Kärmehistä

Muistelin tuossa eilen sen kyykohtaamisen myötä, kun pienenä tyttönä kävin marjassa partioryhmän kanssa. Olin n. 9-vuotias. Paluumatkalla autoille kohtasimme kannonnokalla kellottelevan kyyn, joka aiheutti minussa yllättävän reaktion. Tuskin olin nähnyt käärmeen sadasosasekunnin ajan, kun otin hatkat. Juoksinmetsän läpi täyttä vauhtia vajaan kilometrin matkan autoille asti. Vaikka juostessani tiesin paniikkini järjettömyyden, en voinut pelolle mitään. Pakko oli päästä karkuun.

Sittemmin parina viime vuonna lähipururadan pienet kyykäärmeen poikaset ovat päässeet yllättämään varomattoman lenkkeilijän. Kerran melkein astuin yhden päälle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa vielä kauan käärmeiden jälkeen, ja tunsin oloni epämukavan säikyksi.

Eilen käärmettä tuijottaessani minut valtasi sama kauhunsekaisänen paniikki, mutta piti lasten vuoksi koittaa olla rauhallinen. Jotain alkukantaista siinä tunteessa on, ja sitä on vaikea hallita.

Kai sitä on edellisessä elämässään ollut hamsteri.

PIXABAY