Manjana-tauti

Liikuntarytmi. Miten joku ennen niin luonteva ja helppo voikaan olla nyt niin sanonkominkä vaikeaa? Yhdessä vaiheessa säännöllisesti iltaisin kipaisin juoksemaan vielä yhdeksän aikoihin, välillä kymmeneltäkin. Eikä tarvinnut patistella.

Nyt ei onnistu. Ei, vaikka lupaan ja vannon, aion ja suunnittelen, piiskaan ja lahjon. Tiedän tasan, että siitä tulisi hyvä olo, jaksamiseni parantuisi, se olisi yksi sujuvan ja energisen arjen avaimista. Lenkkeily ja kävely eivät vain kertakaikkiaan kuulu tällä hetkellä päivittäisiin rutiineihini. Ei pistettä kuitenkaan. Tämä ei jää tähän.

Kahvakuulailu sitten? Siistiä (noh, kuvainnollisesti) sisäliikuntaa, tällä hetkellä kymmenminuuttinen joka toinen ilta riittäisi?  Vaivaa manjana-tauti. Ensin oli antibioottiväsymys (ei se kyllä enää viikonloppuna vaikuttanut), eilen siivosin illan keittiötä ja ripustin pyykkejä (sinänsä jee! iltakotitöitä, ei koomaa) ja tänään... No, odottelen oksennustautia. En ole varma, onko se riittävän hyvä syy. Onko mikään.

Jaakko oksensi viime yönä aamuviiteen saakka. Iltavirkku (ja yö-) mieheni hoisi suurimman osan rumbasta, mutta en tietenkään voinut vain nukkua lapsiparan sairastaessa. Minä sitten pompin ylös. Aamulla poika vaikutti terveeltä, söikin hyvin koko päivän. Nyt sitten jännätään, oliko kyseessä virus (= koko perhe oksentaa) vai Jaakon henkilökohtainen kiirastuli. Hänellä kun on kyseenalainen tapa tutkia maailmaa vielä aika maistelupainotteisesti, enkä aina ehdi väliin. En ihmettelisi, jos suuhun olisi päätynyt jotain väärän sorttista.

Heti kun perheessä on vatsataudin vihjauskin, minä luulosairastan. Tänäänkin on vatsassa vellonut, heikottanut ja yököttänyt, mutta ruoka on silti kummasti maistunut. Ja nämä:

Kertautuneena:

Ihanan kamalaa. Kiitosta vaan papalle. Olivat tosi hyviä. Saatoin siis periaatteessa olla tänään ihan vaan sokerihumalassa. Yhden sentään annoin miehelle. Ei edelleenkään varsinaista itsekuria horisontissa.

Ensi yö mitä luultavimmin näyttää, selvittiinkö säikähdyksellä. Epäilemättä selvittiin, sillä meillä on täällä kerrankin melko siistiä, kaupassa käyty, ja lapset pedattu sänkyihinsä kerroksien päälle, niin saa otettua aina päällimmäisen tekstiilin pesuun helposti. Pyyhkeitä ja lakanoita on hyvin käsillä. Niin hienosti ollaan varauduttu, että melko varmasti turhaan. 

Huomisesta (lisäys: ylihuomisesta) alkaen pitäisi varmaan soveltaa kuuluisaa niskapersetekniikkaa liikuntaongelmaan. Rutiinit hukassa, ne on siis pistettävä löytymään.

Viimeisiä lauseita kirjoittaessani lastenhuoneesta kuului paljon puhuva yskähdys. No, onneksi olemme varautuneet. Se on menoa nyt.

Onhan niitä nolompiakin tilanteita

Itkujen itku. Tänään se nyt tapahtui. Tiedättehän, kun verrataan ja mietitään ja kysellään, onko kotona sellaista, että voisivat yllätysvieraat tulla kylään. No, meillä ei ollut.

Olin lähdössä lasten kanssa ulos, rönttövaatteissa, eilinen tahrainen paita yllä, tukka sitaistuna ponnarille miten kuten, eihän se pipon alta näy. Esikoinen oli vielä yöpaidassa, vaikka kello oli jo 12. Ovikello soi. Hämmentyneenä menin avaamaan, en odottanut ketään. Olisi kyllä pitänyt.

Kiertävä erityislastenohjaajahan se siellä. Käy muutaman kuukauden välein seuraamassa Jaakon edistymistä ja perheen jaksamista. Tämä tapaaminen oli sovittu joskus marraskuussa, enkä vaan ollut muistanut laittaa sitä ylös. Sänky petaamatta (muistatte ehkä, olohuoneessa, joten hyvin hallitseva elementti), imuroimatta kahteen päivään (koirankarvoja!), ja sekalainen selvittämätön röykkiö tavaraa (kuva), sekä kaiken kruunuksi leluja siellä sun täällä. Onneksi keittiö, lastenhuone, ruokapöytä ja vessa olivat melko siistejä. Olisi siis voinut olla pahemminkin. Hävetti silti.

Tapaaminen sujui muuten ihan hyvin, jahka kiusaantuneisuudestani pääsin. Ohjaaja halusi viettää Jaakon kanssa hetken lastenhuoneessa kahdestaan, ja sillä välin pistin pyörremyrskyn lailla töpinäksi, sain vaihdettua vaatteita ja vähän siivottua. Pianoakin on nyt vähän näkyvissä. Varmaan arvasittekin, etten tällä hetkellä sitä juuri soittele? Jälleen kerran vannoin, että tästä lähtien meillä on aina esittelykelpoista! Heti, kun vain saan tämänkertaisen sekamelskan siivottua.

Meidän pienimmäinen on kipeä, kuumeessa raasu. Eilen nousi. Minäkään en voi kovin hyvin, onko sitten tautia vai jotain muuta. Eli en luultavasti saa kuulailtua. Viime viikolla tein tosiaan nuo huimat 3x5 min (kaksi niistä aloitettiin klo. 23.55 ja 23.57, hups), tällä viikolla oli aikomuksenani nostaa kerta 10 minuuttiin. Entäs se uhottu lenkkeily? En myönnä, en kiellä.

Katsotaan nyt, muuttuuko kotimme sairastuvaksi. Jospa vaavilla olisi joku vauvatauti, joka ei tarttuisi... 

P.S. Vakava kuva hehkeästä bloggaajastamme oli viime vuodelta, ennen kulmien ja ripsien värjäystä.

Kelkka kulkee ja pakarat parkuu

Heipä hei! Pääni on jäässä, mutta ei se mitään, pakkasen puolella liikutaan tänään muutenkin. Olimme pulkkamäessä. Joka ikinen vuosi olen kovalla tohinalla paimentanut katraan mäkeä laskemaan näkymät punaposkisista riemuun pakahtuvista palleroista mielikuvissa siintäen. Todellisuus on sitten toista. Jaakko pari kertaa jaksanut laskea, ja sitten halunnut muualle/kotiin, Ahti taas ollut liian pieni (näin sen selitin) innostumaan pulkkailusta. Mutta eiköhän tänä vuonna! 

Jo lähtiessämme kohtasimme pienimuotoisen haasteen, sillä Ahti halusi vetää pulkkaa, mutta ei istua kyydissä, Jaakko taas nimenomaan halusi kyytiin, vaan on liian painava Ahdin vedettäväksi. No, vedimme Ahdin kanssa yhdessä, kyllähän nyt vaunuja helposti työntää yhdelläkin kädellä. Ahti nimitti muuten pulkkaa "kelkaksi", "minun kelkkani".

Mäelle tultuamme Jaakko otti nokkiinsa, koska ei olisi halunnut vuorotella. Juu-u, meillä on vain yksi pulkka, harkitsen ostavani toisenkin, mutta käyttöaste saisi ensin vähän parantua. Jaakon sai houkuteltua uudestaan mäkeä alas, mutta kun hän huomasi, ettei vetopalvelu ylös pelannut tarpeeksi hyvin, alkoivat muut touhut kiinnostaa enemmän. Ahti ei suostunut laskemaan, ei yksin eikä minun kanssani. Hän halusi vetää pulkkaa mäkeä alas, ja myös työntää minua vauhtiin. Joten jouduin sitten uhrautumaan, ja loppujen lopuksi laskin varmaan itse eniten. Jihhuu!

Kotimatka sujui tuttuun tapaan itkien ja parkuen. Kaipasin kolmatta kättä, sillä se, mikä onnistui hyvin menomatkalla, osoittautui palatessa haastavaksi. Olisi pitänyt vetää pulkkaa, työntää vaunuja JA kiskoa perässään vastaanhangoittelevaa kiukkupussia. Onneksi Ahti pisti hanttiin lähinnä muodon vuoksi, joten selvittiin. Ainakin äidillä oli punaiset posket, ja tiettyä pakahtumistakin aistittavissa. Vielä on talvea jäljellä, ja kyllähän pojilla oli hauskaa, ei vain siten kuin olisi minusta kuulunut olla.

Saatoitte mahdollisesti vähän naureskella viiden minuutin kahvakuulatreenilleni, myönnän itsekin olleeni enemmän tai vähemmän huvittunut. Tänään ei enää naurattanut! Pakaralihaksista nilkkoihin ovat jalat huutaneet armoa tänään. Huomenna uudestaan, ehdin vielä saamaan kolme kertaa tälle viikolle. Ymmärrättehän, en minä ole rapakunnossa, harjoitus vain oli kovin tehokas.

Mainittakoon tähän väliin, että blogini on tähän asti luotu kokonaan puhelimella, eli mahdolliset ulkonäölliset puutteet saa laittaa sen piikkiin. Minun graafisissa taidoissani ei luonnollisestikaan ole moitteen sijaa (teknisistä puhumattakaan, niistä en kehtaa edes valehdella).

Tässäpä vielä hauskaksi lopuksi leikkipuistossa vastaantullut näky. Sain siitä juuri ja juuri pari kuvaa ennen kuin rakkaat riiviöt pääsivät siihen käsiksi, oli ilmeisen vastustamaton. "Äiti, me hajotimme sen!"

Jaakko-kulta

Kiitos, kiitos ja tervetuloa sinulle, ensimmäinen julkinen seuraajani (tuo auringonkukka oli lähin kukkakimppua vastaava, joka galleriastani löytyi)! Ja anteeksi, kun nostin sinut heti parrasvaloihin. Olet minulle merkkipaalu! Ken uskaltaneekaan jättää ensimmäisen kommentin? (Enpä ihmettelisi, jos tämän hehkutuksen jälkeen ei kukaan, heh.)

Aika syventyä elämäni ihmeisiin yksityiskohtaisemmin. Tämä ällön makea, ja samalla niin osuva, viittaus siis lapsiini, erityisesti esikoiseeni. Muutama teistä on saattanut huomata, että jossain blogin kuvauksessa mainitaan sana "erityislapsi". Sitten käykin ilmi, että itse blogissa ei koko aiheesta ole halaistua sanaa. Tämä johtuu ihan siitä, että osaksi Jaakon erityisyys ei arjessamme nouse esille, koska olemme siihen tottuneet. Toki ulkopuolinen tarkkailija sen huomaisi, mutta perheellemme pojan erikoisuudet ovat tuttuja ja jopa tavallisia. Minulla ei toisaalta myöskään ole omakohtaista kokemusta samanikäisistä lapsista, joten erot normaaliin eivät senkään takia pomppaa esille niin dramaattisesti. Olen siis kyllä tavannut 5-6-vuotiaita lapsia, mutta en tunne ketään läheisesti.

Jaakko on autistinen. Ei kovin stereotyyppisesti, hänellä ei ole manöövereitä, pakkorutiineja, yli- tai aliherkkyyksiä. Sosiaalinen kontaktinotto on huonoa tai omanlaistaan. Jaakolla ei ole automaattista, sisäsyntyistä kykyä oppia vuorovaikutustaitoja, vaan ne on hänelle kädestä pitäen opetettava, toisto toistolta. Hän ei puhu, ei viito, ja kuvien käyttökin on edelleen harjoitteluasteella. Äitinä tietysti tiedän, mitä hän kulloinkin haluaa, ja välillä jopa koen ymmärtäväni ajatukset, mutta tavoitteena olisi saada hänelle keinoja välittää ne muillekin.

Olen itsepäisesti pitänyt Jaakon kotihoidossa puolen vuoden kokeiluluontoista päiväkotijaksoa lukuunottamatta. Tuolloin 3,5-vuotiaana hän vietti kuntoutusmielessä 4 tuntia integroidussa ryhmässä. Johtoajatuksena minulla oli tarjota mahdollisuus samanikäisiin lapsikontakteihin. Puolen vuoden sisään hän ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta muihin lapsiin, ja toisaalta väsyi päiväkodissa niin, että arki kotona ei ottanut sujuakseen. Eikä kuskausruljanssi Ahti-vauvan kanssa ollut mitään herkkua. Katsoin parhaaksi ottaa Jaakon kotiin, ja se osoittautuikin hyväksi päätökseksi.

Nyt Jaakko menee ensi syksynä esikouluun, erityisohjattuun pienryhmään. Koen hänen olevan paljon valmiimpi, ja myöskin jo hiukan turhautunut pelkkiin kotitouhuihin. Puhe- ja toimintaterapiassa Jaakko on jo käynytkin parisen vuotta.

Ensimmäiset kolme vuotta olivat rankimmat, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin en osannut pitää arkeamme kovin erilaisena, olihan hän esikoislapseni, joten vertailupohjaa ei ollut. Nyt tiedän enemmän, ja nostan vilpittömästi hattua noille muutaman vuoden takaiselle äidille ja isälle. Hyvin tehty! 3 vuotta täytettyään alkoi Jaakon ymmärrys maailmasta avartua ja syventyä, hän alkoi totella ohjausta ja ymmärtää puhetta. Huoli kehityksestä alkoi väistyä ja muuttua varmuudeksi; Jaakko tulee varmasti olemaan yhteiskunnan osaava jäsen, hän vain kulkee sinne omaa polkuaan. Jonka mutkat ovat välillä minulle täysin tutkimattomia, myönnettäköön.

Ja sitten omaan napaan. Nöyrtymisen ja tunnustamisen aika. Raahasin maanantaina Joonatania suunnilleen koko päivän selkärepussa, ja järkättyäni lasten leluja yhteen asti yöllä, ei kahvakuula juuri huudellut. Joonatankin on melkoinen vauvanmötikkä, noin 12 kg, että kyllä se aika hyvästä kyykkäystreenistä kävi, lasten huoneen raivaus.

Tiistain tekosyynä oli sitten tuo myöhään valvottu yö, ja viihtyipä vaavi silloinkin selässä. Kaatokeilana sänkyyn. Mutta tänään! Tartuin mokomaan möhkäleeseen jo aamupäivästä, ja karjuin (siis tietty painokkaasti lausuin, enhän minä karju) ja komentelin koiria ja lapsia pysymään poissa viuhuvan kuulan tieltä kokonaisen hientäyteisen viisiminuuttisen. Sitten kävin suihkussa, nappasin Joonatanin reppuun, ja huomasin, miksi kahvakuula ei maanantaina napannut. Se rasittaa suunnilleen kaikkia lihaksia, joita tarvitsen vauvankantoon! Siispä hoipertelin kotitöiden pariin.

Täytynee siis viilata kahvakuulatavoitetta alkuun vähän alemmaksi, ja aloittaa tuosta viidestä minuutista. Ensi viikolla jo kymmenen?

No, illalla mies otti pojan isompien lasten iltatoimien ajaksi kantaakseen, minä sain huilia. Hyvin viihtyi, vaikka missä muualla tahansa olisimme saaneet ihailla vauvan selvää lahjakkuutta seuraavaksi Pavarotiksi, oli raasu väsynyt.

Aika minunkin toteuttaa aikomustani nukkumaanmenoajan tiukentamisesta, öisin kuhkaaminen valitettavasti kostautuu seuraavana päivänä. Jälleen toivotan hyvää yötä! Löytäisiköhän sitä jostain aikaa päiväpostaukseen, noin vaihtelun vuoksi?



P.S. Samperin alesuklaat...

Se on painava. Se on pyöreä. Se on oranssi.

Se on kahvakuula! Vanha kaverini, vaikka välillemme ei olekaan kunnon suhdetta päässyt vielä syntymään. Nyt on aika ystävystyä. Mötikällä on painoa kymmenen kiloa. Ajattelin tehdä tuttavuutta alkuun varovaisesti, mutta vähitellen ystävyyttä syventäen. Aloitan kolmesta kerrasta viikossa, kestoltaan 15 minuuttia.

Lisäksi jatkan lenkkeilyä. Parin kuukauden tauko taas takana. Olen parhaimmillani kova liikkumaan, joskus se on jopa jokapäiväistä leipää, eikä suinkaan mitään pakkopullaa. Olenpa muutama vuosi sitten juossut pari puolimaratoniakin, hitaasti ja varmasti. Raskaudet ja vauvavuosi heittivät kapuloita rattaisiin.

Tiedän, tiedän, raskaus ei ole mikään sairaus, ja kyllä pitäisi ihan loppumetreilläkin pystyä vähintään joogaamaan (en kyllä tule muutenkaan tehneeksi), vaan ei se niin vain onnistunutkaan. Esikoisen raskaudessa pelasin vielä päivää ennen synnytystä lentopalloa (= seisoin kentällä ja toivoin pallon tulevan kohdalleni, tai juuri askeleen päähän, mutta niin, että liikeradan voi arvioida hyvissä ajoin), toisessa ja kolmannessa yritin vain olla reipas. Aika rapakuntoon päästin itseni lipsahtamaan. Ennen joku 10 kilsaa kävelyä (ja jopa juoksua) meni heittämällä, nyt kävin lauantaina kolmen kilometrin reippaan kävelylenkin ja pidin sitä melko kovana saavutuksena.

Entäs vauvavuosi, mitäs sillä on minkään kanssa tekemistä? Ensinnäkin synnytyksestä palautuminen ottaa oman aikansa. Toiseksi, olen raskauden jäljiltä lihava (jep, eivät kaikki ole, minä valmistaudun nälänhätään viimeisellä kolmanneksella), enkä imettäessä laihdu. Minulla on hyvä ruokahalu ja tilava vatsa, do the math. Kolmanneksi, olen hyvin sidottu vauvaan, en yritä muuta väittää.

Kaikki nuo esteet ovat toki ylitettävissä, ja sitä aionkin nyt tarmokkaasti yrittää jälleen kerran. Vaunulenkille ei mikään estä menemästä, ja pari kertaa viikossa itseksenikin. Pian on tämä akka kunnon tikissä, räyh. Tai sitten vähän pidemmän ajan kuluttua. Tällä liikuntainnostuksella ei ole niin kerrassaan mitään tekemistä tammikuun kanssa, ihan muuten vain ajattelin palailla aktiivisen elämän pariin. Just.

Voin iloksenne ilmoittaa, että viime yönä kukaan herännyt, saatiin hyvin rauhallinen yö. Kauniita unia teillekin!