Väsymysmarinaa luksusporukasta

Ystäväni kanssa puitiin hiekkalaatikolla minun outoa väsymystäni. Ei kuulosta niin kovin mielenkiintoiselta, mutta sitähän ne hiekkalaatikkokeskustelut tuppaavat olemaan, hiukan tylsiä ulkopuolisen mielestä, elleivät jopa melko paljonkin. Tietenkin olin liekeissä, aiheena oli kuitenkin lempparini, minä itse.

Viikon päivät tätä on nyt jatkunut. Nukun periaatteessa riittävästi, yhdellä tai kahdella heräämisellä, ulkoilen päivittäin, syönkin suht huvin. Okei, ruokavaliossa voisi olla taas petraamista, mutta samoilla eväillä sitä ollaan menty koko vuosi, väliin pahemmillakin, eikä väsymys ole ollut tällaista.

Vastaus löytynee hormoneista. Äitihän saa imetyksen ja vauvan myötä ihan omat herättäjähormonit, jotka pitävät pirteänä olosuhteissa, joissa normaalisti olisi nukkuneen rukous. Tai pirteänä ja pirteänä. Toimintakykyisenä. Toissapäivänä maalasin Ahdin kanssa. (Koristavat muuten lastenhuoneen seinää ny.) Join samalla teetä. Ainakin siihen asti, kunnes kastoin vihreällä kyllästetyn siveltimeni huuhteluveden sijasta teekuppiini. Hups. Tämä siis vain esimerkkinä tästä toimintakyvystä, joka alkaa rakoilemaan. No, okei, saattaisi tuollaista sattua muutenkin, mutta ei yleensä niin "helppojen" vauvojen äideille kuin omani ovat olleet. Minullahan ei äitien suuressa köydenvedossa ole oikeasti mitään sanottavaa väsymyksestä, kuulun luksusporukkaan.

Sanonpa silti, koska tämä on ollut nyt hyvin kummallista viime viikkojen lisääntyneen valon aikaansamaan toimeliaisuuteen verrattuna. Herään, mutta en jaksa mitään. Koomaan. Tuijotan järjestelyä odottavia pahvilaatikoita tylsänä, ja käännän kylkeä. Tiedän, että vieraita on tulossa, mutta en saa revittyä itseäni viime hetken paniikinomaiseen, mutta tehokkaaseen siivoukseen. Pahoittelen vain, että meillä on nyt vähän sekaista. (Hahah! Ihanan karkeaa aliarviointia!) Istun ja ihmettelen. Lapsille toki ruokaa laitan, ja touhuan heidän kanssaan, se kuuluu asiaan, mutta kaikki vähänkään tylsempi jää tekemättä.

Paitsi että nyt on pakko. Maanantaina tulee "virallisia" vieraita, Jaakon erityisesikoulun ihmisiä. Joten tänä iltana käärin hihat, hörppään vähän tai vähän enemmänkin kahvia ja pistän järjestelyissä tuulemaan. Toivottakaa onnea!

Niin, siis saan nyt sanoa hyvästit taas hetkeksi noille pirteyshormoneille. Normaali arkiminä (hiukan huonokuntoinen ja ylipainoinen, tsot tsot) astuu kuvioihin. Kestääpi tottua. Ystäväni kuvasi sitä kahvin kaltaiseksi. Joka päivä juotuna sen herättävää vaikutusta ei huomaa, mutta jätäpä yhtenä päivänä pois. Tai kerrasta kokonaan, niin kuin tämä haukottelija saa nyt tuta.

Jep jep, ei taaskaan kuvia. Puhelimessani on uutena ainoastaan suloisia kylpykuvia veljeskolmikosta, mutta eihän niitä nyt voi julkaista. Toinen vaihtoehto olisi yrmykuva siitä mainitusta Miehen veljestä, vaan hänkään tuskin arvostaisi, jos saisi naamansa blogiini koreilemaan ihan vain, koska "pakko olla kuva".

Hmm. Kevätverhojahan en ole kuvannut tänne. En tosin niin selkeästi "talvi"verhojakaan. Voisinkin laittaa porkkanaksi siivousurakalle, että nappaan huomiseksi muutaman "tältä meillä näyttää nyt" -kuvan. Joooo. Ennen-kuvaksi riittääkin otos pahvilaatikosta, niitä on nyt joka puolella, hiekalla reunustettuna.

Kuolemanväsyneenä kahvia, teetä terveydeksi!

Kuvan tapaus ei liity kirjoitukseen. Saatiin keppihevonen, hieno kuin mikä!

Sunnuntai-iltaa, ikävää jos petytte taas pahemman kerran. Ei pitäisi mennä lupailemaan mitään, silläkin uhalla, että toistan itseäni. En vaan halua läiskiä kuvapostausta miten sattuu puoliunessa, joten odotellaan skarppia päivää. Miksikö sitä taas väsyttää, siitähän se on raivonnut koko viikon? Menis nukkumaan. Niinpä. Nooo, eilen ihan pikkuisen venähti. Heräsinkin sitten viideltä. Ihan tuosta noin vain. Valveuduin jostain syystä vain alle kuuden tunnin unien jälkeen, ja kun en saanut ennen kuutta unta, päätin suosiolla nousta. Mukavan ahkera päivä laiskiaislauntain ja pötkötysperjantain vastapainoksi. Kahvin voimalla mentiin. Voisikin turinoida siitä. Joo, jes, aihe bongattu!

Minä en juo kahvia. Paitsi että juonhan. Ennen en ottanut vahingossakaan, mutta nyt lapsiarjen myötä olen havainnut sen käteväksi hereillä/skarppina pysymiskeinoksi, silloin kun elämä (tai minä itse) tekee arjesta vaikeaa ellei mahdotonta. Käytän harkiten ja silloin tällöin, harvoin yli kahta annosta viikossa, tai siis kuppia. Juu, suhtaudun kofeiiniin kuin lääkkeeseen, ja vielä paljon epäluuloisemmin. Pakko sellaisessa tökötissä on olla jotain väärää, joka pitää hereillä, vaikka kuinka oikeasti väsyttäisi! Sitä sitten suomalaiset kittaavat päivästä toiseen. Hyvänen aika. Kukkahattutätimittari singahti juuri punaisen puolelle.

No juu, vakavissaan, olen oikeasti sitä mieltä, että kofeiini on tottumattomalle aika tujua tavaraa. Lisäksi vaikutus on hyödyllinen, joten en vahingossakaan halua mennä pilaamaan sitä juomalla kahvia liian usein. Edelleenkään minun ei koskaan (vielä) tee mieli sitä maun vuoksi, käytännön syistä. Minä olen teeihmisiä.

Mutta en ole ollut sitäkään aina. Lapsena herkistyin maidon laktoosille joksikin aikaa niin pahasti, että vietin muutaman kuukauden maidottomalla ruokavaliolla. Aluksi se oli jännää, mutta aika pian maidoton kalakeitto koulussa alkoi tympimään (argh niitä laktoosittomia ruokia 90-luvulla!), ja varovaisten kokeilujen jälkeen pystyin juomaan maitoa taas melko normaalisti. En vain enää kyennyt. Maku inhotti. Joten hukutin maitooni sokeria (muroissa ja puurossa) ja kaakaota. Melkoisen paljon kaakaota, voisin lisätä (tunnustaa). Saatoinpa usein juoda kaakaota pelkästään suklaamössön vuoksi. Vanhempani olivat huolissaan kalsiuminsaannistani, ja antoivat siksi minun juoda maitoni kaakaona.

Koko sepustuksen pointti siis oli, että teini-ikään ehtiessäni en ollut oppinut juomaan kahvia enkä teetä. Kuin kyllä joskus, että jos kymmenen kertaa maistaa jotain ruoka-ainetta, siitä oppii pitämään. Tulkitsin tämän muistaakseni niin, että minun pitäisi juoda kymmenen kuppia teetä. Kerralla. Pääsin muistaakseni seitsemään. Loppui teenjuonnin opettelu sillä kertaa siihen.

Maitokin oli yllämainitun vuoksi poissuljettu. Kotona ei ollut ongelmaa, mutta kylässä! Sain usein melkoisen hämmästyneet mulkoilut osakseni kieltäydytyätäni kaikesta tarjotusta juotavasta, ja pyytäessäni ihan vain vettä. Vettä! Kuka nyt muka juo vain vettä? Toisinaan otin mehun vastaan, yleensä vain huomatakseni sen olevan puolukkamehua (yööök), joka itse poimituista puolukoista itse tehtynä katsottiin ilmeisesti tarpeeksi arvokkaaksi tarjottavaksi. Hankala vieras.

19-vuotiaana kokeilin paastoa ensimmäisen kerran, pari päivää onnistuikin. Voin kirjoitella paastoilusta joku kerta enemmän, mutta tuosta ensimmäisestä jäi käteen mieltymys teehen. Ne ostetut punajuurihärpäkemehut maistuivat niin kamalilta siitä kamalasta heraliemestä puhumattakaan, että kultapiiskutee ihan pienellä hunajatilkalla tuntui makujen ilotulitukselta. Tadaa, minusta tuli teenjuoja. 10 vuotta myöhemmin kittasin pakolla kahvia hätään ja huomasin käytännölliseksi.

Nii. Että sen pituinen se.

Saattoi tässä nyt olla joku ajatus takana.