Itku silmässä

En minä ennen näin helposti itkeskellyt, mutta tänään sai kyllä vähän komentaa itseään, ettei olisi kesken leikin alkanut pillittämään. Ahdin kanssa koottiin junarata, ja yllättäen Jaakko, joka yleensä touhuilee omiaan ja käy korkeintaan tekemässä jonkun tuhoiskun vahingossa, tuli hymyillen paikalle, otti käteen junaratapalikan ja alkoi rakentaa. Sitten hän istui leikkimässä junilla hyvän tovin, ehdin kuvaamaankin. Meidän Jaakko, joka ei 3-vuotiaaksi mennessä leikkinyt vielä yhtään mitään, tutki ja pyöritteli leluja vaan! Nyt jopa jahtasi omalla junallaan minun junaani, ja nauroi, kun sanoin muka-vihaisena "heiii, se on MINUN junani, päästä irti". Tajusi siis vitsin, otti junan hetkeksi irti ja jahtasi uudestaan minun junani kiinni. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni, olin jo ajatellut, että Jaakko vain ei opi leikkimään, tekee sitten muuta. Uskomattoman ihanaa.

Otti tääkin leluista irti, minkä sai. Minulla on tällä hetkellä pehmolelujen säilytysongelma, odottavat karsimista ja majailevat esteettisesti Ikea-kassissa. Lyyli keksi sille vaihtoehtoisen käytön.

Tänään täytti Joonatan vuoden, siitä lisää ihan omana postauksenaan, vaikka mitään erityisempiä juhlia ei pidettykään. Tai ei kai niin pitäisi sanoa, ystäväpariskunta tuli kylään, ja mies loihti juhla-aterian. Minä leivoin lasten kanssa pullaa ja tein pikkukuppikakkuja, olin totaalisen myöhässä sillä seurauksella, että ystävät pääsivät seuraamaan koko prosessin alusta loppuun. Jospa se kävi ohjelmanumerosta.

Huomenna on paastopäivä, joten jos en tuttuun tapaan ole ihan kuollut illalla, kirjoittelen paastosta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Ihan vain suppeasti omasta kapeasta näkövinkkelistäni, ja sekin on varmaan liikaa luvattu. 

Takatalvi

Ei nyt oikeasti, aika märkää oli.

Halusin vain esitellä teille viime talven lumispanielit.

Nonih, talvi pulkassa, tervetuloa kevät!

Jos säilyttäisikin dublot näin

Katsokaa, kun tehtiin hieno torni. (Juu, lintsaan, ei jaksa vielä tänään kirjoittaa pidemmästi, meninkin lupailemaan.) Itse asiassa teimme tuon kahdesti, koska ensimmäinen viritys tuli ryminällä alas, ennen kuin sain kuvattua. Ei tosin itsestään.

Onko pakko?

Nyt on tämä nainen piipussa. Joskus ei vaan huvittaisi. Ei kiinnostaisi lähteä perhekahvilaan, ulos, liikuntasalille, saati lukea kirjaa tai leikkiä junaradalla. Tekisi mieli nostaa kytkintä ja painua vaikka hotelliin kirjaa lukemaan peiton alle. Mutta minkäs teet. Lapset tykkää. Mentävä on.

Sunnuntaisin yritetään käydä kaupungin järjestämässä vapaamuotoisessa liikuntahetkessä. Kasa erilaisia liikunta- ja leikkivälineitä on käytössä. Yleensä selviän ihan kivasti vauva repussa noiden kahden valvomisesta, mutta aina tulee se päivä, jolloin ei vaan suju. Tarkemmin sanottuna tänään.

Jaakko oli varmaan väsynyt. Heti aluksi ei olisi millään odottanut, että saan toisilta ulkovaatteet pois ja Joonatanin reppuun. Kohelsi ja söhelsi tavallistakin enemmän; milloin oli jalka matkalla pienen pojan päähän kuperkeikan myötä, milloin lähdettiin liukumäkeä väärään suuntaan tai hypättiin hyppypaikan alastulokohtaan juuri kun joku muu oli siihen hyppäämässä omalla vuorollaan. Jaakko juoksi pallon perään, joka olikin pienen tytön (palautin pallon), oli jatkuvasti törmäämässä johonkuhun, heitti itse palloa miten sattuu (pehmeä, eikä osunut kehenkään). Ehkä rasittavinta kaikista oli, että niitä palloja piti koko ajan maistaa! Yäkyäkyäk. Lisäksi harmitti, koska Ahti joutui jatkuvasti joustamaan omista leikeistään ja tulemaan isoveljen perässä. Ahtia ei toisaalta vaikuttanut haittaavan.

Totteli kuitenkin suurimman osan aikaa, ja ehdin estää kaikki katastrofit, enkä tainnut edes karjaista kertaakaan, onneksi. Jaakko osasi myös pari hienoa temppua. Melkein seisoi käsillään, kiipeili taitavasti, ja pysyi kyydissä renkaan kyydissä, jota pyöritin lattiaa pitkin. Meni siis välillä ylösalaisin siinä keskellä. Vaikea selittää.

Enkä muuten ottanut kuvan kuvaa.

Hiekkalaatikkoleikkejä helmikuussa

Kieltämättä käy välilllä mielessä, että onkohan tätä blogia järkevää päivittää ihan joka päivä? Jopa niinä päivinä, jolloin ei ole mitään asiaa. Tai tokihan minulla on aina asiaa, enemmän kuin kukaan jaksaa lukea tai kuunnella, mutta myönnettäköön, että ne saattavat ihan pikkiriikkisen kierrellä samojen asioiden ympärillä. Niiden kotiäidin seikkailujen. Jotka saattavat joskus harvoin olla ihan pikkipikkiriikkisen yksitoikkoisia. Mutta toisaalta, tästä on tullut kiva päivittäinen rutiini, ja pelkään, että jos jätän jonkun päivän välistä, en saakaan enää tartutuksi mihinkään aiheen tynkään. 

Jos voisinkin vain kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa, niin postaukset olisivat usein liiankin pitkiä, ja täynnä mitä moninaisempaa ajatusten Tonavaa. Näin on ainakin helppo väittää, kun en seuraavasta syystä joudu koskaan tätä väitettäni todistamaan. Ne penteleen kuvat. Päähäni on tulikirjaimin kaiverrettu ajatus, että bloggaukseen vain kuuluu kuvia, eikä ilman niitä parane lähteä leikkiin. Haluan pääsääntöisesti julkaista itse ottamiani kuvia, minä kun olen tällainen vaatimaton alkava kuvajaalahjakkuus (tai sitten on vain kivaa ja helppoa julkaista niitä omia näpsyjään, eikä miettiä tekijänoikeuksia), joten niiden satunnainen puute aiheuttaa melkoisen ongelman kulloisenkin mieleen juolahtaneen aiheen käsittelyssä. Kirjoita siinä nyt kestovaipoista ilman kuvan kuvaa vaippapöksystä, tai edes siitä harsosta. (Meinasi jäädä kirjoitusvirhe "kirjoita siinä nyt kestovaipoissa".)

Olivat tuoneet läheiseen leikkipaikkaan tuollaisen läjän hiekkaa. Ilmeisesti sen oli tarkoitus siitä vähitellen itsekseen tuulen (yeah right, pakkasella) tai ahkeran asukkaan avustuksella levitä hiekoitushiekaksi, joten pistettiin lapset töihin. Jotenkin huvittavaa, kun rekat saivat hiekkalastin ja kalenteri näyttää helmikuuta. Lapsuuteni Kainuussa on jättänyt ihan erilaisia muistijälkiä kuin nämä etelän talvet tulevat omilleni jättämään. Saan sitten aikanaan vanhana rutista, että Minun Nuoruudessani meillä oli kuulkaa ihan hankia talvella... Tai no niin. Voisinhan minä nytkin jo.

 

'

Tää nyt vaan on jotenkin söpö kuva. Meillä muuten oikeaoppisesti juodaan ruuan kanssa yleensä vettä, päivittäin välipaloilla kauramaitoa ja harvemmin mehuja, limsoja eivät lapsiparat saa juuri koskaan, sillä en välitä niistä itse. Isältään joskus kokista (yäkyäk) maistavat. Huomatkaa kiiltävä sädekehäni.

Tänään olen liikkunut arkisen aherruksen tiimoilta niin paljon, että tunnen ihan tehneeni jotain "oikeaa liikuntaa". Pyörittelen monenlaisia fyysiseen aktiivisuuteen liittyviä ajatuksia mielessäni, aika näyttää, josko ne konkretisoituvat mitenkään. Aamulla herätessäni kuudelta (ja noustessani ylös! Ei sänkymakoilua tänään!) päätin, että tästä päivästä tulee mallipäivä. Ei tietenkään ihan, mutta hyvin läheltä mentiin. Ei mikään tyypillinen maanantai.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä

Kaaoksen taltutus, osa 573

Silläkin uhalla, että toistan itseäni, mutta tadaa! Lisäksi selätin sen eilisen puhtaan pyykin läjän. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että tämän kirjoituksen piti esitellä useampikin kunnossa oleva paikka, mutta nyt olisi tarjolla vaan ne ennen-kuvat, eikä ne ole niin hauskoja.

Olin yksin kotona lasten kanssa tänään, ja Jaakko on vielä kipeä, joten ei menty ulos. Sääli, siellä olis ollut tänään upea ilma. Olen toisaalta niin tyytyväinen, ettei kukaan muu ole sairastunut. Päivä hujahti, enempää siivousta en ehtinyt.

Piti leikkiä junaradalla, laittaa kaksi ruokaa, juosta avustamaan esikoista vessaan noin ziljoona kertaa (juu, sellainen tauti), leikata saksilla, katsoa Pipsa-possua, lukea kirjaa ja ihan vaan pötkötellä porukalla. Siinä sitä olikin.

Kuva: Ahti

Kuva: Ahti

(Sairas)maja

Tänään tehtiin maja. Paljon muuta ei sitten tehtykään.

Viime yö sujui olosuhteisiin nähden helpohkosti, ainakin minun osaltani. Ahti oksensi suunnilleen unissaan, ja jatkoi vain aina suoraan nukkumista. Minäkin nukuin, mies huolehti tämänkin sairaan. Minä pesin sitten koko tämän päivän pyykkiä. Tai siis siirsin koneesta koneeseen. Eläköön kuivausrumpu!

Veikkaan olevani seuraava. Ainakin huono olo on. Muut ihmiset kadottavat sairastaessaan ruokahalunsa, minulla tuplaantuu. Paitsi näköjään, kun tilanne on tarpeeksi paha, eli nyt. Noo, eiköhän tästä selvitä sentään, muutaman tunnin ruokahaluttomuudesta. Huh huh, ei siis iltapalaa?