Peruskaurainen perjantai

Huomenta! Tai pöö, niin kuin tuon kuvan ilmeen voisi kenties osuvimmin tulkita. Päätin sitten lähteä aamunaamalla ja hiuksilla tämän kertaiseen mukalaihdutuspostaukseen. Ensin yritin väkertää hiuksiani jotenkin pukevasti, mutta kun ensin letittää etuhiukset yöksi ja sitten purkaa sen, kuten aika moni olisi voinut kertoa, että kiharathan siitä. Epämääräisesti sen tiesinkin, mutta en ollut tajunnut, että noin "tiheät". Nyt on osa päätä pientä kiharaa, osa perussotkua. Tarttee iltapäivää kohden keksiä jotain, nyt menköön. Pakko kehaista, että olen siis kuvissa yleensä ilman meikkiä, vaikka enemmänkin, koska olen laiska kuin minkään emansipaattisen syyn takia. Ihannoin itse luonnollisuutta, jos ihmettelette, miksi meikittömyys on kehun arvoista. En toisaalta meikkiä vastustakaan, ja käytän sitä itsekin toisinaan.

Tästähän piti lopultakin tulla täydellinen (niinhän niistä kaikista) viikko, mutta sitten sain alkuviikosta lahjaksi suklaarasian. Seuraavana päivänä tulin hakeneeksi vähän sipsejä. Sitten hain toisena päivänä vielä "vähän" lisää. Pari suklaapatukkaa mahtuivat (tai pistettiin mahtumaan) myöskin viikkoon. Hmhmhmmm. Niin, pitikö tässä laihtuakin? No, ihme ja kumma, kyllä minä vähän silti olen hoikistunut, vaikka naama tuntuukin turpealta (suola..). Ateriarytmi on pysynyt, proteiini kiikunkaakun, ja vettä olen juonut melko hyvin. Petrattavaa on, mutta ei ihan metsässä mennä.

Housut ovat olleet nyt päälläni aamun. Ei näitä kyllä vielä pitää voi, mutta unohtuivat jalkaan, ja se kertoo kyllä hiukan, että alkavat olla sopivat. Nyt jos saisin vedettyä pari onnistunutta viikkoa, saattaisin jopa saada nämä käyttöön. Ylioptimista, mutta hei, se on toinen nimeni.

Tällä viikolla olen alkanut etsimään flunssaan hukkuneita liikuntarutiineja takaisin, kävin tosiaan kerran lenkilläkin. Ihan vielä ei olla hyvässä rytmissä, en muista millään sirotella pieniä liikuntatuokioita sinne tänne, mutta on niitäkin näkynyt. Kyykky siellä, vatsalihas täällä. Jotka ovat muuten palautuneet paikoilleen! Tällä kertaa kesti kauemmin, kai se kolmas raskaus jo kropassa tuntuu. Vielä kuukausi sitten tunsin vatsalihasten välissä olevan rakosen, nyt ei enää ole. Eli voin alkaa treenata oikeasti vatsojakin, ei pelkästään syviä. Joita olenkin niiin paljon treenannut. No, se siitä tekosyystä. Tai ihan oikea syyhän se on, mutta on myös päästänyt minut ajattelemasta koko vatsalihasasiaa. Nyt täytyy ottaa sekin tapetille.

Kesään on pari kuukautta. Jospa pääsisisin siihen mennessä kokoon 42, niin olisin onnellinen. Pian voin taas alkaa juosta, ihanaa!

Tätä peruskauraa luvassa edelleen. Protskua ja vettä. Katsotaan sitten lisää, kun nuo sujuvat.

Sipsisuhteeni

Perunalastut, eli tuttavallisemmin sipsit, ovat yksi perinteisistä kompastuskivistä parempia elintapoja tavoitellessa. Kerrankin joku, minkä yli saan itse liihotella kaikessa rauhassa, mokomaa juuri huomaamatta. Tokihan jos pussin ostan, niin harvoinpa siitä säästyy seuraavalle päivälle, mutta yleensä en muista niiden olemassaoloa. En minä dippiin sylje, eli maistuvat kyllä, varsinkin jos nenän eteen asetellaan, mutta eivät erityisemmin himota noin ajatuksen tasolla.

Olenkin ratkaissut pussinpohjaanpääsysyndroomani ostamalla yleensä pieniä pusseja, ja ylipäätään syömällä melko harvoin suolapommeja. Jos nyt kerran kahdessa kuukaudessa ahmaisee Kartanon perunalastut (valkosipuli!), niin ei nyt vielä tarvitse huolestua mahdollisista terveysongelmista.

Lasken sipseihin myös nacholastut, jotka mieluiten ostan Rainbowin luonnontilaisena versiona, kaveriksi tulista salsaa (joka on oikeasti pliisua ja juuri ja juuri salsaa, mutta osaksi sen takia hyvää). Omituisin ja noloin sipsimieltymykseni on kuitenkin ehdottomasti The Pahvitölkin Pahvilastut. Kaikella kunnioituksella Pringlesejä kohtaan, järkeni sanoo jo ensimmäisen kohdalla, etteivät ne maistu miltään, ja tuntuvatkin jotenkin pahvisilta. Joku niissä vaan on. Niitäkin ahmin, en suinkaan syö vain paria vienosti nakerrellen. Ehkä se on kuitenkin se suutuntuma? Hapankermasipuliversio on näissäkin ehdoton suosikkini. Noin puolen vuoden välein alkaa limenvihreä tölkki huudella hyllystä. Hmm, vai olisikohan edellisestä kerrasta aikaa pidemmästikin, taitaa olla.

Mies kävi tuossa jakamassa tiedonmurusen, että Pringlesien muoto on matemaattisesti ilmaistuna hyperbolinen paraboloidi. Enkä myönnä pyytäneeni tavaamaan tuon hitaasti.

Täytyy kyllä nyt sanoa, että toi 75 g on jo vähän naurettava määrä. Mistähän saisi 100 g pikkupläjäyksiä? Tai 125 g?

Juuuu, tää oli nyt taas tällainen "enjaksamitäskeksis" -juttu. Huomiseen!