No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Pohdintojen perjantai

Tämä oli taas yksi Niitä päiviä. Herään aamulla kymmenen tunnin unien jälkeen virkeänä ja... totaalisen jumissa. Joka paikkaan sattuu. Nukun toisinaan niin sikeästi, että ehdin vain hädin tuskin ajatella jumahtaessani kylki-imetysasentoon "apua, ei näin voi nukah... zzzz". Siinä sitten heräät noin kolmen tunnin päästä veren lakattua kiertämästä ojennetussa kädessä, selän kirkuessa tuskaa. Ja mihin sitä herää? Siihen, että vauva ynisee maitoa tai lohtua tai läheisyyttä, tissiä yhtä kaikki. Sitten sitä on vain niin koomassa ja jumissa, ettei jaksa vaihtaa vaavin toiselle puolelle, joten puree hammasta ja imettää edelleen tuossa samassa asennossa. Pahimmassa tapauksessa käykin sitten niin, että "voi ei ei ei, apua.. zzzz". Viime yö oli sellainen. En meinannut päästä aamulla ylös sängystä, koska en vain saanut yhteyttä tiettyihin lihaksiini.

Osa taas ilmoitteli itsestään hyvinkin selkeästi, ihan liian. Auauauauu. Minä, joka vielä pari vuotta sitten käväisin 10 km kävelemässä ihan tuosta noin vain, vaunuja työntäen ja toinen selässä keikkuen (no joo, ihan pikkaisen lapin lisää), meinasin nyt läkähtyä ihan täysin kuuden kilometrin vaunulenkille. Joo, oli liukasta, joo, mentiin aika lujaa kävelyvauhdiksi (5, 7 km/h!), joo, työnsin vaunuja, mutta silti. Loppuajasta jalat olivat nilkasta reiden yläosaan tönkköinä, ja sain niitä liikauteltua vain keikauttamalla lantiotani puolelta toiselle. Mikä ihaninta, ikireipas (ja parempikuntoinen) lenkkikaverimusuni hypähtelin vierelläni hölkäten hengästymättä ja hikoilematta, sunnuntaikävelyllä. Mitäs siihen muuta kuin "hii.. hiiiih... hiii".

Mutta hei, minä kävin lenkillä! Oikealla lenkillä! En töpötöpökävelyllä muksujen kanssa. Saatiin viimeksikin menemään noin kilometrin matkaan 40 minuuttia, ja voin kyllä tunnustaa, että suurin osa siitä ei mennyt kävellessä.

Silti ottaa välillä päähän tämä ikuinen alusta aloittaminen kuntoilun ja muunkin suhteen. Paitsi ettei toi nyt oikeasti ole ihan alusta. Minä en muutenkaan enää Aloita. Minä Jatkan.

Joka ikinen kerta, kun olen jonkun kauden jälkeen syönyt huonommin, en koskaan kuitenkaan ole ihan sille tasolle vajonnut kuin ennen vuotta 2010, jolloin tein elämäntaparemonttini. Siihen aikaan verraten olen jatkuvasti syönyt oikein hyvin. Se vaan ei itselleni enää riitä, vaan tavoittelen lähes täydellisyyttä, tai tarkemmin sanottuna 80 % täydellisyydestä. Kuuklatkaa Patrik Borg (Da Guru), niin löydätte ajatuksen. Tiivistäen 80 % ajasta syödään hyvin, loput 20 % voi sitten mennä miten vain.

Joten minun maanantaini ei enää merkitse uutta Aloittamista, se on korkeintaan rajapyykki Jatkamiselle, paluulle hyviin tapoihin tai vielä yhden (tai no monen) uuden, paremman tavan opettelua. Yleensä vältän muutenkin maanantaijatkamisia, ja pyrin lähtemään liikkeelle jo sunnuntain puolelta, tai mahdollisesti lauantaina. Ihan vain ollakseni niin pirskatin Erikoinen.

Tässä esimerkki niistä kuvista, joita en kelpuuttanut. Nyt se ei jostain syystä näytä enää niin pahalta, kai sitä on tänään armollisempi itselleen. Ehkä sen takia, että pääsin yöpaita-verkkarit yhdistelmästä eroon vasta 17 aikaan illalla, ja silloinkin vaihdoin vain paidan. Hiukset laitoin ponihännälle ja vedin silmiltä pannalla syrjään. Sitten "kampaus" päivän aikan purkautui sellaiseksi sojottavaksi hirvitykseksi. Tai siis söpöähän se.

Kuvassa tyyli ei välttämättä täytä muodin mukaisuuksia, eikä kovin moni ehkä yhdistäisi palloa ja raitaa samaan asuun, tai edes pukeutuisi päästä varpaisiin samoihin väreihin, mutta hei, me likes. Kyllä, ihan sattumalta näytän tuollain poseeraavalta. Eikös kaikki aina välillä heitä tuollaisen asennon kehiin arjen tiimellyksessä?

 

Mitäs haasteille kuuluu? Ilokseni voin ilmoittaa, että ateriarytmi on vanhasta muistista hanskassa hyvinkin helposti, sen suhteen ei hirveästi lipsumisia tapahtunut. Meillähän se menee niin, että kukonlaulun aikaan (okei, kukot kiekuvat monesti jo neljältä, mutta kyllä kuusi välillä tuntuu siltä) syömme aamupalan, yhdeksän maissa toisen aamupalan, 11 kulmilla lounaan, kahdelta välipalan, viideltä päivällisen ja lapset kuuden jälkeen jotain iltapalaa, minä kahdeksan, yhdeksän aikoihin.

Proteiini hanskassa. Pikkuisen keskittymistä, ja tadaa, lähes joka aterialta löytyy joku lähde. Papua, soijaa eri muodoissaan, linssejä, pähkinöitä, kananmunaa ja juustoa. Ei ongelmia tämänkään kanssa.

Mutta toi syömiseen keskittyminen. Paah. Pahimpina päivinä olen puuhannut jotain melkein jokaisen aterian sivussa, eikä ole tainnut tulla yhtään päivää, etten olisi ainakin aamupalalla puhelinta räplännyt. Olen kuitenkin onnistunut minimoimaan siinä sivussa -syömisen, mistä sentään vähän selkään taputuksia. Rojekti jatkuu sen osalta, ehkä vielä jonain päivänä.

Epävirallinen murohaaste meni melkoisesti penkin alle. Tai siis, jos tarkoituksena oli olla yksikin päivä ilman. Ei tule kesää. Useimpina päivinä sain määrän pidettyä järkevänä, tänään väsyneenä lähti käsistä. Niitä vaan oli niin ihan mussuttaa. Olenkin luultavasti paikallistanut miksi, ja se on vähän noloa.

Minulla on kertakaikkiaan jano! Murot syön kauramaidon kanssa, ja lisäksi lisää niihin sokeria. Eli makeaa ja vetistä. Vähän kuin hedelmä. Minä reagoin helposti janoon ruokahimoilla, mikä kuulostaa pöljältä, mutta on ilmeisesti ihan todellinen ilmiö, jos nettiä tutkii. Olen opettanut itselleni, että janosignaali on yhtä kuin makeanhimo. Tapellut tavasta eroon vuosia, mutta aika laihoin (hah, tai siis, you know) tuloksin. Mennee haastelistalle.

Mutta jee jee jee! Tai oikeastaan laimeammin jee jee jee. Olen nyt suunnilleen parin viikon takaisessa tilanteessa, mitä tavoitehousuihin tulee. Takapakki yllättäen hidasti siis jopa kahdella viikolla, mutta jälleen kuljemme kohti housujen käyttöönottoa ja yllätys, yllätys, seuraavia tavoitehousuja.

Haasteet pidän vielä viikon ajan samoina, jos saisi edes pari "hyvää" tuohon syömiseen keskittymiseen. Kriteerit ovat niinkin tiukat, että kaikki ateriat pitää sujua ilman oheistekemistä "hyvän" saadakseen. Päiväraportti itse asiassa unohtui eiliseltä, mutta ei se nyt niin tarkkaa. Ensi viikolla voisikin sitten keskittyä kohtaan "juo aina lasi vettä, kun epämääräinen himo makeaan tai muroihin iskee". Pitänee siihen mennessä keksiä sille iskevämpi lyhyempi nimi. Janohaaste? Janon tunnistus?

Kaiken kaikkiaan aikas hyvältä vaikuttaa sekä liikunnan että syömisen suhteen. Katsotaan, mitä viikko tuo tullessaan. Jospa muutaman lisälenkin? Punnerruksia? Istumaannousun? Kyllä vain, kauhukseni huomasin, etten pääse lattialta vatsalihastentekoasennosta ylös. Tiedän toki, ettei vatsalihaksissa kuulukaan nousta ylös asti, mutta pitäisi siihen sentään pystyä! Syytän vatsalihaksia. Mitäs väistivät mahaa, muuttivat sivuille niin pitkäksi aikaa, että kuihtuivat. Työn alle! 

Yhden oivalluksen vielä jaan teidän kanssanne. Ei nyt niin ruudinkeksijältä saa minua vaikuttamaan, mutta jospa lahjakkuuteni sijaitsevat muilla aloilla. Olen puolisen vuotta tuskastellut, kun pitäisi sitä lankkua tehdä, niin, kaksi minuuttia päivässä, aloittaisin puolella minuutilla, lankkua nyt vaan kehiin. Kunnes pari päivää sitten tajusin, että jos nyt vaikka aloittaisin siitä, että pidän keskivartalopaketin kasassa kaikessa mitä teen. Tämä "kevyt" treeni kun alkaa sujua voikin siirtyä lankuttamaan, ja on ehkä jotain järkeäkin. Että mielikuvavetoketju vaan kiinni, ja vaipanvaihtoon!

Viihtyväistä viikonloppua!

Manjana-tauti

Liikuntarytmi. Miten joku ennen niin luonteva ja helppo voikaan olla nyt niin sanonkominkä vaikeaa? Yhdessä vaiheessa säännöllisesti iltaisin kipaisin juoksemaan vielä yhdeksän aikoihin, välillä kymmeneltäkin. Eikä tarvinnut patistella.

Nyt ei onnistu. Ei, vaikka lupaan ja vannon, aion ja suunnittelen, piiskaan ja lahjon. Tiedän tasan, että siitä tulisi hyvä olo, jaksamiseni parantuisi, se olisi yksi sujuvan ja energisen arjen avaimista. Lenkkeily ja kävely eivät vain kertakaikkiaan kuulu tällä hetkellä päivittäisiin rutiineihini. Ei pistettä kuitenkaan. Tämä ei jää tähän.

Kahvakuulailu sitten? Siistiä (noh, kuvainnollisesti) sisäliikuntaa, tällä hetkellä kymmenminuuttinen joka toinen ilta riittäisi?  Vaivaa manjana-tauti. Ensin oli antibioottiväsymys (ei se kyllä enää viikonloppuna vaikuttanut), eilen siivosin illan keittiötä ja ripustin pyykkejä (sinänsä jee! iltakotitöitä, ei koomaa) ja tänään... No, odottelen oksennustautia. En ole varma, onko se riittävän hyvä syy. Onko mikään.

Jaakko oksensi viime yönä aamuviiteen saakka. Iltavirkku (ja yö-) mieheni hoisi suurimman osan rumbasta, mutta en tietenkään voinut vain nukkua lapsiparan sairastaessa. Minä sitten pompin ylös. Aamulla poika vaikutti terveeltä, söikin hyvin koko päivän. Nyt sitten jännätään, oliko kyseessä virus (= koko perhe oksentaa) vai Jaakon henkilökohtainen kiirastuli. Hänellä kun on kyseenalainen tapa tutkia maailmaa vielä aika maistelupainotteisesti, enkä aina ehdi väliin. En ihmettelisi, jos suuhun olisi päätynyt jotain väärän sorttista.

Heti kun perheessä on vatsataudin vihjauskin, minä luulosairastan. Tänäänkin on vatsassa vellonut, heikottanut ja yököttänyt, mutta ruoka on silti kummasti maistunut. Ja nämä:

Kertautuneena:

Ihanan kamalaa. Kiitosta vaan papalle. Olivat tosi hyviä. Saatoin siis periaatteessa olla tänään ihan vaan sokerihumalassa. Yhden sentään annoin miehelle. Ei edelleenkään varsinaista itsekuria horisontissa.

Ensi yö mitä luultavimmin näyttää, selvittiinkö säikähdyksellä. Epäilemättä selvittiin, sillä meillä on täällä kerrankin melko siistiä, kaupassa käyty, ja lapset pedattu sänkyihinsä kerroksien päälle, niin saa otettua aina päällimmäisen tekstiilin pesuun helposti. Pyyhkeitä ja lakanoita on hyvin käsillä. Niin hienosti ollaan varauduttu, että melko varmasti turhaan. 

Huomisesta (lisäys: ylihuomisesta) alkaen pitäisi varmaan soveltaa kuuluisaa niskapersetekniikkaa liikuntaongelmaan. Rutiinit hukassa, ne on siis pistettävä löytymään.

Viimeisiä lauseita kirjoittaessani lastenhuoneesta kuului paljon puhuva yskähdys. No, onneksi olemme varautuneet. Se on menoa nyt.