Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah. 

"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 

Kasvata naapuriasi

Flunssainen pesulankäyttäjä täällä, hei. Viimeisillä voimillani raahauduin tänään viemään paria koneellista pestäväksi, kun törmäsin pesulan ovella hämillisen näköiseen, ulkomaan kieltä puhuvaan nuoreen mieheen (siismäoontäti), joka kysyi, olenko kenties seuraavana varausvuorossa. Ilahtuneena hänen terävänäköisyydestään (kaksi Ikea-kassillista täynnä likaista pyykkiä muuten vaan ulkoilemassa?) myönsin olevani, kyllä, molemmat koneet. Voivoi, nuori mies on kovin pahoillaan, hänen juuri pesemänsä koneellinen ei ollutkaan syystä tai toisesta käynnistynyt (ei vaan luultavasti ollut tarkistanut, painoiko nappia niin, että kone varmasti lähti päälle, been there, done that), joten hän nyt sitten laittoi sen uudestaan. Upsista, minun vuorollani .

En osannut sanoa mitään, totesin vain, että selvä, ja priorisoin tärkeämmän kassillisen vapaana olevaan koneeseen. Vasta kotona aloin kerätä kiukkua asian ympärille. Aika törkeää tuollain vaan viedä toisen vuoro. Itse mokasi. Mitäs jos olisi mun viikon ainoa mahdollisuus pestä pyykkiä? Röyhkeää. Olis pitänyt sanoa... ja niinkin olisi voinut sanoa..  miksi en sanonut... ja sitä rataa.

Hakiessani pyykkiä muotoilin varmuuden vuoksi tarkkaan punnitun puheenvuoron pesulavuorovarkaalle luennoitavaksi, jos sattumalta törmäisimme vielä. Melko varma keino olla tapaamatta uudestaan. Kuinkas kävikään, siellä hän oli! Hienosti muotoiltu lausumani tuli ilmeisesti ulos flunssasönkkönä, koska se pyydettiin toistamaan. Lyhensin seuraavaa yritystä. Ystävällisesti kehotin häntä ensi kerralla varaamaan suosiolla uuden vuoron, sillä kaikki asukkaat eivät kenties olisi yhtä anteeksiantavia kuin yours truly. Sävy ja sanoma olivat aika lailla hioutuneet kotona mietityistä tulikivenkatkuisimmista versioista. Lopputulos: "Yes, you are right, I'm so sorry".

Tarinan opetus: on olemassa kultainen keskitie kiukkuisen vaikenemisen ja kiukkuisen palautteen välillä; ystävällinen palaute. Saattaa jopa toimia.

Lisää sammakoita

Erehdyin tässä päivänä muutama turvautumaan Ärsyttävään Kliseeseen. Niitä pyrimme miehen kanssa välttämään, tiedättehän, nämä "koska minä sanon niin"-lauseet. Keskustelin Ahdin kanssa, mitä olimme sopineet pöydällä istumisesta ja sorruin klassikkoon.

Ahti: "Saanko minä sitten isompana istua pöydällä?"

Minä: "Saat, sitten kun sinulla on oma koti, niin siellä saat istua pöydällä niin paljon kuin haluat."

Ahti siirtyy kiltisti omalle paikalleen.

Ahti: "Sitten minusta tulee isona Mies!"

Minä: "Niin sinusta tulee."

Ahti: "Ja sitten sinusta tulee sammakko!"

Paloauto piipaa piipaa piipaa, paloauto piipaa piipaa pii

Eilen illalla taas skippasin (en jäänyt kiinni) yhden säkeistön iltalaulusta, ja pohdin, kuinka kivaa ja helppoa voikaan olla, ja sitten lintsaa siitäkin. Vai mitä olette mieltä: kolme alle kouluikäistä lasta, jotka menevät nukkumaan samoihin aikoihin (välillä vauva vähän kukkuu) ja heräävät yleensä hiukan porrastetusti, eli ehdin keskittyä yhteen kerrallaan aamuisin.

Tai siis antaa tabletin käteen sille kuka vaan ensiksi aamupalan hotkaiseekaan ja jatkaa vielä "hetken" unia vauvan imetys tekosyynä. Juu, pitäähän hänenkin saada aamupalaa, mutta siihen menee n. 15 minuuttia. Jostain syystä nämä aamuiset youtube/nukkumishetket venyvät yleensä paljon pidemmiksi. Ennen pidin rajana kahta tuntia (hah, aluksi tuntia), ja siinä oli sitten sen päivän katselut, nyt... No, sanotaanko vaikka, että en ole niin tarkka enää.

Puolustuksekseni todettakoon, että tämä ei tule jatkumaan kovin kauan, koska parissa kuukaudessa Joonatan todennäköisesti haluaa maailmaa tutkimaan heti herättyään, eikä enää suostu pötköttelemään sängyssä. Ehkei loppujen lopuksi kuulosta niin kovin suurelta synniltä mojua sängyssä yhdeksään ennen kuin aloitetaan varsinainen päivä. (No joo, joskus menee kymmeneenkin. Ihan aniharvoin vielä myöhempään. Mutta ne nyt ovat muutenkin päiviä, joita ei mainita kasvatusoppaissa.)

Oikeastaanhan minun piti kertoa illasta ja nukkumisjärjestelyistä. Meillä on aina nukuttu hyvin. Jokaikinen lapsonen on vauvana vetänyt sikeitä vähintään n. 4 tuntia putkeen, Ahti taisi haluta joskus syödä 3 tunninkin välein parina yönä, ja se oli jo aika suuri järkytys. Heräsi kerran yössä hetkeksi (tarjosin pulloa vaan.. ) 2-vuotiaaksi. Jaakko nukkui alusta asti 5-6 tuntia, myöhemmin läpi yön jo varmaan 1-vuotiaasta. Liekö sitten iso koko apuna? Saivat mahaan heti paljon maitoa?

Tämän äidin väsymys ja zombipäivät johtuvat siis enimmäkseen liian myöhään katsotuista sarjoista tai elokuvista, tai muuten vaan netissä roikkumisesta, noloa kyllä.

Lavastettu kuva. Jaakko ei vielä osaa itse pestä hampaitaan.

Ensimmäisen vuotensa vauvelit nukkuvat minun vieressäni, yleensä olemme ottaneet haltuumme koko parisängyn. Eikä se johdu pelkästään minun muhkeasta olemuksestani, ehkä tiedättekin, miten vauva voi vallata sängyn. Noin vuoden iässä lapsi siirretään omaan sänkyyn ja lastenhuoneeseen samalla. Aluksi istuin vuoteen vieressä laulamassa, sitten vain lauloin, sitten istuin hiljaa. Seuraavaksi siirryin huoneesta pois oven jäädessä kiinni, ja pian sen saattoikin sulkea. Äkkiä olimme tilanteessa, jossa lapset laitettiin sänkyyn (pienempi tosin pullon kanssa, josta luovuttiin vasta 2,5-vuotiaana), sanottiin hyvää yötä, ja siinä se. Toki sekaan mahtuu toisenlaisiakin iltoja ja kausia, mutta ei kovin paljon.

Pötkelö yöpuvussaan.

Tämä ei suinkaan johtunut johdonmukaisesta kasvatuksestani, vaan ihan vain kärsimättömyydestäni nukuttajana. Koko prosessi tapahtui puolivahingossa, ja vasta jälkikäteen siitä voi löytää punaisen langan.

Nykyään laulu on palannut iltarutiineihimme. Ahti pyysi minua toistuvasti laulamaan iltaisin Sinisen unen, ja vähitellen lauluja tuli lisää ja lisää. Nyt iltalauluihin kuuluvat Sininen uni, Tuu tuu tupakkarulla, Abc-laulu, Paloautolaulu (keksitty itse) ja Muumilaulu (se Mamamapapapa-osuus). Joonatan istuu välillä sylissäni laulujen ajan, välillä on isänsä kanssa. Isän ei lapsia nukkumaan laittaessaan tarvitse laulaa, vaikka hänellä onkin kaunis lauluääni. Kun isommat pojat ovat sängyissään, laulut laulettuina, nukutan Joonatanin rinnalle. Yritin Ahdin kohdalla olla opettamatta tuohon tapaan epäonnistuen täysin. Ehkä siksikin Joonatanin kanssa on ollut niin rentoa, etten ole mitään muuta nukuttamista edes koittanut.

Pojat menevät nukkumaan jo 19 jälkeen, koska heräävät 6-7.30 välillä nukkumaanmenoajasta riippumatta. Testattu on. Meillä on välillä noin puolen vuoden kausia, jolloin herätään joka aamu kuudelta. Se välillä vähän syö naista, etenkin niiden myöhään venähtäneiden leffailtojen jälkeen.

Tässä teille vielä pari unista karvaturria, Emma on kovasti tykästynyt uuteen paikkaansa, ylimääräiseksi jääneeseen turvakaukaloon. Hyvää yötä ja kauniita unia!

Saisinko lisää parsakaalia?

Viime aikoina lasten ja minun lounaana on ollut erinäisiä viritelmiä paistetusta kananmunasta, pakastevihanneksista ja makaronista, tai sitten ihan vain leipää, shame on me. Tänään päätin panostaa ja innokas perunanojentaja/asettelija apunani kuorin 2 kg perunoita aamutuimaan. Perunamuusia, nams! Porkkanapihvit loihdin jo eilen ihan ilman reseptiä (!), ja vaikka ne onnistuivat minusta hienosti, eivät maistuneet lapsille tänään(kään). Muuten lounashetki sisälsi sekä tuttuja että aivan uusia elementtejä.

Olen jostain (luultavasti Iltalehdestä) lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan maistamispakko ei ole hyväksi terveelle ruokasuhteelle, ja pönkitin sillä kiitollisena omaa rentoa suhtautumistani syömiseen. Meillä ei ole pakko syödä palaakaan, ja vaikka yritän, että jos on jättänyt syömättä, saa vasta seuraavalla aterialla ruokaa, lipsun siitä usein. Maistaminenkaan ei ole välttämätöntä, mutta siihen kyllä houkuttelen. Pidän kiinni ainoastaan yhdestä säännöstä; lautasella on oltava kaikkea, mitä pöydässä on tarjolla, joitain tulisesti maustettuja aikuisten lisukkeita lukuun ottamatta.

Olen toki välillä kyseenalaistanut käytännön järkevyyttä. Etenkin silloin, kun lasten kaikki c-vitamiini tuli hedelmistä ja proteiini täysjyvämakaronista. Mutta kyllä se vaan toimii, ainakin meillä. Puolitoista vuotta parsakaali säilyi koskemattomana Jaakon lautasella, kunnes lopulta poika alkoikin yllättäen syömään sitä. Nyt on tosin taas menossa kausi, jolloin se ei ole maistunut, mutta olen luottavainen. Ahti ei ole juuri broccolista perustanut, ennen tätä päivää. Perunamuusia piti suostutella maistelemaan, kun olisi vain halunnut parsakaalia syödä. Voitto!

Joonatanille maistui lautanen paremmin kuin sen päällä olleet herneet. Pinsettiote on vielä hakusessa. Tällä kertaa muistin ottaa erikseen suolattoman ja (kaura)maidottoman muusin, mutta tunnustan olevani tämän kolmannen ruokien ja ruokailujen suhteen varsin suuripiirteinen.

Joonatan on enimmäkseen sormiruokailija, mutta syö myös purkin hedelmäsosetta lähes joka päivä. Annoin vähän porkkanapihviäkin, vaikka siinä onkin suolaa. Tuskin enemmän kuin ruisleivässä. En myöskään huolehdi kiinteiden määristä, kunhan jotain päivittäin syö. Kauhea, enkö olekin? Äidinmaito on vauvani pääasiallinen ravinnonlähde vuoden ikään saakka, kuten sanotaan mm. täällä. Perunasose ei oikein pysynyt lusikassa, ja lautasen lennettyä pöydän alle päädyin antamaan muusinkin sormiruokana. Tiedä sitten, kuinka paljon siitä päätyi mahaan asti.

Myös kasvattajan näkökulmasta tämänpäiväinen lounas oli nokannoston paikka. Minä olen valitettavasti pahamaineinen komentelija. Lapsuudenkodissani "Voisinko saada leivän?" sanottiin "Leipää!", "Saisinko maitoa?" oli "Anna maitoa!" ja "Olisiko sinun mahdollista..." "Auta!".

Olen itsekin opetellut kohteliaampia sanakäänteitä, ja lapsiani haluan kasvattaa pyytämään kauniisti. "Annaa" ja "haluamisia" on meidänkin pöydässämme kaikunut pitkään, ja minä hoen perässä "saisinkosaisinko". Tänään sitten kirkas pojanääni kajahti: "Saisinko parsakaalia?" Tiedättehän, niitä hetkiä.

Mukavia ruokailuhetkiä itse kullekin, olisi kai jo iltapala-aika, mutta meidän päivällisemme venähti. En edes tiedä, mitä on ruokana, mutta koska mies kokkaa, se on varmasti hyvää (en siis mitenkään tarkoita yleisesti koko miessukupuolta, mutta olisi kuulostanut jotenkin niiin rouvamaiselta "aviomieheni kokkaa").