Paastopuhetta

Näin eteeriseltä sitä kuulkaa näytetään syömättömän päivän päätteeksi. Tai sitten valo ja kuvakulma tekevät tepposiaan. Alun perin nappasin tuon kuvan ajatuksena näyttää, kuinka tuo valkoinen koru saa minut näyttämään pulskalta, ja kehua näppärää ratkaisuani ongelmaan (laitoin korun ranteeseen!). Onnistuinkin ottamaan niin edustavan otoksen, ettei pulskuusvaikutelma oikein pääse oikeuksiinsa. Enpä valita, heh. Muuten kyllä saattaisin kaivata vaikkapa kampaajalla käyntiä....

Viime viikonloppuna sain tosiaan olla vapaalla isommista lapsista, ja miehen kanssa otimme tästä kaiken irti valvomalla teinimäisesti molemmat yöt aamun pikkutunneille. Siihen se teiniys päättyikin. Lapsellisesti kuvittelin, että sunnuntaina vain nukun vähän pidempään ja hops, maanantaista arkeen, mutta kyllä nämä kolmekymmentä ja rapiat päälle vuotta jotain ovat vaikuttaneet suurentuneen tilavuuden lisäksi. Minulla kesti kolme päivää päästä täyskoomasta, ja yksi päivä vielä päälle sellaista puolisekavaa olotilaa. Vasta tänään koen oloni suunnilleen normaaliksi. Että sellainen vapaa! Jospa seuraavalla kerralla vaikka nukkuisi vaan.

Kirjoitettavaahan on jäänyt rästiin vaikka millä mitalla, mutta koska uusia aiheenpoikasia tulee vauhdilla, jätämme Joonatanin syntymäpäivät ja leikkihuoneen muutokset toiseen kertaan (esim. siihen siisti koti -päivään) ja jatkamme tänään tuttua aihepiiriä, laihdutusta. Tarkemmin sanottuna paastoa.

Nimeän aloituspäiväkseni 20.5. Tuolloin painoin todennäköisesti kilon tai kaksi päälle sata, sillä punnitessani muutama päivä myöhemmin ensimmäisen paastopäivän jälkeen olin kilon verran alle. Tuolloinhan paastopäivä tarkoitti vielä noin tuhannen kalorin syömistä, josta kyllä lipsuin joka kerta. Muutaman tuollaisen lipsutun kevyemmän päivän jälkeen siirryin vesi- ja teelinjalle,  31.5. Ehdin pitää kaksi nestepaastopäivää ennen vapaata viikonloppua, ja nestepaasto tuntuikin heti omalta jutultani.

Jos katkaisen paaston syömällä yhtään mitään konkreettista (en ole vielä uskaltanut kokeilla, tekeekö nestemäinen energia saman, esim. smoothiet), minun on todella vaikea pitäytyä vähissä kaloreissa. Nälkä vaivaa, ruokaa tekee mieli, eikä itsekuria ole. Esimerkkinä viime keskiviikon tähän mennessä surkuhupaisin "paasto". Sehän oli väsypäivä muutenkin, joten päätin paastota vain kuuteen asti illalla, jolloin söisin herkkuintialaista normaaliin tapaan. No näinpä, paitsi että söin aika paljon, ja lähdin sen jälkeen vielä kauppaan. Kaupassa taas en onnistunut vakuuttamaan itseäni, ettei kahden suklaapatukan ostaminen olisi hyvä idea. Hah. Sellainen paasto se.

Tästä suivaantuneena päätin pitää syömättöminä sunnuntain lisäksi myös perjantain, ja tällä kertaa ei mitään ruokaa kiitos! Nämä kilot lähtevät nyt. Piste. Sillä tiellä nyt ollaan, hyvin on mennyt. Olen onnistunut rytmittämään päivään mukavasti lepoa ja tekemistä, niin ei ole puhti loppunut. Aika monet kotityöt odottelevat tekijäänsä, mutta minun puolestani huudelkoot huomiseen.

Moni teistä saattaa ihmetellä, kuka hullu haluaa olla syömättä kokonaisen päivän? Miksi ihmeessä? Montakin syytä. Myönnän auliisti, että ensimmäisen kerran tästä metodista kuullessani tyrmäsin sen jälleen yhtenä idioottimaisena kuurina, jonka noudattaminen aiheuttaa vain valtavia nälkäkohtauksia "kostoksi". Yritinkin pätkäpaastoa silti muistaakseni joskus ennen kolmatta raskautta, kehnoin tuloksin. Unohdin muinakin päivinä ateriarytmin, ja söin mitä sattuu, joka johti tietysti makeanhimoon ja entistä kovempaan syömiseen. Ei sovi pätkäpaastoilut minulle. Kerrankos sitä on väärässä.

En tiedä, kuinka paljon suurentuneet painolukemat vaikuttavat, mutta nyt tämä tuntuu loistavalta ratkaisulta. Tässä elämäntilanteessa en jaksa koko ajan vetää lähes täydellisiä syömispäiviä toisensa perään, ja muunlaiset päivät eivät laihduta. En kykene saamaan edes kahta kunnollista, laadukkaan syömisen päivää sisään, joten eipä ihme, jos ei paino putoa. Pystyn kuitenkin helposti olemaan yksinkertaisesti syömättä. Käännän vain koko ruokapuolen off-asentoon.

Paastopäivinä onkin hauska huomata, miten pelkkä vesi toimii ihmisellekin kuin kasville. Ensin tunnen oloni nuutuneeksi ja huonovointiseksi, mutta juotuani lasin vettä virkistyn ja jaksan taas. Varsinainen viirivehka.

Itsestäänselvä paastoilusta seuraava etu on siis tietenkin kalorivaje, jonka ansiosta laihdun puolihuomaamatta, mutta heti ensimmäisen paastopäivän jälkeen huomasin muitakin hyötyjä. Makuaisti terävöityi, kaikki maistuu enemmän ja paremmalta. Kurkku on makeaa, leipä on täyteläistä, jokainen suupala mitä tahansa on puhdas nautinto. Auttaa kummasti keskittymään ruokailuun.

Seuraava hyöty on pienentynyt mahalaukku. En vaan saa mahdutettua yhtä paljon ruokaa kuin ennen. Lisäksi tulee pureskeltua paremmin ja syötyä hitaammin, asia, jota olen yrittänyt opetella viimeisen viisi vuotta.

Lista sen kun jatkuu. Olen kärsinyt edestakaisin seilaavasta verensokerista, ja kokenut toisinaan jo parin tunnin syömättömyyden jälkeen huonoa oloa, väsymystä ja kiukkuisuutta. Neljän tunnin ateriaväli on ollut ehdoton maksimi, melkein jo liikaa. Jo ensimmäisen paastopäivän jälkeen kestin nälkää huomattavasti paremmin, eikä satunnainen syömättömyys alkanutkaan heittää päästä. En kuitenkaan silti ahminut ruokaa sitä lopulta eteen saatuani, vaan kaikki edellä mainitut tuntemukset hyökivät avukseni. Paratiisi!

Kiistaton hieno juttu on makean aistimus. Koska ihan tavallinen kurkunpala on herrkullisen makea tomaatista nyt puhumattakaan, varsinainen lisätty sokeri maistuu hyvin helposti liian imelältä. Huomasin hyvin pian suklaan olevan äitelää, leivonnaisen liian makea, parin karkin maistuvan pahalta. Paatuneen syöpön tavoin näitä kaikkia silti söin, koska "niiden kuuluu olla hyviä", mutta en todellakaan pystynyt samoihin määriin kuin aikaisemmin. Ehkäpä paastopäivien seuratessa toisiaan totun jossain vaiheessa ajattelemaan, että suklaa ei oikeasti olekaan minusta niin hyvää? Wau.

Mainitsinko jo, että aistin kylläisyyden nopeasti, ja pysyn kylläisenä pitkään? Aika kiva juttu sekin. Lisättäköön vielä kruunuksi kauniille kokonaisuudelle herkistynyt janon tunteen aistimus, mikä on siis niin siistii tyypille, joka vielä vähän aikaa sitten koki lähinnä vain makeanhimoa janon tilalta. Suomeksi siis juon, kun janottaa. Oo.

Aika vaikuttava lista, eikös? Saatoin jopa unohtaa jotain (herkistynyt hajuaisti ainakin jäi sanomatta). Miinuspuolena nousi esille viimeisen viikon aikana, että nuo saavutetut edut katosivat muutamassa päivässä paaston jälkeen. Keskiviikkona oli paasto, maanantaina koin palanneeni entiseen. Vaan ahhah! Jos olisin paastonnut uudestaan sunnuntaina, niin kuin ilman poikkeusviikonloppua pitikin, olisi se varmaankin riittänyt ylläpitämään kaikkia mainittuja hyvyyksiä. Aika nerokkaasti mietitty tämä kahden paastopäivän viikkorytmi, ei voi muuta sanoa.

Tästä nyt sitten jatketaan! Paastoaminen tuntuu niin hyvältä (olen myös pirteämpi, keskittyneempi), että suunnittelen lähitulevaisuuteen kolmen päivän mehupaastoa. Täytyy vaan saada muutamatkin juoksevat asiat (sotkusotku) hoidettua pois alta, että arjen pyörittäminen on tuon kolmen päivän aikana niin leppoisaa kuin mahdollista.

Entäs itse paino? Nyt en ole kiusannut itseäni pluslukemilla, mutta viime viikolla liikuttiin tavallisen päivän jälkeen 98 kilon tuntumassa. Pari kiloa parissa viikossa, ja vyötäröltä katosi viisi senttiä. Joo-o. Viisi senttiä! Nesteitä lisäksi, sillä lähtömitat on otettu parin ensimmäisen kevyen päivän jälkeen. Seuraavan kerran punnitsen itseni ensi viikolla yhden normipäivän jälkeen. Saapa nähdä, alkuviikko meni kyllä leivonnaiseksi.

Tänä iltana priorisoin blogin kirjoittamisen ensimmäiseksi, jotta saisin sen ylipäätään tehtyä. Seuraavaksi olisi ennen nukkumaanmenoa seuraavat suoritukset:

1. Mahdoton määrä kotitöitä
2. Kotitöistä kiireellisin, pyykit
3. Venyttely, hartiat lopultakin auki
4. Kuuma suihku

Loppukevennykseksi meidän nuorimmaiset imuroidessa. Ahti haluaa pitää kuulosuojaimia imurin melun vuoksi, on herkkäkorvainen kuten vanhempansa, ja toki oli huolissaan pikkuveljestä, joka ei tosin enää alun hankaluuksien jälkeen ole imurista välittänyt. Minä kuvittelin, ettei Joonatan haluaisi kuulosuojaimia pitää, mutta napero ihastuikin niihin kovasti. Niin nää sitten yhdessä hiihtivät pitkin lattioita.

Päivänpaisteinen perjantai

Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.

Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .

Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.

Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.

Spontaania pullanleivontaa

Tai ei sitten kuitenkaan. Ehdin keskiviikkona lupailemaan pullaa pojille, Ahti saisi myös osallistua itse leipomiseen. Kunnes tajusin, ettei sadepäivänä kannata tehdä hiivataikinaa. Tämä päivä alkoikin sitten kysymyksellä "joko leivotaan pullaa?", eikä rauhaa saanut ennen kuin ryhdyttiin toimeen. Oli yhtä ja toista tekemistä ennen leipomista, eikä kärsimätön poika olisi millään malttanut hidasta äitiään odotella. Jatkossa kyllä mainitsen tämän luokan suunnitelmista vasta kun H-hetki on oikeasti käsillä!

Mukavaa oli, että Jaakkokin osallistui. Kaulitsi vähän ja pyöritteli pari pullaakin. Laitoin lautasille poikien leipomukset, saivat omiaan maistella. Hyvin upposi!

Täytyy vielä kertoa, mitä tänään tapahtui. Lastenhuoneesta alkoi kuulua lohdutonta itkua, selvästi sattunut, ja kiirehdin sylittelemään. Ahti parkui sylissä monta minuuttia, ja nikotteli kysymyksiini vastauksia. Ei, ei ollut kaatunut, ei törmännyt, Jaakko ei ollut tehnyt mitään. Mitä ihmettä? Mikä sitten satutti? Lopulta sain selville, että Ahti oli itse lyönyt itseään itkun arvoisella voimakkuudella. Ilmeisesti ihan vain kokeillakseen. Pakko myöntää, että nauratti aika lailla.

Olen nyt kaksi päivää kaiken liikenevän ajan siivonnut, ja nyt alkaa olla tulostakin näkyvissä. Nyt me vihoviimeisen kerran yritämme ylläpitosiivousta, ja jos ei onnistu, alan suosiolla puhumaan itsestäni "boheemina", "luovana" ja "rentona", sekä miten ajoittainen kaaos ja jatkuva sotku on vain kodikasta. Sitä ennen kerran vielä.

Onnea Ahti, 3 vuotta!

Hartaasti odoteltu ja päivä toisensa jälkeen lupailtu synttäripostaus on täällä. Ensimmäiset isommat kekkerit, jotka järjestimme sitten Jaakon 1-vuotisjuhlien. Nytkin vieraita kutsuttiin melko maltillisesti, 5 lasta äiteineen, joita oli kolme. Melkoinen metakka saatiin tälläkin porukalla aikaiseksi. Opikseni otin:

1. Ei ilmapalloja, paitsi koristeeksi, kunnes ovat isompia. 

2. Pizza ei maistu pienille. Eikä isoille. Minulle vaan.

3. Cocktail-tikut eivät ole turhaan klassikko. Menivät kaikki.

4. Makeaa riittää kolmea sorttia. 

5. Ei kannata askarrella tuntikausia juhlahattuja. Ketään ei kiinnosta. Osta, niin ei harmita. (The Marttyyri)

6. Synttärijuhlat ovat kaiken vaivan arvoiset, ja kaikilla on hauskaa.

Hoksasin kaupassa "taikurinpalloja", mukaan lähtivät. Laitettiin äidit töihin, koska emme ehtineet täydellistä koiraa opettelemaan. Onneksi näin pienille vielä riitti epämääräinen viritelmä, jonka vain itsevarmasti sanoi olevan koira.

Tämä selvitti ystäville, miksi kyselin vessapaperirullia viikkoja ennen juhlia. Maalasin vesiväreillä, leikkasin rinkuloiksi ja liimasin kettingiksi. Taas säästetty kaksi euroa!

Tähän köynnökseen tarvitaan rikki menneen flexin naru, kartonkipakkauksia, sakset ja Taiteilijaystävältä lahjoituksena saadut pirun hyvät akryylivärit, joista on kyllä vaikea uskoa, että olivat "ylimääräisiä".

Dublolinna oli hitti...

...joka kesti noin kymmenen minuuttia.

Muistin cocktail-tikkuja väsätessäni, että lapsena olisin itse halunnut niistä vain sen viinirypälen. Joten laitoin loput viinirypäleet myöskin tarjolle, tikuitta. Herrrkulliset lime-kookoskeksit olivat jo mainitun Taiteilijaystävän leipomia.

Hassut hatut eivät sitten naurattaneetkaan. Noo, pöytäkoristeista kävivät.

Hänen Pönäkkyytensä kantaa jäätelökakkua, Mies sopivasti piilossa tuo suklaakakkua.

Ahti on joulusta saakka on pyytänyt syntymäpäivilleen suklaakakkua, jonka tietenkin sitten leivoin. Olin kuitenkin epäileväinen, mahtaako pikku herralle itse kakku oikeasti maistua, eihän hän ollut ikinä varsinaisesti syönyt oikeaa suklaaleivosta, Pipsa-possusta luultavasti idean keksi. Tein varmuuden vuoksi lisäksi jäätelökakun, takuuvarman suosikin. Turhaan olin huolissani, sillä Ahti söi, otettuaan jäätelöä ensin, peräti kaksi palaa suklaakakkua! Hartaasti. 

Yritin ottaa uusiksi taannoiset marsipaanileivonnaiseni, ja onnistuinkin vähän paremmin. En kuitenkaan niin hyvin, että näillä voisi juuri ylpeillä.

Jaakko piti Taiteilijaystävän kekseistä niin kovasti, että silmän välttäessä varastoi niitä lautaselleen, kun ei jaksanut enää syödä.

Tältä näytti lastenhuone syntymäpäivien jälkeen. Ei nyt edes kovin paha.

Kiitos vielä vierahille!

P.S. Unohdin mainita, että kaikki hyvät ja kauniit kuvat ovat ystäväni E:n ottamia! Minä otin vain nuo kaaosteoriaa tukevat. 

Työtä käskettyä

Olimme juuri saapuneet Jaakon puheterapiaan, ja laittelin vielä jotain vaatteita naulakkoon selin poikiin. Kehotin Ahtia asettamaan kenkänsä sievästi riviin, niin kuin äidin kengätkin ovat, ja sain vastaukseksi avuliaan "Minä laitan Jaakonkin kengät siististi!" Kehuin kovasti tätä aloitteellisuutta, käännyin katsomaan lopputulosta pojan pyrähtäessä leikkimään. No, ei nyt mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta yrityksestä ja innovaatiosta täydet pisteet!

Jemma

Viattoman näköinen kuppi oli joutua siivouspuuskan uhriksi.

Vaan se paljastuikin säästeliään syöjän herkkukätköksi.

"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Lisää sammakoita

Erehdyin tässä päivänä muutama turvautumaan Ärsyttävään Kliseeseen. Niitä pyrimme miehen kanssa välttämään, tiedättehän, nämä "koska minä sanon niin"-lauseet. Keskustelin Ahdin kanssa, mitä olimme sopineet pöydällä istumisesta ja sorruin klassikkoon.

Ahti: "Saanko minä sitten isompana istua pöydällä?"

Minä: "Saat, sitten kun sinulla on oma koti, niin siellä saat istua pöydällä niin paljon kuin haluat."

Ahti siirtyy kiltisti omalle paikalleen.

Ahti: "Sitten minusta tulee isona Mies!"

Minä: "Niin sinusta tulee."

Ahti: "Ja sitten sinusta tulee sammakko!"

Toista hitaasti perässä

Palaan vielä torstaisiin tunnelmiin nostamalla parrasvaloihin tämän sinänsä arkipäiväisen sananvaihdon mieheni kanssa. Eikä muuten ollut ainoa laatuaan.

Mies on lähdössä iltalenkille koirien kanssa ja harmittelee ääneen, miten nyt ovatkin niin innoissaan, ovat taatusti hankalia ulkona, vaikeita pitää kurissa ja rasittavia äh. Minä siihen rempseästi ja lohduttavasti: "Voii kyllä ne rauhoittuvat kun ulos pääsette, metsän reunassa viimeistään ottavat iisimmin." Mies mulkaisee. Minä saan lisää vettä myllyyn: "No, kyllähän ne yleensä rauhoittuvat, kun saavat pahimmat höyryt päästettyä, venyi lenkille lähtökin vähän normaalista..." Lopetan äkkiä. Mies on jo hetken tuijottanut minua hiljaa ja merkitsevästi, sanoo sitten: "Toista hitaasti perässä, o-vat-pa ne nyt han-ka-li-a ja kyl-lä-pä on var-maan ra-sit-ta-vaa läh-te-ä." Ups. Tämä olkapäänä olo selkeästi vaatii vielä harjoittelemista. 

Ihanaa intialaista mantelijuustokastiketta! Kuvaan asettelu voisi kieltämättä olla houkuttelevampikin. Mies kokkasi. 

 

Ostin Joonatanille hihallisen ruokalapun...

...niin pääsi poju harjoittelemaan lusikkaa.

P.S. Käväisin kaupassa tänään ja suuntasin määrätietoisesti irtokarkkilaarille. Kauha ja pussi kädessäni loin arvioivan katseeni mahdolliseen uhriini... ja poistuin paikalta ostamatta karkin karkkia, 70 % minttutummasuklaa kärryssä. Ei vaan kertakaikkiaan tehnytkään yhtään mieli. Minttusuklaatakin on vielä kaapissa lähes koko levy. Oho.

Äiti-mummu ja 3 sekunnin ponnari

Kokeiltiin Jaakolle tyylinvaihdosta. Tyyppi pyöri väkkäränä ympyrää, joten en millään saanut tuon tarkempaa kuvaa. Noin kolme sekuntia kuvaamisen jälkeen ojensi isälleen hiustenrinkulan: tehtävä suoritettu. 

Ahti sanoi tänään minulle, että isona sinusta tulee äiti-mummu! Nyökyttelin, ja kerroin, että minusta tulee mummo sitten kun teillä pojilla on omia lapsia. Miettivä hiljaisuus laskeutui. Sitten määrätietoinen ilmoitus: "Sitten minusta tulee... tulee... sammakko!" Juu-u. No, eipä näillä asioilla kiire.

Jotenkin sitä välillä tuntee itsensä vanhaksi. Ahti on alkanut tiedostaa eri ikävuosia. "Minä olen kaksi vuotta." "Joo, melkein kolme vuotta." "Kuinka vanha Jaakko on?" "Viisi vuotta." "Kuinka vanha T on?" "Melkein neljä vuotta." "Kuinka vanha äiti sinä olet?" "Kolmekymmentäyksi vuotta." "...?"

Ollaan taas flunssassa, lapset kuumeisia. Joka toinen viikko terveenä, joka toinen viikko kipeänä, tralallallallaa.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Onnistunut päiväretki kieppumisen ja pomppimisen valtakuntaan

Tänään olikin jännä päivä! Lähdin lasten kanssa yleisötapahtumaan. Jonnekin siis, missä on paljon muita ihmisiä. Ihan tuntemattomia. Yksin, vauva repussa, ja kaksi pientä käsipuolessa, joista toinen on autistinen, enkä ole vieläkään ihan varma, miten hän kuuntelee tai seuraa ohjeitani eri tilanteissa. Hermostutti. Kaikki meni sitten kuitenkin oikein hyvin!

Vielä viime vuonna jätimme samaisen tapahtuman väliin, läheisen liikuntapaikan avoimet ovet. Nytkin tulimme paikalle vasta ohjatun toiminnan jälkeen, sillä minulla on edelleen suuria vaikeuksia saada Jaakko ymmärtämään, miksi ihmeessä pitää vain seistä paikoillaan ja odottaa, kun tuolla ja tuolla ja tuolla olisi vaikka mielenkiintoista, ei jonkun tyypin puheet tippaakaan kiinnostaisi. Tai että pitäisi vielä antaa jonkun määrätä, mihin suuntaan liikutaan tai pyöritään, ja miten! Muutama aikaisempi yritys vastaaviin tapahtumiin on päättynyt melko laimeasti ja hiukan kiusallisesti. Ahti on ollut pieni, eikä Jaakko ole kiinnostunut esim. lastennäytelmistä. Ainakaan vielä.

Mutta nyt! Kaikki meni hyvin, eikä paikalla loppujen lopuksi ollut hirveästi ihmisiä, vaikka tuskin sekään olisi katastrofi ollut. Tosiaan, meidän autistipojallamme ei ole ikinä ollut autismille tyypillisiä ahdistuskohtauksia, yliherkkyyksiä (kova ääni vaikka) tai muita varsinaisia Force major -esteitä, onpahan vain ollut kova touhottamaan, eikä kovin hyvä kuuntelemaan ohjeita, ja suuttunut, jos on estetty esim. pitämällä paikoillaan. Äänekkäästi suuttunut. Lähinnä siis kiusallista. Tänään meillä kaikilla neljällä oli tosi hauskaa, kuulin jatkuvasti Joonataninkin kikattelevan repussa. Hiukan sai vahtia kanssaihmisten mehujen turvassa pysymistä tai varoa innokkaan esikoispoikani liian railakkaita tutusmis(?)yrityksiä toisiin lapsiin tai leikkiin osallistumista (tässä voi olla mukana vähän äidin vaaleanpunaista tulkintaa), mutta hyvin vähän! Ahti vähän kauhistui eläinmaskottia, liian pelottava kuulemma, eikä tahtonut uskoa, että ihminen siellä puvun sisällä on. Samalla kuitenkin ehdottomasti jännä kuin mikä. Lähelle ei mennyt, mutta kertoi jo etukäteen, mitä sanoisi isille tästä ilmestyksestä.

Minä olen vähän hölmöyteen asti "tasapuolinen" lasteni suhteen, enkä mielelläni lähde vain Ahdin kanssa johonkin tapahtumaan pelkän näennäisen helppouden takia. Tulee surku Jaakkoa, joka ei tietenkään edes tietäisi, mistä jää paitsi. Ohjenuoranani onkin ollut melkein aina, että mihin ei kaikki päästä, ei mennä ollenkaan. Jaakon kotiin jättämiselleni kun ei ole mitään oikeaa syytä, on vain rasittavaa vahtia vilkasta lasta, joka ei ymmärrä. Nyt kun Ahti alkaa olla jo niin iso, olen alkanut vähitellen tietoisesti muuttaa suhtautumistani. Kummallakin lapsella saa ja pitää olla omiakin juttuja, joten siihen suuntaan vähitellen nyt liikutaan. Ihanaa silti huomata, että yhteiset retket erilaisiin massatapahtumiin ovat yhä paremmin toteutettavissa.

Sekin oli mahtavaa huomata, etten ollutkaan ihan yksin paikan päällä. Oli useampikin tuttu naama, ja pari ihan ihka oikeaa ystävää samoihin aikoihin. Parista kyllä tiesin etukäteen, mutta koska tapahtuma-aika oli sen verran laaja, en voinut laskea sen varaan, kun mitään tarkempia treffejä ei ollut sovittu. Kaverini eivät myöskään voineet olla varmoja, jänistäisinkö viime hetkessä. Jotenkin mieltä lämmitti, että olen jonkinmoisen yhteisön jäsen kuitenkin, vaikka näin opiskelija-asunnoissa eläessä elämä tuntuu jatkuvasti olevan tietynlaisessa välitilassa, matkalla jostakin jonnekin.

Viimeisestä kuvasta voivat tarkkanäköisimmät bongata peilin kautta muhkean amatööribloggaajammekin, Joonatan on valitettavasti jäänyt samaisen muhkean hahmon taakse piiloon. En hoksannut, että olisin voinut ihan tarkoituksella kuvata meidät, syynä lienee jo mainittu amatööribloggaajastatus. Eivät ole nämä selfiet oikein hallussa. 

Mukaan saatiin pari ilmapalloa, joista ensimmäinen hajosi heti ovesta ulos astuessa, toinen sentään kesti jonkin aikaa kotonakin. Lisäksi eräälle tietylle muhkeudelle eksyi lompakkoon 10 kerran jumppakortti, jonka ehdoton myyntivaltti on "rajaton voimassaoloaika". 

Sellaista tänään, hyvää ystävänpäivää vain kaikille! 

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Tyydyttävä
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä

Vastahakoinen repussareissaaja

Huolimatta aurinkoisesta (kuvainnollisesti, tietty) aamukuuden herätyksestä iski Ahdille väsymys juuri ennen lähtöä kaupungille. Piti ottaa terapiareissulle koko poppoo, usein mies ehtii katsomaan Ahtia. Parku säesti lähtöämme.

Bussissa poika vähän rauhoittui, mutta kun perillä olisi pitänyt kävellä, matka ei enää sujunut.

"Äitii, syliin, ota syliin."
"Kyllä nyt pitäis jaksaa kävellä."
"Syliin, minä haluan syliin."
"Haluatko tulla reppuun, äiti kantaa repussa?"
"Haluan."
"Haluatko varmasti?"
"Haluan."
*kohtuullisen säätämispitoinen pariminuuttinen, kun poika kiinnitetään selkään*
"Äiti, minä haluan kävellä ite! En halua leppuun! Haluan kävellä ite!"
"Sinä halusit reppuun, nyt olet siellä. Saat sitten takaisin tullessa kävellä."
Ja loput 10 minuuttia, mikä kävellessä kesti:
"Äitiii... haluan kävellä ite... ite... uuu... äitiii..." Ei onneksi palosireeninä, vaan tasaisena valituksena.

Perillä leikit onneksi sujuivat. Enkä minä hermostunut! Tai siis näyttänyt sitä. Yritin kyllä selittää, mitä on inttäminen, mutta en usko sanoman menneen perille.

Ja tuo sininen kuva? Se oli tietysti taivas, ihana helmikuun sininen. Ihan selvästi.