Äidille kiitos!

Onni on uudet kengät! Äidille kiitos, pitää tyttärensä kengissä sekä anteliaasti ostamalla uusia että kierrättämällä kauttani virheostokset ja kuluneet. Kuvassa uututtaan hohtavat kuuluvat ensimmäiseen ryhmään. Meillä myös minun onnekseni on erilainen käsitys liian kuluneista kengistä. Vaikka vähitellen olen kyllä tullut tietoisemmaksi seikoista, jotka ennen eivät häirinneet, tai en edes huomannut. Ehkäpä vanhenen vähitellen ulos huithapeliajoistani?

Kävimme ulkona syömässä, intialaisessa. Lapsoset käyttäytyivät mallikelpoisesti, vaikka ruokaa pitikin odotella. Salainen asekin (älypuhelin) otettiin käyttöön vasta odotuksen loppumetreillä. Vauva nukkui koko aterian ajan turvakaukalossa (joka siis otettiin mukaan autosta) sen verran syrjään vedettynä, että oli käytännössä pöydän alla. Hahah.

Olen kurja blogisti, kun en muistanut räpsäistä kuvan kuvaa, mutta lupaan seuraavalta ravintolareissulta ikuistaa jokaisen hammastikunkin ihmeteltäväksi. Ruoka oli herkullista, tosin muksuille maistuivat lähinnä naan ja riisi. Huolehdin äidin roolissa kuitenkin tunnollisesti, ettei kenenkään annos jäänyt liian koskemattomaksi. (Siis söin, mitä lapset eivät.)

Ilta menikin sitten taisteluksi. Olen päässyt keskimmäiseni tahtokausista aikas helpolla, ja uumoilinkin, ettei niissä kenties ole sanottu vielä viimeistä sanaa. Viime yönä istuin tunnin verran rauhoittelemassa itkevää poikaa, joka itkun lomasta komensi milloin laulamaan milloin lakkaamaan laulamasta. Yleensä peräjälkeen. Päivän touhut noiden unien päälle, ja sehän riittää iltakatastrofiin, mun mittapuulla. Tiedostan olevani harvinaisen onnekas meidän rauhallisten iltojen puolesta, voin joku kerta kirjoittaa oikein hehkutuspostauksen asiasta. Lupaan varoittaa etukäteen. (Kuvassa muuten ollaan piilossa, ei itketä. Se olisi vähän julmaa. "Oi jee, kunnon parku, nyt saan hyvän kuvan blogiin, realistisen.")

Jotta voisin siis arvostaa iltojamme, täytyy näemmä välillä saada maistiaisia toisenlaisesta arjesta. Tänä iltana Ahdilta pääsi itku jo nukkuma-ajan mainitsemisesta, varma merkki illan venymisestä liian myöhään. Ikuista tasapainottelua. Lapsen pitäisi olla tarpeeksi väsynyt nukkuakseen, mutta tarpeeksi levännyt jaksaakseen mennä nukkumaan. Tänään meni yli jotta heilahti.

Näissä tilanteissa koen vaikeaksi tietää, mikä on oikea määrä jämptiyttä ja milloin olen julma äiti. Laulan, halin ja pusin, ja jätän pojan parkumaan sänkyynsä. Käyn uudestaan hyvittelemässä, jahka vauvalta pääsen, tai kannan vesselin sänkyyn, mikäli tilanne niin vaatii, halit ja pusut ja jälleen hyvää yötä. Onko väärin, etten istu sängyn vieressä nukahtamiseen asti? Onko julmaa antaa pojan itkeä jonkin aikaa, kunhan ei kuulosta hätääntyneeltä? Olenko kamala äiti? Ainakin tänään uni vei voiton hyvin äkkiä. Kun taas viime yönä oli pakko istua vieressä, muuten ei rauhoituttu. Ehkä sitä vaan yleensä tietää, kunpa niin.

Hyvää yötä, toivotan rauhallisia unia niin teille kuin meillekin. Tässä vielä kolmikko iltapuuhan parissa, jota ei ollenkaan sopisi tunnustaa meillä koskaan harrastettavan ennen nukkumaanmenoa. Ei nimittäin ole hyväksi. Ja juu, tuo epämääräinen päälaki etualalla on Joonatan.