sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Suonissa virtaa vihreää teetä





Yhden lasin mehua join, kun heikotti. Kävelin lasten kanssa nelisen kilometriä, ja askeleet päälle. Ei kai olisi ollut pakko näin tiukoille vetää. Kai se on tätä alkuinnostusta. Nyt ajoissa nukkumaan, huomenna voisin tarinoida paastosta lisää.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Tunnustan! Laihdutan!


Noo kaiii sitä nyt täytyy tännekin avautua. Hei. Minä täällä. Puntaria pakoillut maitotehdas, joka kuvitteli, että koska mahtuu juuri ja juuri sulloutumaan hiukkapiukkasen venyneisiin koon 44 farkkuihin, ei voi olla mitenkään kovin iso. Tai toki iso, mutta ei mikään valtavan lihava.

Anteeksi nyt te kaikki, jotka olette minua isompia, mutta kyllä minä vaan sitten olin valtavan lihava. Olin jo päättänyt, että en enää jaksa yrittää rutistaa muutamaa kiloa pois, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt kohta olla taas raskaana. Mitä sitä turhaan enää laihduttamaan, ei siinä konkurssissa pari kiloa tunnu missään.

Mies pistikin jarrun pohjaan. Ehei. Ei nyt. Se ei vain ole viisasta. Me olemme toimineet impulsiivisesti ja tulevaisuuteen luottaen viimeisen viisi vuotta, nyt on aika tehdä asiat järkevämmin. Aikalisä, tai jopa lapsiluku tässä. Olihan siinä hiukan pureskeltavaa ensi alkuun, minä kun jo laskin otollisia päiviä raskautumiselle. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin hyvin pian siihen tulokseen, että mies on ehdottomasti ja vastaansanomattomasti oikeassa. Jospa lepäisi vähän, sekä mieli että kroppa. Harkitaan vuoden päästä taas. Voisi vaikka laihtua, kuntoilla, valmistua ja ihan vain elää enemmän hetkessä.



Ensin ajattelin katsoa kesän ajan isoa masuani ja kuulostella, mitä sille tekisin. Syksyllä sitten kaikessa rauhassa kiloja pudottelemaan, onhan tässä nyt aikaa ihan eri tavalla. Vaan sitten ystäväni mainitsi kokeilevansa erästä laihdutustapaa viimeisen parin liikakilon karistukseen. Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Jospa sitä ihan koittaisi hetken aikaa. Ihan vähän vain. Ikään kuin makustelisi, miltä tuntuisi ihan oikeasti laihduttaa, eikä vain pidättäytyä siitä kolmannesta munkista.





Olette varmaan useimmat ainakin nähneet mainittavan "5:2"-paaston, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että viikossa paastotaan (tai siis syödään hyvin vähän, n. 500 kaloria) kaksi päivää ja loppuina viitenä päivänä syödään normaalisti, kuitenkin liiallista herkuttelua ja ylensyöntiä välttäen.

Olen nyt puolisentoista viikkoa testaillut tätä. En jaksa laskea kaloreita kuin suunnilleen sinne päin, ja omat paastopäiväni ovat parhaimmillaan pyörineet siinä tuhannen kalorin kieppeillä. No, heh, siis se yksi, joka onnistui jäämään suunnilleen noihin lukemiin. Kaksi muuta jäivät puolipaastopäiviksi, jonka ärsyynnyttämänä pidin tarkoituksella yhden "ylimääräisen" puolipaaston ikään kuin tasatakseni tilit.

Ongelmakseni on hyvin nopeasti muodostunut paaston katkaisu. Kaikki sujuu melko hyvin, jos en syö mitään kiinteää, ei ole mielitekoja tai varsinaista nälkää, mutta heti kun syön vähän jotain, edes noita kuvissa näkyviä hyvin kasvis/proteiinipitoisia melko vähäkalorisia annoksia, alkaa ruokaa kaipaamaan.

Olen kuitenkin männävuosina onnistunut paastoamaankin noin 9 päivää, josta osan aikaa ihan vesilinjalla. Joten sinänsä yhden päivän syömättömyys pitäisi teoriassa olla helppo nakki (no pun intended). Koska hankaluutena tuntuu olevan syömisen lopettaminen sen kerran aloitettuani (ei kyse ole mistään voittamattomasta, hallitsemattomasta nälästä, vaan ihan tavallisesta pupeltamishalusta, jota en vain jaksa vastustella vedoten miljooniin tekosyihin: imetys, väsymys, arjen raskaus) päätin kokeilla, josko olisi vain helpompaa olla syömättä mitään. Huomenna on siis nestepaastopäivä, jos kaikki menee hyvin.




Kokeiltuani paastopäiviä tuntui niistä olevan niin monia eri hyötyjä, puhumattakaan nopeasta nesteiden häviämisestä, ja näin ollen turvonneen olemukseni hienoisesta soukkenemisesta silmissä, että päästin siltä istumalta kuukauden ajan koittaa paastota joka viikko tavalla tai toisella. Kuukauden jälkeen mietin, miten jatkan. Toki saan lyödä hanskat tiskiin milloin vain, sanomattakin selvää. ihan helpolla en aio luovuttaa, muuten olisin pyörtänyt jo päätökseni, koska en ole tosiaan onnistunut paastoamaan vielä yhtäkään "kunnollista" päivää. Minun tosin piti olla itselleni armollinen edellä mainittujen syiden takia, mutta lipsun koko ajan tiukempaan suuntaan.

Päätettyäni näin alkaa viiskakkoselle nousi ajankohtaiseksi mennä vaa'alle. En ole käynyt marraskuun jälkeen ihan tietoisesta päätöksestä, koska halusin punnita itseni vasta kun olen varma, että lukemat ovat edes siedettävät. Psyykkasin itseni etukäteen varautumaan suureen painoon, vaikka olin salaa sitä mieltä, ettei se nyt paljon yli 90 kg voi olla, pahimmillaan ehkä 95 kg. Olen siis 173 cm pitkä, että kyllä noissakin lukemissa olisi ollut elopainoa ihan riittämiin asti kannateltavaksi. Vaan ei! Todellisuus löi kasvoille, ja tarkistettuani numerot kolmeen kertaan jouduin tunnustautumaan läskisokeaksi. Painoni oli tasan 99 kg, lähes sata kiloa! "Paasto"päivän jälkeinen paino vielä, joten todelliset lukemat ovat ties kuinka monta kiloa suuremmat. Aaaaargh.

10 kilon verran olin itseäni huijannut. No, onpahan mistä tippua. Pari päivää asiaa mutristeltuani aloin kallistua sille järkevälle kannalle, että en ollut muuttunut miksikään ihmisestä, joka olin ennen puntarille nousuani. Nyt tiedän painoni, eikä minäkuvani pitäisi sen myötä muuttua yhtään kummemmaksi kuin mitä se oli laihduttamaan alkaessani. Lisäksi, tärkeät päätökset ovat jo tehty, korjausliikkeet aloitettu, tarkoitushan oli vain dokumentoida lähtöpiste.

(Mutku mä olen iha hirmu lihava, en kestääää.)




Sanottakoon tähän loppuun vielä, että minusta ainoa oikea tapa laihduttaa on löytää itselleen sopiva ateriarytmi, syödä paljon kasviksia, proteiinia, tarpeeksi pehmeitä rasvoja ja kuituja, sekä herkutella maltillisesti. Patrik Borg, jos kuuklata haluatte. Siksipä minua jotenkin hävettää "sortua" tällaiseen dieettiin. Tässä elämäntilanteessa en vain pysty saamaan tarvittavaa tasaista putkea hyvin sujuneita päiviä, että voisin laihtua. Tämä on yritelmä mennä oikotietä onneen, ja nehän tunnetusti päättyvät usein kehnosti. Kovalla työllä sinun on kruunusi lunastettava, ei mitään tämmöistä huijausta! Joka tapauksessa, tässä laihdutustavassa on vain kaksi vaihtoehtoa; viisari "syön" -asennossa, ja sitten taas se siirtyy kohtaan "en syö". Piste. Ei tarvitse liikoja ajatella tai keskittyä. Siksi tätä nyt yritän, muuhun ei riitä rahkeita.

Mikäli teitä kiinnostaa lukea aiheesta enemmänkin, löysin tällaisen sivuston: http://www.sisusavotta.fi/patkapaasto-osa-2-kaytannon-toteutus/

Huomenna siis vettä ja tarvittaessa mehua, mikäli ei tule ylivoimaisia esteitä. Huhhuh.

Minulla on muuten teoria, miksi olen nyt niin painava. Kroppani varautuu imetyksen aikana jatkuvasti mahdolliseen nälänhätään. Kaksi vanhimpaa lastani olivat sellaisia nälkäkurkivauvoja, että keho katsoi selviävänsä aika maltillisella rasvavarastolla. Kolmas poikani sen sijaan on tuhti jäbä, joten hätäratkaisuna piti kerätä kaksinkertainen määrä muonaa katastrofin varalta. (Vitsi vitsi heei.)

perjantai 29. toukokuuta 2015

Arjen pieniä suuria tekoja: Raparperikiisseli

Pihassamme kasvaa edellistäkin edellisemmän asukkaan istuttamana suuri raparperi (damn, kuvan olis voinut ottaa). Muutimme tähän asuntoon pari vuotta sitten, ja joka kesä olen suunnittellut tekeväni raparperista vaikka mitä. Sainkin viime kesänä varsia jääkaappiin muistaakseni ihan paloiksi asti, ja sinne ne sitten mätänivät. En tullut laittaneeksi edes pakkaseen. Oikein tyypillistä minulle aloittaa innolla ja hiipua kesken kaiken.

Joten, tadaa!




Jospa tästä vielä päästäisiin oikeaan perheenemäntärooliin, ja saisin säilöttyä tai muuten valmistettua koko valtavan raparpesatoni? Voisi vaikka antaa lahjaksi. Muutenkin kuin vain "käykää sieltä hakemassa, jos vain kelpaa".

Olen ollut viimeisen kahden viikon aikana aika paljon poikien kanssa itsekseni, mies on ollut auttamassa naapurikunnassa ystävää eri projekteissa. Välillä on ollut vähän raskasta, iltaisin on väsyttänyt, mutta täytyy sanoa, että nyt noiden poikien kanssa on enimmäkseen kivaa. En sano, etteikö vauvavuodessa ole omat ihanuutensa, mutta kyllä minä taidan kuitenkin nauttia eniten, kun pieninkin alkaa vähän jo tehdä kaikenlaista, näyttää sitä omaa persoonaansa. Puhumattakaan veljesten keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jota pääsen ensimmäistä kertaa seuraamaan normaalien lasten välillä. Toki isoveljen ja keskimmäisen välilläkin on kaikennäköistä ollut, mutta ei se nyt vain ole ihan samanlaista, kun toinen on niinkin vahvasti autistinen kuin meidän Jaakkomme, kaikella rakkaudella. En olisi uskonut, kuinka paljon vuosikas ja 3-vuotias esimerkiksi leikkivät keskenään!

torstai 28. toukokuuta 2015

Sorsat seisovat, eiku

Tämä kuva ei itse asiassa liity mitenkään mihinkään, paitsi että tulivat vastaan matkalla perhekahvilaan, ja luontokuvaajamme oli valppaana.




Jippii! Joonatan, ihan muutaman päivän päästä 1-vuotias, seisoo tukea vasten! Monihan tuon aloittaa jo reippaasti aikaisemmin, mutta meidän vesselillä ei ole ollut kiire asian kanssa. Olen jopa pari kertaa koittanut asetella hänet seisomaan johonkin nojaten, mutta on vain siitä istuutunut tyynesti. Käsistä pidettäessä seisoo, jos kehotetaan, muuten hakeutuu istumaan edelleen. Ehkä siihenkin tulee pian muutos.




En tiedä, oletteko huomanneet, enkä muista, olenko maininnut, mutta minä en näytä vanhemmista lapsistani kasvokuvia. Haluaisin kyllä, mutta pitkin hampain suostuin puolison vetoomukseen, että ei ole reilua päättää lasteni puolesta, mitä heistä on nettiin julkaistu (huolimatta siitä, että meillä on aliakset ja lukijoita noin 30 päivässä, joista yli puolet kavereita ja sukulaisia, hahah). Joonatan on tähän mennessä mennyt yleiseen kategoriaan "vauva", joten häntä olen voinut surutta käyttää blogini sulostuttajana. Nyt kuitenkin hän täyttää vuoden, kuten jo mainittiin, ja sitä pidän rajapyykkinä yksityisyydensuojan alkamiseen. Nyyh, ensi tiistaina siis viimeiset kasvokuvat vesselistä. 

Jatkossa saattekin sitten katsella vain tätä, kunnes seuraava vauva saadaan maailmaan, jos sellaista nyt ikinä tulee. 




Ei ihan yhtä suloinen, myönnetään.





keskiviikko 27. toukokuuta 2015

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kärmehistä

Muistelin tuossa eilen sen kyykohtaamisen myötä, kun pienenä tyttönä kävin marjassa partioryhmän kanssa. Olin n. 9-vuotias. Paluumatkalla autoille kohtasimme kannonnokalla kellottelevan kyyn, joka aiheutti minussa yllättävän reaktion. Tuskin olin nähnyt käärmeen sadasosasekunnin ajan, kun otin hatkat. Juoksinmetsän läpi täyttä vauhtia vajaan kilometrin matkan autoille asti. Vaikka juostessani tiesin paniikkini järjettömyyden, en voinut pelolle mitään. Pakko oli päästä karkuun.

Sittemmin parina viime vuonna lähipururadan pienet kyykäärmeen poikaset ovat päässeet yllättämään varomattoman lenkkeilijän. Kerran melkein astuin yhden päälle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa vielä kauan käärmeiden jälkeen, ja tunsin oloni epämukavan säikyksi.

Eilen käärmettä tuijottaessani minut valtasi sama kauhunsekaisänen paniikki, mutta piti lasten vuoksi koittaa olla rauhallinen. Jotain alkukantaista siinä tunteessa on, ja sitä on vaikea hallita.

Kai sitä on edellisessä elämässään ollut hamsteri.


PIXABAY

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kyy! Eikun prkl kaksi kyytä!

Normaalisti en kiroile otsikossa, mutta kai tuo on parempi kuin itse kohtauspaikalla suustani karannut "Jeesus!", mikä pappi-isääni kovasti huvitti, kun tulee pakanallekin kovassa paikassa herran pelko.

Olimme kivalla metsäkävelyllä, pitkin pellon laitaa ja sitten itse pellolla. Jaakko kirmaili pitkin poikin peltoa, ja isäni kehottikin kutsumaan poikaa lähemmäs, läheisellä kalliosaarekkeella saattaa olla käärmeitä. Jaakko tulikin, ja pomppasi seuraavaksi pieneen heinäkasaan. Noin 40 cm päähän kiukkuisesta kyystä, joka piileskeli siinä kasassa.

Isäni oli onneksi lähellä, huudahti "älä liiku!", ja Jaakko ihme kyllä totteli. Seuraavalla askeleella pappa sai pojan pois käärmeen ulottuvilta. Minä keskityin siihen Jeesukseen. Kotimatkalla näimme vielä toisen kyyn, mutta silloin olivat lapset turvallisesti käsipuolessa.

Ei ole kuvaa tuolta reissulta, tässä muksut iloisemmissa puuhissa papan hiekkakasan kimpussa.






sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Tiiivis tunnelma Toyotassa

Huuh, neljän ja puolen sadan kilometrin automatka takana. No ei, oikeasti jotain 250 km kyseessä, mutta se tuntuu vähintään tuon pituiselta. Osan matkasta pääsee moottoritietä (mikä nyt ei vuoden `89 autolla ole niin ratkaisevaa niinkään nopeuden kuin perskärpästen kannalta), mutta sekaan mahtuu ihan riittämiin mutkaisia pikku teitä, joita paikalliset kaahottavat hullulla vauhdilla.

En muista, mainitsinko, mutta lyhyellä varoitusajalla lähdin lasten kanssa isäni luokse pariksi yöksi. Mies paiski 20 tuntia auton kanssa töitä, että sai siitä pitkänmatkalaisen. Tulipahan kerralla kuntoon, sano.

Lapset istuivat takapenkillä melkoisen tiiviisti, mutta olivat kiltisti. Meillä eivät oikein kunnolla osaa lapset tapella, koska Jaakko ei lähde mukaan ja Joonatan on vielä liian pieni. Ei sillä, Ahti on kyllä lahjakas saamaan yksinäänkin riidan aikaiseksi.

Eka pysähdys bussipysäkille ensimmäisen 50 kilsan jälkeen, ja kenttäolosuhteinen vaipanvaihto desibelien syyn selvittyä. Seuraava taukopysähdys ihan suunnitelman mukaan ABC:lla, jossa tosin kävimme vain vessassa. Pihiyden nimissä, sekä säädön välttääkseni syötiin eväät proosallisesti autossa. Vielä viimeisen etapin aikana, n. 70 km, piti kurvata tien sivuun ihmettelemään pienimmän karjumista. Mitään varsinaista syytä en löytänyt, mutta Joonatan kyllä rauhoittui ihan vain syliin nostamalla ja jaksoi perille asti.

Ei varmaan suurimmalle osalle lasten kanssa matkustaneille mitään ihmeellistä, mutta minä en ole tottunut. Vanhemmat pojat ovat olleet uskomattoman hyviä matkustajia, ja noinkin lyhyt ajomatka on sujunut kivuttomasti yhdellä pysähdyksellä. Hyvin meni nytkin, suhteutettuna.

Tämä kuva aamu-ulkoilusta ennen lähtöä. Lapset löysivät hiekkalaatikosta kuopat, ja niistähän riemua riitti.







No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.



perjantai 22. toukokuuta 2015

Päivänpaisteinen perjantai




Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.




Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .





Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.




Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.

torstai 21. toukokuuta 2015

TBT








Jaakko on tuossa puolivuotias, ja kuva on joululta 2009. Olin vielä aika tuore äiti tuolloin, enkä tiennyt vielä mitään Jaakon edessä olevista diagnooseista. Hirmuisen pitkä poika jo tuolloin, vähän koominen vauvana, kun oli pelkkiä jalkoja.

Jep jep, tunnustan, kaivoin vain jonkun vanhan kuvan, jotta saisin kuitattua blogin tältä päivältä TBT:llä. Väsyttää taas vaihteeksi. Pidin askelmittaria huvikseni yhden päivän mukana, ja siihen kyllä mahtui yksi parin kilometrin kävelylenkkikin (jee!), sekä Jaakon terapiareissu, mutta rapiat 10 km se mittasi minulle askeleita. Ei mikään ihme, että välillä väsyttää. Ei nyt ihan tuohon joka päivä ylletä, mutta kyllä luulen sen tavoiteltavan 10 000 askelta menevän tulevan täyteen lähes päivittäin nykyään.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Jaakko on jo iso





Huomasin eilen, että en ole tätä oikein osannut hehkuttaa ja juhlia. Kaksivuotinen treeni ja harjoittelu hiipi kuin varkain tavoitteeseensa, ja kun se lopulta tapahtui, sen oli jo niin hyvin sisäistänyt, ettei oikein osannut kunnolla riemuita. Hihkutaanpas nyt:

Jiippii! Hurraa, hurraa, hurraa! Mahtavaa! Mieletöntä! Jaakko ymmärtää kuvan merkityksen! Hän ymmärtää, että kuva tarkoittaa aina jotain asiaa! Meillä kommunikoidaan kuvin! Jeeee!

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että saamme Jaakolle uuden, monimutkaisemman kuvakansion, s3kä tabletin, joka toimii samoin kukin mainittu kansio, mutta tekniikkaa hyödyttäen.

Katselin tuota kuvan tilannetta, siksi sen ikuistinkin, koska pieni Jaakkoni näyttää siinä niiiin isolta pojalta. Kaikessa rauhassa katselee itse hakemaltaan tabletilta itse valitsemiaan ohjelmia, itsenäisesti. Ihan ite, koska hän haluaa. Kun vielä kaksi vuotta sitten ei jaksanut keskittyä liikkuvaan kuvaan edes viittä minuuttia.

Tunteet toki leiskuvat laidasta laitaan, niin kuin taitaa muillakin 5-6-vuotiailla, ja niiden hallitseminen on selkeästi työn takana. Puuskat menevät nopeasti ohi, hän rauhoittuu hetken omissa oloissaan, ja on taas iloinen itsensä. Yleensä en pysty päättelemään, mistä suuttumus johtuu.

Syksyllä Jaakko menee esikouluun. Tutustumassa on käyty puolin ja toisin, ja vaikka minua ahdistaakin päästää linnunpoikaseni maailmalle, on jo ehdottomasti sen aika. Koti ei voi enää tarjota Jaakolle kaikkea sitä, mitä erityislapsille suunnattu koulu pystyy. Neljä tuntia päivässä, sisältäen aamupiirin, itsenäistä työskentelyä, ohjaajan kanssa paritehtävät, syömistä ja ulkoilua. Taksi vie ja tuo. Kuulostaa aika hyvältä.

Kolikon kääntöpuolella saattaa odottaa hankalat iltapäivät, jos Jaakko väsyy eskarista kovasti. Vaan kyllä hän tottuu. Eikä sitä tiedä, Jaakko on jo niin iso, että saattaa jaksaa hyvinkin!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Sain haasteen!

Tässähän voisi tuntea itsensä osaksi oikein blogiyhteisöä. Paitsi että minun yhteisöni on aika laiminlyöty...  Norudemu haastoi minut vastaamaan kysymyksiin, ja seuraavaksi keksimään 11 omaa kysymystäni haastamilleni blogeille. Josta päästäänkin ensimmäiseen tenkkapoohon. Olen ehkä omanapainen, mutta minulla ei oikein riitä aikaa seurata kovin montaa blogia. On minulla muutama listallani, mutta niihin kysymysjoukon heittäminen olisi ensinnäkin ensimmäinen kommenttini kautta aikojen, toisekseen vähän sama kuin kirjoittaisi Anna Abreulle, mikä hänen lempiruokansa on. Puskista joku nobody haastaisi. Blogien kirjoittajat vaikuttavat kyllä sen verran kohteliailta, että varmaan jopa tarttuisivat haasteeseen, mutta en vaan kehtaa. Olen ihan teini, tiiän.

Jotta en olisi ihan petkuttaja, keksin kyllä omat kysymykseni, mutta osoitan ne teille lukijoille. Saatte vastata kommenttikenttään tai miettiä vastauksianne omassa yksityisyydessänne. Ihan ensiksi kuitenkin minulle haastetut kyssärit.


1. Rantaloma vai kaupunkiloma?
Loma mainittu! Valitsen sen! Okei, jos leikitään hetken, että olen ihminen, joka lomailee tällä
hetkellä yhtään mitenkään, mihin liittyy matkustusta Suomen rajojen ulkopuolelle (okei juu, voisihan kumpikin noista toteutua Suomessakin, mutta jotenkin uskon, että tässä haettiin nyt muuta), valitsisin varmaan... äää... riippuu ihan seurasta. Äitini kanssa rantaloman, aviomiehen kanssa kaupunkiloman. Yksin... En jaksa makoilla rannalla, mutta tykkään kyllä kävellä siellä. Ehkä sitten kaupunkiloma kuitenkin. Jos olisi oikein paljon rahaa, jotta saisi käydä kaikkialla.


2. Ostatko kirppareilta? 

Ei tainnut tulla minään yllätyksenä, että ostan. Kaiken tarvitsemani, jos mahdollista ja järkevää. Tässä pari viimeisintä löytöä:








Löysinköhän tarpeeksi kenkiä?


3. Onko sinulla harrastuksia?

 Onhan minulla. En vain harrasta niitä tällä hetkellä. Mutta hei, luin sen kirjan loppuun, mitä taannoin vilauttelin! Eli lukemista taas harrastan. Lisäksi pelaan tietokonepelejä, luen sarjakuvia, juoksen, soitan pianoa, laulan, katson elokuvia, kudon, kahvakuulailen. No en. Mutta haluaisin.


4. Osaatko leipoa/kokata?

 Osaan. Huh, olipa vaikea vastata noin. Teki mieli jotenkin (ex?)suomalaisesti laittaa, että kunhan nyt jotain nykertelen, kai niitä ennemmin syö kuin selkäänsä ottai

5. Onko teillä juhannus perinteitä?

 Tavallaan, juu. Olemme viettäneet perhekeskeisen kaupunkijuhannuksen omalla pikku pihanpläntillämme grillaillen jo useana vuonna peräkkäin. Melkein joka vuosi on ihana ystäväpariskunta liittynyt seuraan, vaikka sitä vähän ihmettelenkin. (No, siis, vaihtoehtona riemukas juhannus jonkun mökillä, mutta tulevat meidän lapsiperhehelvettiinjuhannukseen.)


6. Miten mieluiten viettäisit vapaa-aikasi?

Harrastaen noita yllä mainittuja harrastuksia. Mahdollisesti vielä urheilupainotteisemmin. Tai sitten villisti juhlien tyttökaverien kanssa. No, ehken sentään koko vapaa-aikaa.


8. Miksi kirjoitat blogia?

Koska olen huomionkipeä, ja tykkään yleisölle esiintymisestä edes jossain muodossa. Showtanssijan ura ei koskaan auennut, kiitos melko olemattoman tanssikoreografian tajuni, eikä minusta tullut Tenavatähteä, joten koitetaas tätä. Lisäksi kirjoittaminen saa minut toisinaan tuntemaan oloni älykkääksi ja ajattelevaksi ihmiseksi. Se välillä vähän äitinä unohtuu. Minulta siis, en väitä, että muilta.


 8. Kauanko olet kirjoittanut blogia?

 Tätä vuoden 2015 alusta. Yritin pari vuotta sitten edellisen kerran, mutta se ei oikein ottanut tulta. Lopetin, kun lukijanani oli enää ystäväni naapurikunnasta ja aviomieheni.


9. Joku uusi asia, minkä haluaisit oppia?

Lasketaanko ikuisuusprojekti? Olen jo vuosia koittanut opetella ompelemaan. En vain saa koskaan oikeasti istuttua ompelukoneen ääreen, joten ymmärrettävästi taitoni eivät ole juuri hioutuneet. Lisäksi haaveilen joskus tekeväni spagaatin. (Mitä voi tällä seipään jäykkyydellä pitää aika kunnianhimoisena.)


10. Onko sinulla lemmikkieläimiä?

Kyllä, kaksi koiraa. Joiden trimmaus on ikuisesti vaiheessa, joten niistä ei paljon kuvia näy. 


11. Kierrätätkö/ekoiletko muuten?

Kyllä meillä kaikki kierrätetään, välillä meinaa lipsahtaa hamstrauksen puolelle. En oikein koe "ekoilevani", koska se tuntuu niin luonnolliselta. En koe erikseen tekeväni varta vasten jotain, asiat vain kuuluu mielestäni tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. En kyllä silti aina jaksa ihan kaikkea viimoisen päälle. Kaipa me muiden ihmisten silmissä olemme ekoilijoita.



 Tässä ovat minun kysymykseni sinulle:


1. Oletko viherpeukalo? Miten se ilmenee? Tai ei ilmene?

2. Suolaista vai makeaa?

3. Tunnistatko sieniä?

4. Noudatatko viisi ateriaa päivässä -rytmiä?

5. Seuraatko politiikkaa?

6.  Katsoitko jääkiekkoa?

7. Mikä on suosikkisi ulkonäössäsi?

8. Miten suhtaudut julki-imetykseen?

9. Luetko hömppäkirjoja (eli romattisia rakkauskirjoja, ei kuitenkaan ihan harlekiiniksi asti)?

10. Tiedätkö, mikä on Nethack?

11. Ovatko sänkysi lakanat yhteensopivat väreiltään tai peräti samaa settiä?


Soriii, väsähdin niin totaalisesti, etten jaksa oikolukea.


lauantai 16. toukokuuta 2015

Kadonnut "minä" löytymässä?

Se on kirja! Ihan oikea kirja! En ole lukenut yli vuoteen juuri mitään, ja ennen se oli yksi mieluisimpia vapaa-ajanviettotapojani. Okei, hömppäkirja, mutta englanniksi sentään! Olen vakaassa uskossa, että hömppä pitää lukea englanniksi, niin siitä voi toivoa olevan edes jotain hyötyä kielitaidon kannalta. Hahah, selityksen makua, myönnetään. Eihän toki ihan puhtaassakaan hömpässä mitään pahaa ole. Tämä kertoo lihavasta naisesta, joka laihtui. Ihan kuin minä. Kohta.



perjantai 15. toukokuuta 2015

Päivitystä perjantaihin

Joo-o, tänäänkin satoi. Tuon piti olla sellainen hieno tunnelmakuva sateen ropinasta katukiveykseen, mutta ihan ei tämän kuvaajan taidot riittäneet. Valtuutan teidät jokaisen siis kuvittelemaan sen tarpeeksi ilmaisuvoimaiseksi.




Ilmaisuvoimasta päästäänkin siihen, miten en ole nyt oikein täyttänyt odotuksia. Omia odotuksiani. Perustaessani blogin haaveilin, kuinka tämä tulee olemaan foorumi lennokkaille pohdinnoilleni ja maratoonipostauksilleni. Hohhoijaa. Sen sijaan blogista muotoutuikin astetta instagrammia laajempi päivittäispäivitys, mutta antaapa olla. Tekipähän itse itsensä, tämä blogi, eikä vaivautunut liikoja kanssani neuvottelemaan. Sellainen seikkailu se. Jos joku teistä ilahduttavan uskollisista lukijoistani, tai mielellään useampi, haluaisi minun harventavan päivitystahtia laadukkaampien postausten toivossa, saa hihkaista. Toisaalta, ehkäpä lukijoikseni on valikoitunut pikku paloista tyytyväinen hienostuneen maun omistava joukko.

Kaikenlaisia langapätkiä olisi siellä täällä nivottavaksi yhteen, mutta ajan- ja energianpuutteen vuoksi teen tänään vain lyhyen yhteenvedon nyt jo hiukan haudatusta perjantaiaiheesta, laihduttamisesta. Olette varmaan huomannutkin, että painoperjantait loistavat poissaolollaan siinä missä hassunhauskat sanaleikitkin. Tilanne tulee toistaiseksi jatkumaan (paitsi jos ehdottomasti haluatte, voin keksiä edelleen perjantaisia pirskahduksia alkusointua viljellen?), ja aion tulevaisuudessa rustata pidemmänkin postauksen, miksi toistaiseksi Maija Poppanen jää haavekuvaksi ja Muumimamma nostetaan jalustalle. Sehän on sitä paitsi ihana hahmo. Vaikkakin vähän tylsä, mitä sitä kieltämään. Aika hyvin kiteytetty omakuvanikin tuossa.

Taannoin blogissakin uhottu gradun teko on myös toistaiseksi jäissä, en saanut sitä edes alkuun, niin luovutan hetkeksi. Täytyy ensin kasailla muut palikat, että riittää gradulle voimia. Tärkeimpänä tämä kodin huolto. Siitäkin lisää myöhemmin.

Tää oli nyt tällainen tiiseri. Olen sitten myöhemmin taas kiinnostava. Hehhee.

torstai 14. toukokuuta 2015

Spontaania pullanleivontaa

Tai ei sitten kuitenkaan. Ehdin keskiviikkona lupailemaan pullaa pojille, Ahti saisi myös osallistua itse leipomiseen. Kunnes tajusin, ettei sadepäivänä kannata tehdä hiivataikinaa. Tämä päivä alkoikin sitten kysymyksellä "joko leivotaan pullaa?", eikä rauhaa saanut ennen kuin ryhdyttiin toimeen. Oli yhtä ja toista tekemistä ennen leipomista, eikä kärsimätön poika olisi millään malttanut hidasta äitiään odotella. Jatkossa kyllä mainitsen tämän luokan suunnitelmista vasta kun H-hetki on oikeasti käsillä!

Mukavaa oli, että Jaakkokin osallistui. Kaulitsi vähän ja pyöritteli pari pullaakin. Laitoin lautasille poikien leipomukset, saivat omiaan maistella. Hyvin upposi!




Täytyy vielä kertoa, mitä tänään tapahtui. Lastenhuoneesta alkoi kuulua lohdutonta itkua, selvästi sattunut, ja kiirehdin sylittelemään. Ahti parkui sylissä monta minuuttia, ja nikotteli kysymyksiini vastauksia. Ei, ei ollut kaatunut, ei törmännyt, Jaakko ei ollut tehnyt mitään. Mitä ihmettä? Mikä sitten satutti? Lopulta sain selville, että Ahti oli itse lyönyt itseään itkun arvoisella voimakkuudella. Ilmeisesti ihan vain kokeillakseen. Pakko myöntää, että nauratti aika lailla.

Olen nyt kaksi päivää kaiken liikenevän ajan siivonnut, ja nyt alkaa olla tulostakin näkyvissä. Nyt me vihoviimeisen kerran yritämme ylläpitosiivousta, ja jos ei onnistu, alan suosiolla puhumaan itsestäni "boheemina", "luovana" ja "rentona", sekä miten ajoittainen kaaos ja jatkuva sotku on vain kodikasta. Sitä ennen kerran vielä.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Äitipisteitä ropisee

Mitä tekee flunssainen äiti infernaalisena sadepäivänä? No, ensin siivoaa koko ketun päivän (valmista ei tule), ja sitten lähtee sinne sateeseen kolmikon kanssa. Viime syksynä olisin vaan tyytyväisenä käpertynyt vaavin kanssa peiton alle ja pistänyt isommat tabletin ääreen, mutta nyt tuo kuopus kierähtää pois ja könyää tiehensä omintakeisella tyylillään, ja Ahti kiljuu heti aamulla ulos katsoessaan "Jee, vettä sataa, rapakoita! Äiti, lähdetään ulos!" Jaakolle tarttis varmaan jostain ostaa sellaiset kalastajien kahluusaappaat, joissa kiinteää pintaa hartiaan saakka. Tai sukelluspuku. Mutta hauskaa oli. Ainakin siihen asti, kun naapurin koppavahko frouva kulkee ohitse viimeisen päälle olevissa ulkoiluvetimissään. Minä edustan kasarisadetakissa, joka ei mene kunnolla kiinni. 










En nyt keksi tähän mitään terävää loppulauselmaa. Hyvää yötä vaan.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kevätflunssa, kevätkiire, kevätsade(päivät)

Ei tämä kotiäidin elämä pitänyt tällaista olla. Missä ovat minun kiireettömät aamuni, oman rytmitajuni mukaan kulkeva aikatauluni ja ihanat, askarteluntäyteiset päivähetkeni? Tällä hetkellä hukkuneet esikoisen juoksevien (välillä kirjaimellisesti) asioiden hoitoon. Terapiat ja kouluun tutustumiset päällekkäin, niin ei paljon ehdi kotona homehtumaan. Lisäksi ollaan kaikki flunssassa.

Kertokaas, miksi on olemassa sellainen luonnonlaki, että lapsi, joka muuten herää yleensä ennen aamuseiskaa, nukkuu lähemmäs kahdeksaa sinä päivänä, kun pitäisi silloin kahdeksalta olla jossain? Toinen kysymys on tietty, miksi tämä äiti ei herännyt itse ajoissa lastaan hätyyttelemään. Harjoituksen puutetta.

Nyt istun autossa odottelemassa Jaakon toimintaterapian loppua. Kuopus nukahti matkalla, enkä raatsinut herättää, joten tulin sitten itsekin tänne vietyäni Jaakon. Mikäs tässä on istuskellessa.




Pää on täynnä räkää. Mutta muuten on mukavaa.



maanantai 11. toukokuuta 2015

Hiekka on hyvvää!







Huomatkaa nätti haalari. Saatiin ystävältä laadukas kevätpuku, on ollut tytöllä ennen, ja sen voi joistain minimaalisista yksityiskohdista päätellä. Kerran jo Joonatania luultiin tytöksi, tosin silloin olivat jalassa pinkit kurahousut, samaiselta neitokaiselta saadut. Lievä tyhjän tytön mentävän sylin syndrooma vai ihan vain puhdasta käytännöllisyyttä?

Voi rähmä, minulla on duha. Ja lapsillakin on.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kukkahattutäti

No, okei, ei kukkia. Mutta sitäkin vahvemmin Hattu ja valitettavasti tukevasti täti.






Ja uus takki ja huivi, jee!

lauantai 9. toukokuuta 2015

Onnea Ahti, 3 vuotta!

Hartaasti odoteltu ja päivä toisensa jälkeen lupailtu synttäripostaus on täällä. Ensimmäiset isommat kekkerit, jotka järjestimme sitten Jaakon 1-vuotisjuhlien. Nytkin vieraita kutsuttiin melko maltillisesti, 5 lasta äiteineen, joita oli kolme. Melkoinen metakka saatiin tälläkin porukalla aikaiseksi. Opikseni otin:

1. Ei ilmapalloja, paitsi koristeeksi, kunnes ovat isompia. 

2. Pizza ei maistu pienille. Eikä isoille. Minulle vaan.

3. Cocktail-tikut eivät ole turhaan klassikko. Menivät kaikki.

4. Makeaa riittää kolmea sorttia. 

5. Ei kannata askarrella tuntikausia juhlahattuja. Ketään ei kiinnosta. Osta, niin ei harmita. (The Marttyyri)

6. Synttärijuhlat ovat kaiken vaivan arvoiset, ja kaikilla on hauskaa.




Hoksasin kaupassa "taikurinpalloja", mukaan lähtivät. Laitettiin äidit töihin, koska emme ehtineet täydellistä koiraa opettelemaan. Onneksi näin pienille vielä riitti epämääräinen viritelmä, jonka vain itsevarmasti sanoi olevan koira.




Tämä selvitti ystäville, miksi kyselin vessapaperirullia viikkoja ennen juhlia. Maalasin vesiväreillä, leikkasin rinkuloiksi ja liimasin kettingiksi. Taas säästetty kaksi euroa!





Tähän köynnökseen tarvitaan rikki menneen flexin naru, kartonkipakkauksia, sakset ja Taiteilijaystävältä lahjoituksena saadut pirun hyvät akryylivärit, joista on kyllä vaikea uskoa, että olivat "ylimääräisiä".




Dublolinna oli hitti...




...joka kesti noin kymmenen minuuttia.




Muistin cocktail-tikkuja väsätessäni, että lapsena olisin itse halunnut niistä vain sen viinirypälen. Joten laitoin loput viinirypäleet myöskin tarjolle, tikuitta. Herrrkulliset lime-kookoskeksit olivat jo mainitun Taiteilijaystävän leipomia.





Hassut hatut eivät sitten naurattaneetkaan. Noo, pöytäkoristeista kävivät.




Hänen Pönäkkyytensä kantaa jäätelökakkua, Mies sopivasti piilossa tuo suklaakakkua.





Ahti on joulusta saakka on pyytänyt syntymäpäivilleen suklaakakkua, jonka tietenkin sitten leivoin. Olin kuitenkin epäileväinen, mahtaako pikku herralle itse kakku oikeasti maistua, eihän hän ollut ikinä varsinaisesti syönyt oikeaa suklaaleivosta, Pipsa-possusta luultavasti idean keksi. Tein varmuuden vuoksi lisäksi jäätelökakun, takuuvarman suosikin. Turhaan olin huolissani, sillä Ahti söi, otettuaan jäätelöä ensin, peräti kaksi palaa suklaakakkua! Hartaasti. 




Yritin ottaa uusiksi taannoiset marsipaanileivonnaiseni, ja onnistuinkin vähän paremmin. En kuitenkaan niin hyvin, että näillä voisi juuri ylpeillä.




Jaakko piti Taiteilijaystävän kekseistä niin kovasti, että silmän välttäessä varastoi niitä lautaselleen, kun ei jaksanut enää syödä.




Tältä näytti lastenhuone syntymäpäivien jälkeen. Ei nyt edes kovin paha.

Kiitos vielä vierahille!


P.S. Unohdin mainita, että kaikki hyvät ja kauniit kuvat ovat ystäväni E:n ottamia! Minä otin vain nuo kaaosteoriaa tukevat.