Vastahakoinen repussareissaaja

Huolimatta aurinkoisesta (kuvainnollisesti, tietty) aamukuuden herätyksestä iski Ahdille väsymys juuri ennen lähtöä kaupungille. Piti ottaa terapiareissulle koko poppoo, usein mies ehtii katsomaan Ahtia. Parku säesti lähtöämme.

Bussissa poika vähän rauhoittui, mutta kun perillä olisi pitänyt kävellä, matka ei enää sujunut.

"Äitii, syliin, ota syliin."
"Kyllä nyt pitäis jaksaa kävellä."
"Syliin, minä haluan syliin."
"Haluatko tulla reppuun, äiti kantaa repussa?"
"Haluan."
"Haluatko varmasti?"
"Haluan."
*kohtuullisen säätämispitoinen pariminuuttinen, kun poika kiinnitetään selkään*
"Äiti, minä haluan kävellä ite! En halua leppuun! Haluan kävellä ite!"
"Sinä halusit reppuun, nyt olet siellä. Saat sitten takaisin tullessa kävellä."
Ja loput 10 minuuttia, mikä kävellessä kesti:
"Äitiii... haluan kävellä ite... ite... uuu... äitiii..." Ei onneksi palosireeninä, vaan tasaisena valituksena.

Perillä leikit onneksi sujuivat. Enkä minä hermostunut! Tai siis näyttänyt sitä. Yritin kyllä selittää, mitä on inttäminen, mutta en usko sanoman menneen perille.

Ja tuo sininen kuva? Se oli tietysti taivas, ihana helmikuun sininen. Ihan selvästi.

Kelkka kulkee ja pakarat parkuu

Heipä hei! Pääni on jäässä, mutta ei se mitään, pakkasen puolella liikutaan tänään muutenkin. Olimme pulkkamäessä. Joka ikinen vuosi olen kovalla tohinalla paimentanut katraan mäkeä laskemaan näkymät punaposkisista riemuun pakahtuvista palleroista mielikuvissa siintäen. Todellisuus on sitten toista. Jaakko pari kertaa jaksanut laskea, ja sitten halunnut muualle/kotiin, Ahti taas ollut liian pieni (näin sen selitin) innostumaan pulkkailusta. Mutta eiköhän tänä vuonna! 

Jo lähtiessämme kohtasimme pienimuotoisen haasteen, sillä Ahti halusi vetää pulkkaa, mutta ei istua kyydissä, Jaakko taas nimenomaan halusi kyytiin, vaan on liian painava Ahdin vedettäväksi. No, vedimme Ahdin kanssa yhdessä, kyllähän nyt vaunuja helposti työntää yhdelläkin kädellä. Ahti nimitti muuten pulkkaa "kelkaksi", "minun kelkkani".

Mäelle tultuamme Jaakko otti nokkiinsa, koska ei olisi halunnut vuorotella. Juu-u, meillä on vain yksi pulkka, harkitsen ostavani toisenkin, mutta käyttöaste saisi ensin vähän parantua. Jaakon sai houkuteltua uudestaan mäkeä alas, mutta kun hän huomasi, ettei vetopalvelu ylös pelannut tarpeeksi hyvin, alkoivat muut touhut kiinnostaa enemmän. Ahti ei suostunut laskemaan, ei yksin eikä minun kanssani. Hän halusi vetää pulkkaa mäkeä alas, ja myös työntää minua vauhtiin. Joten jouduin sitten uhrautumaan, ja loppujen lopuksi laskin varmaan itse eniten. Jihhuu!

Kotimatka sujui tuttuun tapaan itkien ja parkuen. Kaipasin kolmatta kättä, sillä se, mikä onnistui hyvin menomatkalla, osoittautui palatessa haastavaksi. Olisi pitänyt vetää pulkkaa, työntää vaunuja JA kiskoa perässään vastaanhangoittelevaa kiukkupussia. Onneksi Ahti pisti hanttiin lähinnä muodon vuoksi, joten selvittiin. Ainakin äidillä oli punaiset posket, ja tiettyä pakahtumistakin aistittavissa. Vielä on talvea jäljellä, ja kyllähän pojilla oli hauskaa, ei vain siten kuin olisi minusta kuulunut olla.

Saatoitte mahdollisesti vähän naureskella viiden minuutin kahvakuulatreenilleni, myönnän itsekin olleeni enemmän tai vähemmän huvittunut. Tänään ei enää naurattanut! Pakaralihaksista nilkkoihin ovat jalat huutaneet armoa tänään. Huomenna uudestaan, ehdin vielä saamaan kolme kertaa tälle viikolle. Ymmärrättehän, en minä ole rapakunnossa, harjoitus vain oli kovin tehokas.

Mainittakoon tähän väliin, että blogini on tähän asti luotu kokonaan puhelimella, eli mahdolliset ulkonäölliset puutteet saa laittaa sen piikkiin. Minun graafisissa taidoissani ei luonnollisestikaan ole moitteen sijaa (teknisistä puhumattakaan, niistä en kehtaa edes valehdella).

Tässäpä vielä hauskaksi lopuksi leikkipuistossa vastaantullut näky. Sain siitä juuri ja juuri pari kuvaa ennen kuin rakkaat riiviöt pääsivät siihen käsiksi, oli ilmeisen vastustamaton. "Äiti, me hajotimme sen!"

Sammakkokuoro

Liityn kuoroon. Siihen, joka joulun jälkeen voivottelee hankittuja kiloja ja suree menneitä iloja. (Keksin tuon ihan itse.) Suklaa on ihanaa, mutta minulle, ja monelle muullekin vertaistuelliseksi onneksi, kohtuudessa pysyminen tuottaa hankaluuksia. Omalla kohdallani se on suoraan sanoen mahdotonta, ainakin vielä imetyksen ajan. Enkä uskalla senkään jälkeisestä ajastakaan mitään luvata.

Ryhdyinkin Tapanina dieetille. Päätin, etten syö enää suklaarasiallista päivässä. Tosin tuon yllä näkyvän kaunottaren onnistuin jakamaan kahdelle päivälle, go go me. Myönnettäköön, että kuvausvaiheessa oli jäljellä enää yksi kerros. Olivat niin taivaallisia, että niitä olisi kuulunut nauttia päivässä yksi tai kaksi. Oma versioni oli syödä ne yksi kerrallaan (ei siis esimerkiksi kolmea), ja juoda aina suupalojen välissä vettä maun huuhtomiseksi. Eivätkös viininmaistajaiset toimi jotenkin vastaavasti? Jonkinlainen lahjakkuus lienee tämäkin, vaikka panettelevatkin ahneeksi.

Tänään oli raivaripäivä. Yöllä heräsin suuriääniseen parkuun junaradoista, ja aamupäivällä ulkoa lähdettiin sisälle nuoren miehen kiukkuisesta vaatimuksesta. (Ja jottei nyt luulla minua vietävän kuin pässiä narussa, totesin kasvattajan kaikkinäkevyydelläni lasten olevan väsyneitä ja nälkäisiä.) Kotimatkalla viihdytimme vastaantulijoita kurkkua kohti kohoavalla "leikkipuistoon!"-joikulla äidin hymyillessä korostetun zenmäisesti. Jopa kivettyneen.

Kotiportilla Ahti päätti kokeilla siipiään ja lähteä omin luvin takaisin. Nappasin. Sisällä hän kieltäytyi kyynelehtien kaikesta avusta ja seisoi sotisovassaan tuulikaapissa vaatimassa ulospääsyä. "Äiti, päästä mut! Mulla on kiire! Päästä mut!" Jonkin ajan kuluttua riistin ulkovaatteet hänen yltään pakkokeinoin, josta seurasi vimmattu kenkien uudelleen jalkaan kiskominen ja kurahanskojen käsiin veto. Olin lehmänhermoinen aina siihen asti, kunnes poika päätti alkaa kirkua äänellä, jota kukaan aikuinen ilman vuosien oopperakoulutusta ei pysty tuottamaan. Tämä toi meidät samalle aaltopituudelle, sille 2-vuotiaan. Mutta oli meillä hauskaakin.

Kaikenkaikkiaan päivä oli enemmän sitä tyyppiä, jota toivoisin tulevaisuudessa vähemmän. Olin väsynyt ja tehoton, enkä ollenkaan niin läsnä kuin olisi parasta. Tästä lisää toisen kerran.

Pitäkää peukkuja ensi yölle. Kivaa iltaa!

Äidille kiitos!

Onni on uudet kengät! Äidille kiitos, pitää tyttärensä kengissä sekä anteliaasti ostamalla uusia että kierrättämällä kauttani virheostokset ja kuluneet. Kuvassa uututtaan hohtavat kuuluvat ensimmäiseen ryhmään. Meillä myös minun onnekseni on erilainen käsitys liian kuluneista kengistä. Vaikka vähitellen olen kyllä tullut tietoisemmaksi seikoista, jotka ennen eivät häirinneet, tai en edes huomannut. Ehkäpä vanhenen vähitellen ulos huithapeliajoistani?

Kävimme ulkona syömässä, intialaisessa. Lapsoset käyttäytyivät mallikelpoisesti, vaikka ruokaa pitikin odotella. Salainen asekin (älypuhelin) otettiin käyttöön vasta odotuksen loppumetreillä. Vauva nukkui koko aterian ajan turvakaukalossa (joka siis otettiin mukaan autosta) sen verran syrjään vedettynä, että oli käytännössä pöydän alla. Hahah.

Olen kurja blogisti, kun en muistanut räpsäistä kuvan kuvaa, mutta lupaan seuraavalta ravintolareissulta ikuistaa jokaisen hammastikunkin ihmeteltäväksi. Ruoka oli herkullista, tosin muksuille maistuivat lähinnä naan ja riisi. Huolehdin äidin roolissa kuitenkin tunnollisesti, ettei kenenkään annos jäänyt liian koskemattomaksi. (Siis söin, mitä lapset eivät.)

Ilta menikin sitten taisteluksi. Olen päässyt keskimmäiseni tahtokausista aikas helpolla, ja uumoilinkin, ettei niissä kenties ole sanottu vielä viimeistä sanaa. Viime yönä istuin tunnin verran rauhoittelemassa itkevää poikaa, joka itkun lomasta komensi milloin laulamaan milloin lakkaamaan laulamasta. Yleensä peräjälkeen. Päivän touhut noiden unien päälle, ja sehän riittää iltakatastrofiin, mun mittapuulla. Tiedostan olevani harvinaisen onnekas meidän rauhallisten iltojen puolesta, voin joku kerta kirjoittaa oikein hehkutuspostauksen asiasta. Lupaan varoittaa etukäteen. (Kuvassa muuten ollaan piilossa, ei itketä. Se olisi vähän julmaa. "Oi jee, kunnon parku, nyt saan hyvän kuvan blogiin, realistisen.")

Jotta voisin siis arvostaa iltojamme, täytyy näemmä välillä saada maistiaisia toisenlaisesta arjesta. Tänä iltana Ahdilta pääsi itku jo nukkuma-ajan mainitsemisesta, varma merkki illan venymisestä liian myöhään. Ikuista tasapainottelua. Lapsen pitäisi olla tarpeeksi väsynyt nukkuakseen, mutta tarpeeksi levännyt jaksaakseen mennä nukkumaan. Tänään meni yli jotta heilahti.

Näissä tilanteissa koen vaikeaksi tietää, mikä on oikea määrä jämptiyttä ja milloin olen julma äiti. Laulan, halin ja pusin, ja jätän pojan parkumaan sänkyynsä. Käyn uudestaan hyvittelemässä, jahka vauvalta pääsen, tai kannan vesselin sänkyyn, mikäli tilanne niin vaatii, halit ja pusut ja jälleen hyvää yötä. Onko väärin, etten istu sängyn vieressä nukahtamiseen asti? Onko julmaa antaa pojan itkeä jonkin aikaa, kunhan ei kuulosta hätääntyneeltä? Olenko kamala äiti? Ainakin tänään uni vei voiton hyvin äkkiä. Kun taas viime yönä oli pakko istua vieressä, muuten ei rauhoituttu. Ehkä sitä vaan yleensä tietää, kunpa niin.

Hyvää yötä, toivotan rauhallisia unia niin teille kuin meillekin. Tässä vielä kolmikko iltapuuhan parissa, jota ei ollenkaan sopisi tunnustaa meillä koskaan harrastettavan ennen nukkumaanmenoa. Ei nimittäin ole hyväksi. Ja juu, tuo epämääräinen päälaki etualalla on Joonatan.