin ylös kiipeää. No, kai nyt. Kun kerran osaa.

Tyypilliseen tapaani mietin, olisiko tämä pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Näin kiva juttu, olemmeko me nyt menettäneet yhden vuoden verran hauskaa harrastusta? Asiaa puntaroidessani tulin siihen tulokseen, että intuitiivisesti olin valinnut juuri oikean aloitusajankohdan. (Muuhun tulokseen nyt olisi ihan turhaa tullakaa.) Jaakon ohjattavuus on viimeisen vuoden aikana ottanut jättiharppauksia eteenpäin, eikä suinkaan ole kirkossa kuulutettu, että tämä harrastus olisi sujunut näin hyvin vaikkapa vuosi sitten. Nytkin saan välillä kipittää vesselin perään ja palauttaa napakasti takaisin tehtävien pariin.(Krhm. Okei, en minä nyt välttämättä ihan "kipitä"...)

Minullekin tulee kiva pieni treeni, pidän vielä Joonatania mukana repussa. Haluan suoda Ahdille isänsä kanssa kokonaisen tunnin laatuaikaa kahden kesken, kun se kerrankin on mahdollista kotona. Joonatan kikattelee jatkuvasti kaikelle, joten tuskinpa tuo mukanaolosta kärsii. Minä taas saan välillä tuplavoimailun, kun kannan tai nostan Jaakkoa jonkun radan läpi Joonatan lisäpainona jo valmiiksi. Ei valittamista!

Onko pakko?

Nyt on tämä nainen piipussa. Joskus ei vaan huvittaisi. Ei kiinnostaisi lähteä perhekahvilaan, ulos, liikuntasalille, saati lukea kirjaa tai leikkiä junaradalla. Tekisi mieli nostaa kytkintä ja painua vaikka hotelliin kirjaa lukemaan peiton alle. Mutta minkäs teet. Lapset tykkää. Mentävä on.

Sunnuntaisin yritetään käydä kaupungin järjestämässä vapaamuotoisessa liikuntahetkessä. Kasa erilaisia liikunta- ja leikkivälineitä on käytössä. Yleensä selviän ihan kivasti vauva repussa noiden kahden valvomisesta, mutta aina tulee se päivä, jolloin ei vaan suju. Tarkemmin sanottuna tänään.

Jaakko oli varmaan väsynyt. Heti aluksi ei olisi millään odottanut, että saan toisilta ulkovaatteet pois ja Joonatanin reppuun. Kohelsi ja söhelsi tavallistakin enemmän; milloin oli jalka matkalla pienen pojan päähän kuperkeikan myötä, milloin lähdettiin liukumäkeä väärään suuntaan tai hypättiin hyppypaikan alastulokohtaan juuri kun joku muu oli siihen hyppäämässä omalla vuorollaan. Jaakko juoksi pallon perään, joka olikin pienen tytön (palautin pallon), oli jatkuvasti törmäämässä johonkuhun, heitti itse palloa miten sattuu (pehmeä, eikä osunut kehenkään). Ehkä rasittavinta kaikista oli, että niitä palloja piti koko ajan maistaa! Yäkyäkyäk. Lisäksi harmitti, koska Ahti joutui jatkuvasti joustamaan omista leikeistään ja tulemaan isoveljen perässä. Ahtia ei toisaalta vaikuttanut haittaavan.

Totteli kuitenkin suurimman osan aikaa, ja ehdin estää kaikki katastrofit, enkä tainnut edes karjaista kertaakaan, onneksi. Jaakko osasi myös pari hienoa temppua. Melkein seisoi käsillään, kiipeili taitavasti, ja pysyi kyydissä renkaan kyydissä, jota pyöritin lattiaa pitkin. Meni siis välillä ylösalaisin siinä keskellä. Vaikea selittää.

Enkä muuten ottanut kuvan kuvaa.

Suunnittelematonta liikuntaa suunnitellusti

Pyysin tätä postausta varten miestä ottamaan muutamia kuvia. Kerrankin sattui olemaan mustavalkoinen, suht hauska asukokonaisuus päällä, ja peilistä katsoi ihan jopa melko vetävä tapaus. Mikähän siinä onkin, että kuvissa naaman tilalla oli joku taikinainen läjä, maha oli ensimmäinen mihin kiinnitin huomiota, ja kiva asukin oli jotenkin epämääräinen? Johtui varmaan huonosta valaistuksesta. Noo, nappasin sitten tuon selfien tänne, yksi kuudesta. Enkä kyllä ymmärrä, miksi ihmeessä mulla on siinä siniset huulet! Jospa se on vaan tämä näyttö? Miniläppärin joutsenlaulu?

Itsensä näkee niin eri tavalla peilistä kuin kuvista. Haluaisin uskoa, että siten läheisenikin minut näkevät, eivät sijoita minua johonkin ihannevartalo X:n ja korostele mielessään eroja, vaan kiinnittävät vain huomiota niihin mukaviin ja ihaniin palasiin minussa. Siten ainakin itse katson ystäviäni ja muita murujani. Ehkäpä tämä niin kutsuttu läskisokeus vain tarkoittaa, että pidän itsestäni kuin ystävistäni?

Pureudutaanpas sitten ongelmaan. Sitä symboloikoon tää kulunut jumppapalloni, joka on enimmäkseen lasten leikkikaluna. Olen suunnitellut käyttäväni sitä työtuolina, mutta pöytä on vähän liian korkea, joten hartiat jännittyvät ikävästi.

Liikunta, tai pikemminkin sen puute. Huolimatta mahtipontisesta uhoilustani kahvakuulan suhteen, on rakas oranssi mötikkä saanut enimmäkseen tylsistyä nurkassa. Kun olisi aikaa liikkua, ei siihen riitä energiaa, ja kun jaksaisi, ei ole aikaa. Siltä se tuntuu. Liikunnaksihan hyväksytään vain mieluiten yksin suoritettu, mahdollisesti jotain tiettyä ohjelmaa noudattava, suunnilleen tunnin pituinen hikirupeama, joka toistuu säännöllisin väliajoin parhaassa tapauksessa vielä samaan kellonaikaan. Näinhän se on. Just. Jospa ei sittenkään?

Jumppapallolla temppuilu, punnerrukset, kyykyt, askelkyykyt, lapsimötikän nostot, hypyt, pikapyrähdykset, tanssiliikkeet, vatsat, lankku, pakaralihakset, pohkeet ja venytykset onnistuisivat jok'ikinen lasten kanssa, kun vain asennoituisi oikein. Voisin ihan hyvin pitää jumppahetken vaikka joka aamupäivä, ja sitten kaiken näköiset epämääräiset odottelut (Tänään kauppaan lähdössä oltiin kaikki muut ulkovaatteissa ja suunnilleen toinen jalka ovesta ulos, ja odoteltiin 15 minuuttia kun eräs istuu potalla! Yksi lapsista, siis. Harhar.) voisi ihan hyvin täyttää täsmäliikkeillä, vaikka kyykkäis joka kerta, kun pitää "turhaan" seisoskella Alkaisi pienistä tuokioista kertyä melko mittavakin liikuntasuorite viikkoa kohden. Jospa jopa saisi peruskuntonsa kohotettua sille tasolle, ettei yhdeksältä illlalla jäisille, kylmille poluille kirmaaminen olisi enää utopiaa, jota joskus on mahdollisesti lukenut jostain tieteisfiktion tapaisesta kirjallisuudesta. Tai edes tasolle, ettei iltaisin kaatuisi kuin kivi sängynpohjalle (nettailemaan) kirjoitin ensin "somettamaan", mutta kai minulla on likainen mielikuvitus, kun näin parhaaksi vaihtaa tuon vanhanaikaisen sanan tilalle.

Juu, tämä on pyörän keksimistä, mutta omassa elämässäni olisi aikamoinen asennemuutos ja harppaus täysin omaan suuntaansa, jos voisin oikeasti toteuttaa yllämainitut ajatukset. Ihan tavallaan suunnitelmallista liikuntaa lasten ohella kuitenkin liikoja aikatauluttamatta? Olen joskus kyllä kokeillut jotain lapsi mukana -jumppaa. Kaatui keskeytysten määrään. Juuri kun olet päässyt alkuun, pitää lähteä vaihtamaan kakkavaippaa. Ja okei, taisin olla laiskakin. 

Kokkeillaan, kokkeillaan.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Tyydyttävä

Se on painava. Se on pyöreä. Se on oranssi.

Se on kahvakuula! Vanha kaverini, vaikka välillemme ei olekaan kunnon suhdetta päässyt vielä syntymään. Nyt on aika ystävystyä. Mötikällä on painoa kymmenen kiloa. Ajattelin tehdä tuttavuutta alkuun varovaisesti, mutta vähitellen ystävyyttä syventäen. Aloitan kolmesta kerrasta viikossa, kestoltaan 15 minuuttia.

Lisäksi jatkan lenkkeilyä. Parin kuukauden tauko taas takana. Olen parhaimmillani kova liikkumaan, joskus se on jopa jokapäiväistä leipää, eikä suinkaan mitään pakkopullaa. Olenpa muutama vuosi sitten juossut pari puolimaratoniakin, hitaasti ja varmasti. Raskaudet ja vauvavuosi heittivät kapuloita rattaisiin.

Tiedän, tiedän, raskaus ei ole mikään sairaus, ja kyllä pitäisi ihan loppumetreilläkin pystyä vähintään joogaamaan (en kyllä tule muutenkaan tehneeksi), vaan ei se niin vain onnistunutkaan. Esikoisen raskaudessa pelasin vielä päivää ennen synnytystä lentopalloa (= seisoin kentällä ja toivoin pallon tulevan kohdalleni, tai juuri askeleen päähän, mutta niin, että liikeradan voi arvioida hyvissä ajoin), toisessa ja kolmannessa yritin vain olla reipas. Aika rapakuntoon päästin itseni lipsahtamaan. Ennen joku 10 kilsaa kävelyä (ja jopa juoksua) meni heittämällä, nyt kävin lauantaina kolmen kilometrin reippaan kävelylenkin ja pidin sitä melko kovana saavutuksena.

Entäs vauvavuosi, mitäs sillä on minkään kanssa tekemistä? Ensinnäkin synnytyksestä palautuminen ottaa oman aikansa. Toiseksi, olen raskauden jäljiltä lihava (jep, eivät kaikki ole, minä valmistaudun nälänhätään viimeisellä kolmanneksella), enkä imettäessä laihdu. Minulla on hyvä ruokahalu ja tilava vatsa, do the math. Kolmanneksi, olen hyvin sidottu vauvaan, en yritä muuta väittää.

Kaikki nuo esteet ovat toki ylitettävissä, ja sitä aionkin nyt tarmokkaasti yrittää jälleen kerran. Vaunulenkille ei mikään estä menemästä, ja pari kertaa viikossa itseksenikin. Pian on tämä akka kunnon tikissä, räyh. Tai sitten vähän pidemmän ajan kuluttua. Tällä liikuntainnostuksella ei ole niin kerrassaan mitään tekemistä tammikuun kanssa, ihan muuten vain ajattelin palailla aktiivisen elämän pariin. Just.

Voin iloksenne ilmoittaa, että viime yönä kukaan herännyt, saatiin hyvin rauhallinen yö. Kauniita unia teillekin!