Kuolemanväsyneenä kahvia, teetä terveydeksi!

Kuvan tapaus ei liity kirjoitukseen. Saatiin keppihevonen, hieno kuin mikä!

Sunnuntai-iltaa, ikävää jos petytte taas pahemman kerran. Ei pitäisi mennä lupailemaan mitään, silläkin uhalla, että toistan itseäni. En vaan halua läiskiä kuvapostausta miten sattuu puoliunessa, joten odotellaan skarppia päivää. Miksikö sitä taas väsyttää, siitähän se on raivonnut koko viikon? Menis nukkumaan. Niinpä. Nooo, eilen ihan pikkuisen venähti. Heräsinkin sitten viideltä. Ihan tuosta noin vain. Valveuduin jostain syystä vain alle kuuden tunnin unien jälkeen, ja kun en saanut ennen kuutta unta, päätin suosiolla nousta. Mukavan ahkera päivä laiskiaislauntain ja pötkötysperjantain vastapainoksi. Kahvin voimalla mentiin. Voisikin turinoida siitä. Joo, jes, aihe bongattu!

Minä en juo kahvia. Paitsi että juonhan. Ennen en ottanut vahingossakaan, mutta nyt lapsiarjen myötä olen havainnut sen käteväksi hereillä/skarppina pysymiskeinoksi, silloin kun elämä (tai minä itse) tekee arjesta vaikeaa ellei mahdotonta. Käytän harkiten ja silloin tällöin, harvoin yli kahta annosta viikossa, tai siis kuppia. Juu, suhtaudun kofeiiniin kuin lääkkeeseen, ja vielä paljon epäluuloisemmin. Pakko sellaisessa tökötissä on olla jotain väärää, joka pitää hereillä, vaikka kuinka oikeasti väsyttäisi! Sitä sitten suomalaiset kittaavat päivästä toiseen. Hyvänen aika. Kukkahattutätimittari singahti juuri punaisen puolelle.

No juu, vakavissaan, olen oikeasti sitä mieltä, että kofeiini on tottumattomalle aika tujua tavaraa. Lisäksi vaikutus on hyödyllinen, joten en vahingossakaan halua mennä pilaamaan sitä juomalla kahvia liian usein. Edelleenkään minun ei koskaan (vielä) tee mieli sitä maun vuoksi, käytännön syistä. Minä olen teeihmisiä.

Mutta en ole ollut sitäkään aina. Lapsena herkistyin maidon laktoosille joksikin aikaa niin pahasti, että vietin muutaman kuukauden maidottomalla ruokavaliolla. Aluksi se oli jännää, mutta aika pian maidoton kalakeitto koulussa alkoi tympimään (argh niitä laktoosittomia ruokia 90-luvulla!), ja varovaisten kokeilujen jälkeen pystyin juomaan maitoa taas melko normaalisti. En vain enää kyennyt. Maku inhotti. Joten hukutin maitooni sokeria (muroissa ja puurossa) ja kaakaota. Melkoisen paljon kaakaota, voisin lisätä (tunnustaa). Saatoinpa usein juoda kaakaota pelkästään suklaamössön vuoksi. Vanhempani olivat huolissaan kalsiuminsaannistani, ja antoivat siksi minun juoda maitoni kaakaona.

Koko sepustuksen pointti siis oli, että teini-ikään ehtiessäni en ollut oppinut juomaan kahvia enkä teetä. Kuin kyllä joskus, että jos kymmenen kertaa maistaa jotain ruoka-ainetta, siitä oppii pitämään. Tulkitsin tämän muistaakseni niin, että minun pitäisi juoda kymmenen kuppia teetä. Kerralla. Pääsin muistaakseni seitsemään. Loppui teenjuonnin opettelu sillä kertaa siihen.

Maitokin oli yllämainitun vuoksi poissuljettu. Kotona ei ollut ongelmaa, mutta kylässä! Sain usein melkoisen hämmästyneet mulkoilut osakseni kieltäydytyätäni kaikesta tarjotusta juotavasta, ja pyytäessäni ihan vain vettä. Vettä! Kuka nyt muka juo vain vettä? Toisinaan otin mehun vastaan, yleensä vain huomatakseni sen olevan puolukkamehua (yööök), joka itse poimituista puolukoista itse tehtynä katsottiin ilmeisesti tarpeeksi arvokkaaksi tarjottavaksi. Hankala vieras.

19-vuotiaana kokeilin paastoa ensimmäisen kerran, pari päivää onnistuikin. Voin kirjoitella paastoilusta joku kerta enemmän, mutta tuosta ensimmäisestä jäi käteen mieltymys teehen. Ne ostetut punajuurihärpäkemehut maistuivat niin kamalilta siitä kamalasta heraliemestä puhumattakaan, että kultapiiskutee ihan pienellä hunajatilkalla tuntui makujen ilotulitukselta. Tadaa, minusta tuli teenjuoja. 10 vuotta myöhemmin kittasin pakolla kahvia hätään ja huomasin käytännölliseksi.

Nii. Että sen pituinen se.

Saattoi tässä nyt olla joku ajatus takana.