Spaghetti-ukko!

P.S. Tänään menin mieluummin lenkille kuin kirjoitin sen-jonka-nimeä-ei-enää-lausuta.

Sipsisuhteeni

Perunalastut, eli tuttavallisemmin sipsit, ovat yksi perinteisistä kompastuskivistä parempia elintapoja tavoitellessa. Kerrankin joku, minkä yli saan itse liihotella kaikessa rauhassa, mokomaa juuri huomaamatta. Tokihan jos pussin ostan, niin harvoinpa siitä säästyy seuraavalle päivälle, mutta yleensä en muista niiden olemassaoloa. En minä dippiin sylje, eli maistuvat kyllä, varsinkin jos nenän eteen asetellaan, mutta eivät erityisemmin himota noin ajatuksen tasolla.

Olenkin ratkaissut pussinpohjaanpääsysyndroomani ostamalla yleensä pieniä pusseja, ja ylipäätään syömällä melko harvoin suolapommeja. Jos nyt kerran kahdessa kuukaudessa ahmaisee Kartanon perunalastut (valkosipuli!), niin ei nyt vielä tarvitse huolestua mahdollisista terveysongelmista.

Lasken sipseihin myös nacholastut, jotka mieluiten ostan Rainbowin luonnontilaisena versiona, kaveriksi tulista salsaa (joka on oikeasti pliisua ja juuri ja juuri salsaa, mutta osaksi sen takia hyvää). Omituisin ja noloin sipsimieltymykseni on kuitenkin ehdottomasti The Pahvitölkin Pahvilastut. Kaikella kunnioituksella Pringlesejä kohtaan, järkeni sanoo jo ensimmäisen kohdalla, etteivät ne maistu miltään, ja tuntuvatkin jotenkin pahvisilta. Joku niissä vaan on. Niitäkin ahmin, en suinkaan syö vain paria vienosti nakerrellen. Ehkä se on kuitenkin se suutuntuma? Hapankermasipuliversio on näissäkin ehdoton suosikkini. Noin puolen vuoden välein alkaa limenvihreä tölkki huudella hyllystä. Hmm, vai olisikohan edellisestä kerrasta aikaa pidemmästikin, taitaa olla.

Mies kävi tuossa jakamassa tiedonmurusen, että Pringlesien muoto on matemaattisesti ilmaistuna hyperbolinen paraboloidi. Enkä myönnä pyytäneeni tavaamaan tuon hitaasti.

Täytyy kyllä nyt sanoa, että toi 75 g on jo vähän naurettava määrä. Mistähän saisi 100 g pikkupläjäyksiä? Tai 125 g?

Juuuu, tää oli nyt taas tällainen "enjaksamitäskeksis" -juttu. Huomiseen!

Sekalaista sunnuntaita

Jos jollekulle on mahdollisesti epäselvää, miksi arvon amatööribloggaajamme on hieman pullava, niin tässä vihje. (Eivät kyllä kaikki minulle.)

Ihan ite pääsi tuonne. Jumissa.

Pesutorni, pesutorni, pesutorni!

Hetken on taas elämä helppoa ja ihanaa! Ainakin sitten, kun nukun yhden yön kunnolla. Kevät pistää virkeyttä kumpaankin päähän päivästä, mikä olisi muuten kivaa, mutta kun pitäisi joskus nukkuakin, siis yöllä mielellään.

Vaan meilläpäs on pesutorni!

Instant karma

Siivoilin eilen illalla keittiötä tavallisemman iltakooman sijaan, lapset kaikki jo nukkuivat. Meillä on pieni asunto, vain yksi ovi erotti minut lastenhuoneesta, ja vauva nukkuu kanssani tupakeittiöön mahdutetussa parisängyssä. (Uhrasimme olohuoneen.)

Siis siivosin keittiötä, tiskasin pari astiaa, ja avasin kuivauskaapin ne sinne laittaakseni. Harmikseni huomasin ison, puisen leikkuulaudan nakottavan
kuivausritilän vallanneiden astioiden päällä. Sen kuuluisi olla niiden takana! Sanoin vieressä puuhailevalle miehelle sanatarkasti: "Tätä mä ihmettelen, että jos sä kerran saat sen sieltä pois niin mikset sä saa sitä sinne takas." Aloin puhuessani näyttämään mallia ja ujutin leikkuulautaa kippojen ja kappojen ylitse. Ehdin tuskin lauseeni loppuun, kun kaikki huolella väistämäni astiat rämähtivät helvetillisen metelin saattelemana alas. Minä aloin välittömästi nauraa ja mies kommentoi, ettei tähän varmaan tarvitse sanoa mitään. Lapset eivät ihme kyllä heränneet. Sainpahan kerrankin välitöntä palautetta.

Tänään lähdimme Helsinkiin mummolaan, ihanaa vaihtelua arkeen, flunssakin sopivasti loppusuoralla. En voi muuta kuin hämmästellä, kuinka helposti voi parin tunnin automatka kolmen pienen lapsen kanssa sujua! Pienimmät nukkuivat koko matkan, ja Jaakko oli tyytyväinen pari banaania saatuaan. On elämä joskus helppoa, sano.

Kasvata naapuriasi

Flunssainen pesulankäyttäjä täällä, hei. Viimeisillä voimillani raahauduin tänään viemään paria koneellista pestäväksi, kun törmäsin pesulan ovella hämillisen näköiseen, ulkomaan kieltä puhuvaan nuoreen mieheen (siismäoontäti), joka kysyi, olenko kenties seuraavana varausvuorossa. Ilahtuneena hänen terävänäköisyydestään (kaksi Ikea-kassillista täynnä likaista pyykkiä muuten vaan ulkoilemassa?) myönsin olevani, kyllä, molemmat koneet. Voivoi, nuori mies on kovin pahoillaan, hänen juuri pesemänsä koneellinen ei ollutkaan syystä tai toisesta käynnistynyt (ei vaan luultavasti ollut tarkistanut, painoiko nappia niin, että kone varmasti lähti päälle, been there, done that), joten hän nyt sitten laittoi sen uudestaan. Upsista, minun vuorollani .

En osannut sanoa mitään, totesin vain, että selvä, ja priorisoin tärkeämmän kassillisen vapaana olevaan koneeseen. Vasta kotona aloin kerätä kiukkua asian ympärille. Aika törkeää tuollain vaan viedä toisen vuoro. Itse mokasi. Mitäs jos olisi mun viikon ainoa mahdollisuus pestä pyykkiä? Röyhkeää. Olis pitänyt sanoa... ja niinkin olisi voinut sanoa..  miksi en sanonut... ja sitä rataa.

Hakiessani pyykkiä muotoilin varmuuden vuoksi tarkkaan punnitun puheenvuoron pesulavuorovarkaalle luennoitavaksi, jos sattumalta törmäisimme vielä. Melko varma keino olla tapaamatta uudestaan. Kuinkas kävikään, siellä hän oli! Hienosti muotoiltu lausumani tuli ilmeisesti ulos flunssasönkkönä, koska se pyydettiin toistamaan. Lyhensin seuraavaa yritystä. Ystävällisesti kehotin häntä ensi kerralla varaamaan suosiolla uuden vuoron, sillä kaikki asukkaat eivät kenties olisi yhtä anteeksiantavia kuin yours truly. Sävy ja sanoma olivat aika lailla hioutuneet kotona mietityistä tulikivenkatkuisimmista versioista. Lopputulos: "Yes, you are right, I'm so sorry".

Tarinan opetus: on olemassa kultainen keskitie kiukkuisen vaikenemisen ja kiukkuisen palautteen välillä; ystävällinen palaute. Saattaa jopa toimia.

Lisää sammakoita

Erehdyin tässä päivänä muutama turvautumaan Ärsyttävään Kliseeseen. Niitä pyrimme miehen kanssa välttämään, tiedättehän, nämä "koska minä sanon niin"-lauseet. Keskustelin Ahdin kanssa, mitä olimme sopineet pöydällä istumisesta ja sorruin klassikkoon.

Ahti: "Saanko minä sitten isompana istua pöydällä?"

Minä: "Saat, sitten kun sinulla on oma koti, niin siellä saat istua pöydällä niin paljon kuin haluat."

Ahti siirtyy kiltisti omalle paikalleen.

Ahti: "Sitten minusta tulee isona Mies!"

Minä: "Niin sinusta tulee."

Ahti: "Ja sitten sinusta tulee sammakko!"

Toista hitaasti perässä

Palaan vielä torstaisiin tunnelmiin nostamalla parrasvaloihin tämän sinänsä arkipäiväisen sananvaihdon mieheni kanssa. Eikä muuten ollut ainoa laatuaan.

Mies on lähdössä iltalenkille koirien kanssa ja harmittelee ääneen, miten nyt ovatkin niin innoissaan, ovat taatusti hankalia ulkona, vaikeita pitää kurissa ja rasittavia äh. Minä siihen rempseästi ja lohduttavasti: "Voii kyllä ne rauhoittuvat kun ulos pääsette, metsän reunassa viimeistään ottavat iisimmin." Mies mulkaisee. Minä saan lisää vettä myllyyn: "No, kyllähän ne yleensä rauhoittuvat, kun saavat pahimmat höyryt päästettyä, venyi lenkille lähtökin vähän normaalista..." Lopetan äkkiä. Mies on jo hetken tuijottanut minua hiljaa ja merkitsevästi, sanoo sitten: "Toista hitaasti perässä, o-vat-pa ne nyt han-ka-li-a ja kyl-lä-pä on var-maan ra-sit-ta-vaa läh-te-ä." Ups. Tämä olkapäänä olo selkeästi vaatii vielä harjoittelemista. 

Ihanaa intialaista mantelijuustokastiketta! Kuvaan asettelu voisi kieltämättä olla houkuttelevampikin. Mies kokkasi. 

 

Ostin Joonatanille hihallisen ruokalapun...

...niin pääsi poju harjoittelemaan lusikkaa.

P.S. Käväisin kaupassa tänään ja suuntasin määrätietoisesti irtokarkkilaarille. Kauha ja pussi kädessäni loin arvioivan katseeni mahdolliseen uhriini... ja poistuin paikalta ostamatta karkin karkkia, 70 % minttutummasuklaa kärryssä. Ei vaan kertakaikkiaan tehnytkään yhtään mieli. Minttusuklaatakin on vielä kaapissa lähes koko levy. Oho.

Äiti-mummu ja 3 sekunnin ponnari

Kokeiltiin Jaakolle tyylinvaihdosta. Tyyppi pyöri väkkäränä ympyrää, joten en millään saanut tuon tarkempaa kuvaa. Noin kolme sekuntia kuvaamisen jälkeen ojensi isälleen hiustenrinkulan: tehtävä suoritettu. 

Ahti sanoi tänään minulle, että isona sinusta tulee äiti-mummu! Nyökyttelin, ja kerroin, että minusta tulee mummo sitten kun teillä pojilla on omia lapsia. Miettivä hiljaisuus laskeutui. Sitten määrätietoinen ilmoitus: "Sitten minusta tulee... tulee... sammakko!" Juu-u. No, eipä näillä asioilla kiire.

Jotenkin sitä välillä tuntee itsensä vanhaksi. Ahti on alkanut tiedostaa eri ikävuosia. "Minä olen kaksi vuotta." "Joo, melkein kolme vuotta." "Kuinka vanha Jaakko on?" "Viisi vuotta." "Kuinka vanha T on?" "Melkein neljä vuotta." "Kuinka vanha äiti sinä olet?" "Kolmekymmentäyksi vuotta." "...?"

Ollaan taas flunssassa, lapset kuumeisia. Joka toinen viikko terveenä, joka toinen viikko kipeänä, tralallallallaa.

Elämä on joskus yksinkertaista

Neuvo kaikille äideille (miksei muillekin väsyneille): kun väsyttää, nuku. Jos on pakko, tingi toisinaan omasta ilta-ajastasi ja käy lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, vaikka olisitkin siinä onnellisessa asemassa, että lapsesi käyvät seitsemältä unille (ja heräävät kuudelta).

Vaikka se sitten tarkoittaisi, että joutuu päivittämään blogiin jotain diipadaapaa. 

Hyvää yötä!

P.S. Teille unettomuudesta kärsiville, joista yllä mainittu viisaus tuntuu pelkältä kettuilulta, anteeksi.

Varahousut!

Joonatanilla on Jaakon housut jalassa! Ei sattunut olemaan vaavelin omia mukana, ja akuutti tarve iski. Huvittavasti nuo istuu vyötäröltä, lahkeet piti kyllä kääriä noin ziljoona kertaa. Jaakko on n. 25 cm pitkä. (Köh. Tarkoitan tietysti siis n. 125 cm pitkä.)

Ruudun takaa, tai siis edestä

Herra Hempeä, ei itse asiassa sitten kuitenkaan kovin hempeänä. Yritys hyvä kymmenen. Mutta ehkä tuosta jotenkin tuon ruokaharson värin näkee.

Minä katson itse asiassa tänään leffaa. Senpä takia en ollenkaan bloggaa tänään. Tätä ei lasketa, koska on lyhyt, ja vailla kunnon ydintä. Toisaalta, eipä tässä viime päivinä ole kummoisia seikkailuja koettu muutenkaan.

Mies kuvailee leffamakuani sanoin "romantiikkaa ja räjähdyksiä", paitsi etten liiemmälti välitä räjähdyksistä. Siedän, mutta yliannostus on vakava katsomisen este. Romantiikan puute toisaalta myös. Tiedän toki, millaisia ovat hienot ja astikkaat elokuvat. Olen saattanut jopa joskus katsoa sellaisen vahingossa. Tunnistan kyllä taiteen. En vain pitä siitä erityisemmin. Rrrrrakastan elokuvia, joissa seikkailaan katastrofin jälkeisissä tunnelmissa, ja keitellään saappaanpohjia ruohosuurusteessa. Avaruus on pop. Haltiat ja lohikäärmeet ovat jee. Kauhu ehdoton ei, ei enää 19-vuotiaana elokuvateatterissa katsotun Manaajan jälkeen. Director's cut. Älköön kukaan koskaan puhuko minulle Sillä Äänellä.

Puolisoni leffamaku on melko erilainen omaani verraten, hienostuneempi. Hän jopa pitää niistä elokuvista, joissa pääpaino ei ole pojan ja tytön tapaamisella ja yhteen päätymisellä. Yritämme silti joskus saada yhteisen elokuvaillan. Muutama vuosi sitten sattui kommunikaatiokatkos, ja kuvittelin keksineeni hyvän, nostalgisen idean katsoa Tähtien sodan ensimmäisen osan, sen vanhan, joka nykyisen laskutavan mukaan on kai sitten neljäs. Olin itse nähnyt sen nuorena ja kauniina useammankin kerran. Jostain syystä olin siinä luulossa, ettei mieheni olisi nähnyt koko elokuvaa. Ajattelin, että sillä olisi ainakin klassikkoarvoa, jos viihdearvo tökkisikin.

Leffa oli edennyt viimeiseen palkintojenjakoseremoniaan (lopussa), ja rakkaani kommentoi terävään tyyliinsä, ettei Wookie saanut palkintoa. Minä mutisin jotain sellaista, että eivätkös ne kohta ole siellä luolassa (alussa), ja sain vastaani epäuskoisen katseen, ja puuskahduksen, jonka mukaan siellä ei ole liikuttu enää aikoihin. Jouduin tunnustamaan, että olin taitavasti nukkunut koko elokuvan läpi kyynärpäähäni nojaten, joten en jäänyt kiinni. Kävi ilmi, että kiltti mieheni ei olisi ollenkaan halunnut katsoa kyseistä pätkää, oli nähnytkin sen joskus, mutta suostui siihen minun mielikseni, koska arveli asian olevan merkittäväkin. Ja minä taas... No, sen te jo tiedättekin. Olen kuullut tästä tapauksesta muutaman kerran jälkikäteenkin. Huolimatta siitä, että katsoin korvaukseksi Hyvät, pahat ja rumat räpäyttämättä silmäänikään. Jokaisen aavikolla vierivän pensaspallosenkin. Ei auta. Trauma on tuotettu.

Mutta nyt sitä leffaa (yksin, snif), huomiseen!

Niin joo, sehän piti vielä kertoa, miksi pidän niin kovasti romanttisista elokuvista, enkä jaksa vähän "hienompia". Hienous saavutetaan usein pureutumalla ihmisen tai maailman synkään puoleen. Tuodaan ahdistavat tunteet ja tabut esiin. Minä eläydyn hyvin voimakkaasti elokuviin, jokaisen romanttisen elokuvan myötä rakastun uudestaan ja uudestaan, ja saan aina onnellisen loppuni. Tämä eläytyminen ei enää olekaan niin ihanaa, jos kyseessä on ahdistava tai pelottava kuvaus. Sitä on vaikea laittaa pois päältä, joten yleensä vain tyydyn pysyttelemään mukavuusalueellani. Ehkä jonain päivänä en enää imetä tai ole raskaana jatkuvasti, ja voin harkita asiaa uudestaan.

Rinnakkaistodellisuus

Tänään oli sitten kiva päivä! Ensin mentiin aamulla ulos ystäväperheen kanssa. Sitten kahdelta oli naapurin pojan syntymäpäivät, ja siellä vietettiin pari tuntia. Sen jälkeen mentiin vielä hyppyhetkiretkelle, kyllä lapsilla oli hauskaa.

Joo-o. Noin tän PITI mennä. Ahti vaan sairastui viime yönä, tänään kuumetta ja veto pois raasulta, sekä maha kuralla. Parempi onni ensi kerralla. Kökittiin sitten sisällä, mitä nyt vähän kaupassa käväisin Joonatanin kanssa, sai edes hän vähän haukata happea. Jaakonkin vessajuoksut alkoivat uudestaan, vaikka tilanne jo vaikutti paremmalta. (Tämän te kaikki halusitte tietää.) Parempi onni ensi kerralla.

Kun ei nyt meihin aikuisiin tulis.

Kivaa alkavaa viikkoa! (Haha.)

Ruikutirui ja rillumarei

Lipasto
Kirjahylly
Röykkiöt
Kortit
Koiran peräpeilin puhdistus
Pimennysverhon liimaus

Tältä näyttää mun tehtävälista parilta päivältä. Enkä ole saanut kuin tuon koiran tehtyä. Pesukone hajosi, tietää pesulakeikkaa. Esikoiselle nousi kuume (ei onneksi kovin korkea), ehkä tulossa kaikille. Selkäni kipeytyi pahemman kerran sunnuntain hyppyhetkiretkellä, kun vauva oli repussa, ja juoksin (kumarruin, kyykin, kannoin, vedin) isompien perässä. Ristiselkä tulessa vielä tänäänkin.

Olenpa kuitenkin saanut rytmin korjattua, nyt tulee ajoissa väsymys ja jaksan herätä pirteähkösti kuudelta. Pyykkikatastrofi ei ehtinyt iskeä. Joonatan oli kahdeksankuukautisneuvolassa 76 cm pitkä ja painoi 12,3 kg. Ahti halusi tänäänkin kuunnella musiikkia ja tanssia. Saatiin Jaakon terapiat käytyä ennen sairastumista.

Kyllä tää tais plussan puolelle kallistua.

Tänään...

Kuinka yhdeksäs kohta voitettiin

Taannoinen listani jatkuu: 

9. Päivä, jolloin ei jaksa mitään.

Tai niin tämän päivityksen piti alkaa. Tuijotin hetken aikaa kirjoittamaani lausetta ja sisuunnuin. Ei hemmetti lähde minulta taas tuollaista marinajuttua. Äkkiäkös tässä nyt pari kotityötä vääntää.

Otin jo huvikseni (Ja teitä lähinnä ajatellen, minä nyt en oikeasti välttämättä koe autuaaksi tekeväksi tuijotella puhelimelta kuvia likaisista astioista. Enkä siis tarkoita, että tekään kokisitte.) muutamista paikoista kuvia aikomuksenani rutista, etten näitäkään saanut tehtyä. Niistäpä tulikin ennen- ja jälkeen kuvia, jotka ovat suosikkejani. Ensin yllä oleva likainen kattila tilassa, jossa sen kuuluisi olla: 

Tässä loput: 

Tunnustan, että yhdelle sotkupesäkkeelle en jaksanut tehdä mitään. Eikä tälle seuraavallekaan oikein mahda mitään, mutta harjasin hiukset ja kokeilin iloisempaa ilmettä. 

Varsinaisesti kyseessä ei ollut mikään lorvikatarri, mihin tuo kohta yhdeksän viittaa, sillä maltillisesta puuhailusta tuli entistä väsyneempi ja huonompi olo. Jospa johtuisi antibiooteista, joita joudun nyt syömään.

Vedän taas vauvakortin esiin, johan tässä yksi postaus taisi vilahtaa ohi ilman kuu-ukon kuvaa. Joonatan kipeänä ja Joonatan vähän terveempänä, toivon mukaan huomenna on kunnossa.

Voin kohta muuttaa blogin nimeksi "Joonatan edestä, Joonatan takaa". 

Kiitos tarmonpuuskasta, te ihanaiset lukijat, sen ansiosta koen itseni hiukan voittajaksi. Ei hullumpi tunne.

Tusinapostaus

Heipä hei!


Istuskelen tässä Jaakon toimintaterapian odotushuoneen pinkillä sohvalla ja katselen, kun Joonatan rutistelee tyhjästä maissinaksupussista imptovisoitua leluaan. Taitaa pientä unettaa. Vähän alempana näette, kuinka Joonatan syö maissinaksua. Päätin uhkarohkeasti leikitellä kuvien kronologisuudella.

Keksin tässä Jaakkoa odotellessani tehdä tusinapostauksen. Pari yhdentekevää kuvaa, väliin diipadaapaa, eikä oikeasti mitään varsinaista sanomaa. Muut postauksenihan suorastaan huokuvat merkityksiä, har har. 

Tänään näytin pitkästä aikaa hyvältä. Ihan kuin olisi pientä leukalinjan esiintuloa havaittavissa. Päätin räpsäistä teillekin pari kuvaa. Oikeasti otin tusinan, mutta niistä kelpasi vain muutama. Yhdessä näytin vähän Frankensteinin hirviöltä. Mahdollisesti julkaisen senkin jossain välissä. Mutta ei pilata hyvää fiilistä tänään.

Olimme hiukan myöhässä, koska bussilla kesti, kävellessä kesti, ja lopuksi päätimme vielä ajella hissillä kerrosten väliä edestakaisin. Se kun on kiin hauskaa, hissikin vanha ja romanttinen. Tai sitten vaan sähläsin, eikä päästy ajoissa ulos. 

Viimeinen kuva otettiin juuri äsken ihan tätä hetkeä varten. Mukavaa tiistaita!