Sipsisuhteeni

Perunalastut, eli tuttavallisemmin sipsit, ovat yksi perinteisistä kompastuskivistä parempia elintapoja tavoitellessa. Kerrankin joku, minkä yli saan itse liihotella kaikessa rauhassa, mokomaa juuri huomaamatta. Tokihan jos pussin ostan, niin harvoinpa siitä säästyy seuraavalle päivälle, mutta yleensä en muista niiden olemassaoloa. En minä dippiin sylje, eli maistuvat kyllä, varsinkin jos nenän eteen asetellaan, mutta eivät erityisemmin himota noin ajatuksen tasolla.

Olenkin ratkaissut pussinpohjaanpääsysyndroomani ostamalla yleensä pieniä pusseja, ja ylipäätään syömällä melko harvoin suolapommeja. Jos nyt kerran kahdessa kuukaudessa ahmaisee Kartanon perunalastut (valkosipuli!), niin ei nyt vielä tarvitse huolestua mahdollisista terveysongelmista.

Lasken sipseihin myös nacholastut, jotka mieluiten ostan Rainbowin luonnontilaisena versiona, kaveriksi tulista salsaa (joka on oikeasti pliisua ja juuri ja juuri salsaa, mutta osaksi sen takia hyvää). Omituisin ja noloin sipsimieltymykseni on kuitenkin ehdottomasti The Pahvitölkin Pahvilastut. Kaikella kunnioituksella Pringlesejä kohtaan, järkeni sanoo jo ensimmäisen kohdalla, etteivät ne maistu miltään, ja tuntuvatkin jotenkin pahvisilta. Joku niissä vaan on. Niitäkin ahmin, en suinkaan syö vain paria vienosti nakerrellen. Ehkä se on kuitenkin se suutuntuma? Hapankermasipuliversio on näissäkin ehdoton suosikkini. Noin puolen vuoden välein alkaa limenvihreä tölkki huudella hyllystä. Hmm, vai olisikohan edellisestä kerrasta aikaa pidemmästikin, taitaa olla.

Mies kävi tuossa jakamassa tiedonmurusen, että Pringlesien muoto on matemaattisesti ilmaistuna hyperbolinen paraboloidi. Enkä myönnä pyytäneeni tavaamaan tuon hitaasti.

Täytyy kyllä nyt sanoa, että toi 75 g on jo vähän naurettava määrä. Mistähän saisi 100 g pikkupläjäyksiä? Tai 125 g?

Juuuu, tää oli nyt taas tällainen "enjaksamitäskeksis" -juttu. Huomiseen!