Ruudun takaa, tai siis edestä

Herra Hempeä, ei itse asiassa sitten kuitenkaan kovin hempeänä. Yritys hyvä kymmenen. Mutta ehkä tuosta jotenkin tuon ruokaharson värin näkee.

Minä katson itse asiassa tänään leffaa. Senpä takia en ollenkaan bloggaa tänään. Tätä ei lasketa, koska on lyhyt, ja vailla kunnon ydintä. Toisaalta, eipä tässä viime päivinä ole kummoisia seikkailuja koettu muutenkaan.

Mies kuvailee leffamakuani sanoin "romantiikkaa ja räjähdyksiä", paitsi etten liiemmälti välitä räjähdyksistä. Siedän, mutta yliannostus on vakava katsomisen este. Romantiikan puute toisaalta myös. Tiedän toki, millaisia ovat hienot ja astikkaat elokuvat. Olen saattanut jopa joskus katsoa sellaisen vahingossa. Tunnistan kyllä taiteen. En vain pitä siitä erityisemmin. Rrrrrakastan elokuvia, joissa seikkailaan katastrofin jälkeisissä tunnelmissa, ja keitellään saappaanpohjia ruohosuurusteessa. Avaruus on pop. Haltiat ja lohikäärmeet ovat jee. Kauhu ehdoton ei, ei enää 19-vuotiaana elokuvateatterissa katsotun Manaajan jälkeen. Director's cut. Älköön kukaan koskaan puhuko minulle Sillä Äänellä.

Puolisoni leffamaku on melko erilainen omaani verraten, hienostuneempi. Hän jopa pitää niistä elokuvista, joissa pääpaino ei ole pojan ja tytön tapaamisella ja yhteen päätymisellä. Yritämme silti joskus saada yhteisen elokuvaillan. Muutama vuosi sitten sattui kommunikaatiokatkos, ja kuvittelin keksineeni hyvän, nostalgisen idean katsoa Tähtien sodan ensimmäisen osan, sen vanhan, joka nykyisen laskutavan mukaan on kai sitten neljäs. Olin itse nähnyt sen nuorena ja kauniina useammankin kerran. Jostain syystä olin siinä luulossa, ettei mieheni olisi nähnyt koko elokuvaa. Ajattelin, että sillä olisi ainakin klassikkoarvoa, jos viihdearvo tökkisikin.

Leffa oli edennyt viimeiseen palkintojenjakoseremoniaan (lopussa), ja rakkaani kommentoi terävään tyyliinsä, ettei Wookie saanut palkintoa. Minä mutisin jotain sellaista, että eivätkös ne kohta ole siellä luolassa (alussa), ja sain vastaani epäuskoisen katseen, ja puuskahduksen, jonka mukaan siellä ei ole liikuttu enää aikoihin. Jouduin tunnustamaan, että olin taitavasti nukkunut koko elokuvan läpi kyynärpäähäni nojaten, joten en jäänyt kiinni. Kävi ilmi, että kiltti mieheni ei olisi ollenkaan halunnut katsoa kyseistä pätkää, oli nähnytkin sen joskus, mutta suostui siihen minun mielikseni, koska arveli asian olevan merkittäväkin. Ja minä taas... No, sen te jo tiedättekin. Olen kuullut tästä tapauksesta muutaman kerran jälkikäteenkin. Huolimatta siitä, että katsoin korvaukseksi Hyvät, pahat ja rumat räpäyttämättä silmäänikään. Jokaisen aavikolla vierivän pensaspallosenkin. Ei auta. Trauma on tuotettu.

Mutta nyt sitä leffaa (yksin, snif), huomiseen!

Niin joo, sehän piti vielä kertoa, miksi pidän niin kovasti romanttisista elokuvista, enkä jaksa vähän "hienompia". Hienous saavutetaan usein pureutumalla ihmisen tai maailman synkään puoleen. Tuodaan ahdistavat tunteet ja tabut esiin. Minä eläydyn hyvin voimakkaasti elokuviin, jokaisen romanttisen elokuvan myötä rakastun uudestaan ja uudestaan, ja saan aina onnellisen loppuni. Tämä eläytyminen ei enää olekaan niin ihanaa, jos kyseessä on ahdistava tai pelottava kuvaus. Sitä on vaikea laittaa pois päältä, joten yleensä vain tyydyn pysyttelemään mukavuusalueellani. Ehkä jonain päivänä en enää imetä tai ole raskaana jatkuvasti, ja voin harkita asiaa uudestaan.