Äitipisteitä ropisee

Mitä tekee flunssainen äiti infernaalisena sadepäivänä? No, ensin siivoaa koko ketun päivän (valmista ei tule), ja sitten lähtee sinne sateeseen kolmikon kanssa. Viime syksynä olisin vaan tyytyväisenä käpertynyt vaavin kanssa peiton alle ja pistänyt isommat tabletin ääreen, mutta nyt tuo kuopus kierähtää pois ja könyää tiehensä omintakeisella tyylillään, ja Ahti kiljuu heti aamulla ulos katsoessaan "Jee, vettä sataa, rapakoita! Äiti, lähdetään ulos!" Jaakolle tarttis varmaan jostain ostaa sellaiset kalastajien kahluusaappaat, joissa kiinteää pintaa hartiaan saakka. Tai sukelluspuku. Mutta hauskaa oli. Ainakin siihen asti, kun naapurin koppavahko frouva kulkee ohitse viimeisen päälle olevissa ulkoiluvetimissään. Minä edustan kasarisadetakissa, joka ei mene kunnolla kiinni. 

En nyt keksi tähän mitään terävää loppulauselmaa. Hyvää yötä vaan.

Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Jaakko-kulta

Kiitos, kiitos ja tervetuloa sinulle, ensimmäinen julkinen seuraajani (tuo auringonkukka oli lähin kukkakimppua vastaava, joka galleriastani löytyi)! Ja anteeksi, kun nostin sinut heti parrasvaloihin. Olet minulle merkkipaalu! Ken uskaltaneekaan jättää ensimmäisen kommentin? (Enpä ihmettelisi, jos tämän hehkutuksen jälkeen ei kukaan, heh.)

Aika syventyä elämäni ihmeisiin yksityiskohtaisemmin. Tämä ällön makea, ja samalla niin osuva, viittaus siis lapsiini, erityisesti esikoiseeni. Muutama teistä on saattanut huomata, että jossain blogin kuvauksessa mainitaan sana "erityislapsi". Sitten käykin ilmi, että itse blogissa ei koko aiheesta ole halaistua sanaa. Tämä johtuu ihan siitä, että osaksi Jaakon erityisyys ei arjessamme nouse esille, koska olemme siihen tottuneet. Toki ulkopuolinen tarkkailija sen huomaisi, mutta perheellemme pojan erikoisuudet ovat tuttuja ja jopa tavallisia. Minulla ei toisaalta myöskään ole omakohtaista kokemusta samanikäisistä lapsista, joten erot normaaliin eivät senkään takia pomppaa esille niin dramaattisesti. Olen siis kyllä tavannut 5-6-vuotiaita lapsia, mutta en tunne ketään läheisesti.

Jaakko on autistinen. Ei kovin stereotyyppisesti, hänellä ei ole manöövereitä, pakkorutiineja, yli- tai aliherkkyyksiä. Sosiaalinen kontaktinotto on huonoa tai omanlaistaan. Jaakolla ei ole automaattista, sisäsyntyistä kykyä oppia vuorovaikutustaitoja, vaan ne on hänelle kädestä pitäen opetettava, toisto toistolta. Hän ei puhu, ei viito, ja kuvien käyttökin on edelleen harjoitteluasteella. Äitinä tietysti tiedän, mitä hän kulloinkin haluaa, ja välillä jopa koen ymmärtäväni ajatukset, mutta tavoitteena olisi saada hänelle keinoja välittää ne muillekin.

Olen itsepäisesti pitänyt Jaakon kotihoidossa puolen vuoden kokeiluluontoista päiväkotijaksoa lukuunottamatta. Tuolloin 3,5-vuotiaana hän vietti kuntoutusmielessä 4 tuntia integroidussa ryhmässä. Johtoajatuksena minulla oli tarjota mahdollisuus samanikäisiin lapsikontakteihin. Puolen vuoden sisään hän ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta muihin lapsiin, ja toisaalta väsyi päiväkodissa niin, että arki kotona ei ottanut sujuakseen. Eikä kuskausruljanssi Ahti-vauvan kanssa ollut mitään herkkua. Katsoin parhaaksi ottaa Jaakon kotiin, ja se osoittautuikin hyväksi päätökseksi.

Nyt Jaakko menee ensi syksynä esikouluun, erityisohjattuun pienryhmään. Koen hänen olevan paljon valmiimpi, ja myöskin jo hiukan turhautunut pelkkiin kotitouhuihin. Puhe- ja toimintaterapiassa Jaakko on jo käynytkin parisen vuotta.

Ensimmäiset kolme vuotta olivat rankimmat, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin en osannut pitää arkeamme kovin erilaisena, olihan hän esikoislapseni, joten vertailupohjaa ei ollut. Nyt tiedän enemmän, ja nostan vilpittömästi hattua noille muutaman vuoden takaiselle äidille ja isälle. Hyvin tehty! 3 vuotta täytettyään alkoi Jaakon ymmärrys maailmasta avartua ja syventyä, hän alkoi totella ohjausta ja ymmärtää puhetta. Huoli kehityksestä alkoi väistyä ja muuttua varmuudeksi; Jaakko tulee varmasti olemaan yhteiskunnan osaava jäsen, hän vain kulkee sinne omaa polkuaan. Jonka mutkat ovat välillä minulle täysin tutkimattomia, myönnettäköön.

Ja sitten omaan napaan. Nöyrtymisen ja tunnustamisen aika. Raahasin maanantaina Joonatania suunnilleen koko päivän selkärepussa, ja järkättyäni lasten leluja yhteen asti yöllä, ei kahvakuula juuri huudellut. Joonatankin on melkoinen vauvanmötikkä, noin 12 kg, että kyllä se aika hyvästä kyykkäystreenistä kävi, lasten huoneen raivaus.

Tiistain tekosyynä oli sitten tuo myöhään valvottu yö, ja viihtyipä vaavi silloinkin selässä. Kaatokeilana sänkyyn. Mutta tänään! Tartuin mokomaan möhkäleeseen jo aamupäivästä, ja karjuin (siis tietty painokkaasti lausuin, enhän minä karju) ja komentelin koiria ja lapsia pysymään poissa viuhuvan kuulan tieltä kokonaisen hientäyteisen viisiminuuttisen. Sitten kävin suihkussa, nappasin Joonatanin reppuun, ja huomasin, miksi kahvakuula ei maanantaina napannut. Se rasittaa suunnilleen kaikkia lihaksia, joita tarvitsen vauvankantoon! Siispä hoipertelin kotitöiden pariin.

Täytynee siis viilata kahvakuulatavoitetta alkuun vähän alemmaksi, ja aloittaa tuosta viidestä minuutista. Ensi viikolla jo kymmenen?

No, illalla mies otti pojan isompien lasten iltatoimien ajaksi kantaakseen, minä sain huilia. Hyvin viihtyi, vaikka missä muualla tahansa olisimme saaneet ihailla vauvan selvää lahjakkuutta seuraavaksi Pavarotiksi, oli raasu väsynyt.

Aika minunkin toteuttaa aikomustani nukkumaanmenoajan tiukentamisesta, öisin kuhkaaminen valitettavasti kostautuu seuraavana päivänä. Jälleen toivotan hyvää yötä! Löytäisiköhän sitä jostain aikaa päiväpostaukseen, noin vaihtelun vuoksi?



P.S. Samperin alesuklaat...

Sammakkokuoro

Liityn kuoroon. Siihen, joka joulun jälkeen voivottelee hankittuja kiloja ja suree menneitä iloja. (Keksin tuon ihan itse.) Suklaa on ihanaa, mutta minulle, ja monelle muullekin vertaistuelliseksi onneksi, kohtuudessa pysyminen tuottaa hankaluuksia. Omalla kohdallani se on suoraan sanoen mahdotonta, ainakin vielä imetyksen ajan. Enkä uskalla senkään jälkeisestä ajastakaan mitään luvata.

Ryhdyinkin Tapanina dieetille. Päätin, etten syö enää suklaarasiallista päivässä. Tosin tuon yllä näkyvän kaunottaren onnistuin jakamaan kahdelle päivälle, go go me. Myönnettäköön, että kuvausvaiheessa oli jäljellä enää yksi kerros. Olivat niin taivaallisia, että niitä olisi kuulunut nauttia päivässä yksi tai kaksi. Oma versioni oli syödä ne yksi kerrallaan (ei siis esimerkiksi kolmea), ja juoda aina suupalojen välissä vettä maun huuhtomiseksi. Eivätkös viininmaistajaiset toimi jotenkin vastaavasti? Jonkinlainen lahjakkuus lienee tämäkin, vaikka panettelevatkin ahneeksi.

Tänään oli raivaripäivä. Yöllä heräsin suuriääniseen parkuun junaradoista, ja aamupäivällä ulkoa lähdettiin sisälle nuoren miehen kiukkuisesta vaatimuksesta. (Ja jottei nyt luulla minua vietävän kuin pässiä narussa, totesin kasvattajan kaikkinäkevyydelläni lasten olevan väsyneitä ja nälkäisiä.) Kotimatkalla viihdytimme vastaantulijoita kurkkua kohti kohoavalla "leikkipuistoon!"-joikulla äidin hymyillessä korostetun zenmäisesti. Jopa kivettyneen.

Kotiportilla Ahti päätti kokeilla siipiään ja lähteä omin luvin takaisin. Nappasin. Sisällä hän kieltäytyi kyynelehtien kaikesta avusta ja seisoi sotisovassaan tuulikaapissa vaatimassa ulospääsyä. "Äiti, päästä mut! Mulla on kiire! Päästä mut!" Jonkin ajan kuluttua riistin ulkovaatteet hänen yltään pakkokeinoin, josta seurasi vimmattu kenkien uudelleen jalkaan kiskominen ja kurahanskojen käsiin veto. Olin lehmänhermoinen aina siihen asti, kunnes poika päätti alkaa kirkua äänellä, jota kukaan aikuinen ilman vuosien oopperakoulutusta ei pysty tuottamaan. Tämä toi meidät samalle aaltopituudelle, sille 2-vuotiaan. Mutta oli meillä hauskaakin.

Kaikenkaikkiaan päivä oli enemmän sitä tyyppiä, jota toivoisin tulevaisuudessa vähemmän. Olin väsynyt ja tehoton, enkä ollenkaan niin läsnä kuin olisi parasta. Tästä lisää toisen kerran.

Pitäkää peukkuja ensi yölle. Kivaa iltaa!

Äidille kiitos!

Onni on uudet kengät! Äidille kiitos, pitää tyttärensä kengissä sekä anteliaasti ostamalla uusia että kierrättämällä kauttani virheostokset ja kuluneet. Kuvassa uututtaan hohtavat kuuluvat ensimmäiseen ryhmään. Meillä myös minun onnekseni on erilainen käsitys liian kuluneista kengistä. Vaikka vähitellen olen kyllä tullut tietoisemmaksi seikoista, jotka ennen eivät häirinneet, tai en edes huomannut. Ehkäpä vanhenen vähitellen ulos huithapeliajoistani?

Kävimme ulkona syömässä, intialaisessa. Lapsoset käyttäytyivät mallikelpoisesti, vaikka ruokaa pitikin odotella. Salainen asekin (älypuhelin) otettiin käyttöön vasta odotuksen loppumetreillä. Vauva nukkui koko aterian ajan turvakaukalossa (joka siis otettiin mukaan autosta) sen verran syrjään vedettynä, että oli käytännössä pöydän alla. Hahah.

Olen kurja blogisti, kun en muistanut räpsäistä kuvan kuvaa, mutta lupaan seuraavalta ravintolareissulta ikuistaa jokaisen hammastikunkin ihmeteltäväksi. Ruoka oli herkullista, tosin muksuille maistuivat lähinnä naan ja riisi. Huolehdin äidin roolissa kuitenkin tunnollisesti, ettei kenenkään annos jäänyt liian koskemattomaksi. (Siis söin, mitä lapset eivät.)

Ilta menikin sitten taisteluksi. Olen päässyt keskimmäiseni tahtokausista aikas helpolla, ja uumoilinkin, ettei niissä kenties ole sanottu vielä viimeistä sanaa. Viime yönä istuin tunnin verran rauhoittelemassa itkevää poikaa, joka itkun lomasta komensi milloin laulamaan milloin lakkaamaan laulamasta. Yleensä peräjälkeen. Päivän touhut noiden unien päälle, ja sehän riittää iltakatastrofiin, mun mittapuulla. Tiedostan olevani harvinaisen onnekas meidän rauhallisten iltojen puolesta, voin joku kerta kirjoittaa oikein hehkutuspostauksen asiasta. Lupaan varoittaa etukäteen. (Kuvassa muuten ollaan piilossa, ei itketä. Se olisi vähän julmaa. "Oi jee, kunnon parku, nyt saan hyvän kuvan blogiin, realistisen.")

Jotta voisin siis arvostaa iltojamme, täytyy näemmä välillä saada maistiaisia toisenlaisesta arjesta. Tänä iltana Ahdilta pääsi itku jo nukkuma-ajan mainitsemisesta, varma merkki illan venymisestä liian myöhään. Ikuista tasapainottelua. Lapsen pitäisi olla tarpeeksi väsynyt nukkuakseen, mutta tarpeeksi levännyt jaksaakseen mennä nukkumaan. Tänään meni yli jotta heilahti.

Näissä tilanteissa koen vaikeaksi tietää, mikä on oikea määrä jämptiyttä ja milloin olen julma äiti. Laulan, halin ja pusin, ja jätän pojan parkumaan sänkyynsä. Käyn uudestaan hyvittelemässä, jahka vauvalta pääsen, tai kannan vesselin sänkyyn, mikäli tilanne niin vaatii, halit ja pusut ja jälleen hyvää yötä. Onko väärin, etten istu sängyn vieressä nukahtamiseen asti? Onko julmaa antaa pojan itkeä jonkin aikaa, kunhan ei kuulosta hätääntyneeltä? Olenko kamala äiti? Ainakin tänään uni vei voiton hyvin äkkiä. Kun taas viime yönä oli pakko istua vieressä, muuten ei rauhoituttu. Ehkä sitä vaan yleensä tietää, kunpa niin.

Hyvää yötä, toivotan rauhallisia unia niin teille kuin meillekin. Tässä vielä kolmikko iltapuuhan parissa, jota ei ollenkaan sopisi tunnustaa meillä koskaan harrastettavan ennen nukkumaanmenoa. Ei nimittäin ole hyväksi. Ja juu, tuo epämääräinen päälaki etualalla on Joonatan.