Näistä seesteisistä tunnelmista siirrytäänkin suoraan kuumaan perunaan, huutamalla kommunikointiin. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, olen vasta tässä 2010-luvulla ymmärtänyt, kuinka vakavasta käytösvirheestä tai joidenkin mukaan jopa hulluudesta on kyse. Täysin rehellinen ollakseni, en osaa aivan nähdä huutamista ihan tuossa valossa. Veikkaisinkin jotain selitystä löytyvän suomalaisesta kulttuurista, joka tunnetusti eroaa esimerkiksi välimeren maista erityisesti keskinäisten kanssakäymisten vivahteissa. Epäilisin, vaikkakaan en tiedä, ettei jossain Espanjassa suhtauduttaisi äänen korottamiseen ihan näin ryppyotsaisesti.
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väheksyä ongelmaani, ja olenkin vuosien varrella tehnyt kovasti työtä, että saisin tulisen luontoni ja jylisevän ääneni hillittyä. Olen myös ollut huomaavinani, että käsitykseni "huutamisesta" on lapsellinen. Lievä äänenkorotus on minulle vasta "tiukasti sanomista", ja sellainen pellit auki lähtevä jyly vasta varsinaista huutamista. Tunnustan, että parikin kertaa riidan yhteydessä on tullut mylvittyä hiljentämiskehotukseen: "Ai huudan vai?! Tämäkö on sinusta huutamista?! Minä sinulle huudot näytän! TÄMÄ ON HUUTAMISTA!" Kypsää, aikuismaista, rakentavaa. Olen kuitenkin ihan tosissani. En voi uskoa, että jos nyt pikkuisen kiihtyessään ääni kohoaa, olisi se vielä paha. Oppimisprosessa käynnissä. Lisäksi olen saanut luonnolta melkoiset äänilahjat, joten kovan äänen tuottaminen on minulle melko helppoa.
Paradoksaalista tässä on, että itse asiassa pelkään huutoääntä. Jos minulle huudetaan, automaattinen paniikkireaktio on karjua kahta kovempaa takaisin. Jälleen kypsä ja aikuismainen tapa. Tältä pohjalta voin hyvin ymmärtää, miten pelottava saatan olla. Mies on onneksi aika tottunut, vaikka ei hyväksynyt. Ei kuitenkaan pelkää, sentään.
No, mites lapset? Pelkäävätkö? Pitävätkö äitiä hirviönä? Ahti kyllä loukkaantuu, niin kuin eilen kerroin, mutta pelkoa ei näy. Noloakin tavallaan, mutta ovat tottuneet äidin kohkaamiseen. Yritän ajatella sen positiivisesti. Jos joskus tulevaisuudessa joku yrittää meidän poikia huutamalla pelotella, voivat hyvinkin totuudenmukaisesti viilipyttynä vastata: "Mun äidistä lähtee kuule kovempi ääni."
Omista lapsistani Jaakko reagoi huutamalla kovaan ääneen hyvinkin tempperamenttisesti harmiin ja turhautumiseen, sanaton versio omasta käyttäytymisestäni, selvästi äidinmaidosta imettyä. Hänelle on vaikeaa tuoda keinoja näiden tunteiden käsittelyyn sanavaraston rajallisuuden vuoksi, mutta yritämme parhaamme. Onneksi liekki hiipuu äkkiä leimahdettuaan, ja huutokohtaus ei koskaan kestä kauan.
Ahti on tullut isäänsä, vaikka kyllä äidinkin tapoja löytyy. Enemmän kuitenkin matkittuna kuin myötäsyntyisena, arvaan ma, joten tästä asiasta ei luultavasti huolta.
Joonatanista näkee jo nyt, että siinä on äitinsä kuva temperamentin suhteen. Ja vitsit, mikä ääni sillä pojalla on! Hän kun huutaa, niin pikkulinnut putoavat puusta, laulua lainatakseni. Olenkin jo nyt alkanut miettimään, mitä keinoja opetan pojalleni, ettei tarvitsisi aikuisena näiden asioiden kanssa kipuilla. "Älä huuda" kun ei oikein tätä ongelmaa ratkaise. No, onneksi tässä on vielä hetkinen aikaa.
En kuitenkaan aio omienkaan käyttäytymismallieni suhteen luovuttaa, tai todeta, että tällaiset kortit on jaettu, hyväksykää tai hylätkää. Olen jo paljon kehittynyt, ja toki vireystilakin vaikuttaa. Pikkulapsiajan jäätyä taakse voi olla paljon helpompi hillitä huutonsa. Haaveeni tulevaisuudesta onkin, että pojat kertovat kavereilleen, miten äiti ei huuda suunnilleen koskaan, eikä ole oikein ikinä huutanutkaan, mutta silloin harvoin kun tarvetta on, sitä kyllä totellaan. Autuaasti olisivat lapsuusvuotensa todellisuuden unohtaneet. No joo, ehkei ihan siihen pisteeseen koskaan päästä, mutta pitäähän sitä ihmiselle olla tavoitteita. Minusta tulee siis hoikka, maratonkuntoinen, maisteri ja hyvin harvoin huutava neljän lapsen opettajaäiti.
