Vastahakoinen repussareissaaja

Huolimatta aurinkoisesta (kuvainnollisesti, tietty) aamukuuden herätyksestä iski Ahdille väsymys juuri ennen lähtöä kaupungille. Piti ottaa terapiareissulle koko poppoo, usein mies ehtii katsomaan Ahtia. Parku säesti lähtöämme.

Bussissa poika vähän rauhoittui, mutta kun perillä olisi pitänyt kävellä, matka ei enää sujunut.

"Äitii, syliin, ota syliin."
"Kyllä nyt pitäis jaksaa kävellä."
"Syliin, minä haluan syliin."
"Haluatko tulla reppuun, äiti kantaa repussa?"
"Haluan."
"Haluatko varmasti?"
"Haluan."
*kohtuullisen säätämispitoinen pariminuuttinen, kun poika kiinnitetään selkään*
"Äiti, minä haluan kävellä ite! En halua leppuun! Haluan kävellä ite!"
"Sinä halusit reppuun, nyt olet siellä. Saat sitten takaisin tullessa kävellä."
Ja loput 10 minuuttia, mikä kävellessä kesti:
"Äitiii... haluan kävellä ite... ite... uuu... äitiii..." Ei onneksi palosireeninä, vaan tasaisena valituksena.

Perillä leikit onneksi sujuivat. Enkä minä hermostunut! Tai siis näyttänyt sitä. Yritin kyllä selittää, mitä on inttäminen, mutta en usko sanoman menneen perille.

Ja tuo sininen kuva? Se oli tietysti taivas, ihana helmikuun sininen. Ihan selvästi.