Saisinko lisää parsakaalia?

Viime aikoina lasten ja minun lounaana on ollut erinäisiä viritelmiä paistetusta kananmunasta, pakastevihanneksista ja makaronista, tai sitten ihan vain leipää, shame on me. Tänään päätin panostaa ja innokas perunanojentaja/asettelija apunani kuorin 2 kg perunoita aamutuimaan. Perunamuusia, nams! Porkkanapihvit loihdin jo eilen ihan ilman reseptiä (!), ja vaikka ne onnistuivat minusta hienosti, eivät maistuneet lapsille tänään(kään). Muuten lounashetki sisälsi sekä tuttuja että aivan uusia elementtejä.

Olen jostain (luultavasti Iltalehdestä) lukenut tutkimuksesta, jonka mukaan maistamispakko ei ole hyväksi terveelle ruokasuhteelle, ja pönkitin sillä kiitollisena omaa rentoa suhtautumistani syömiseen. Meillä ei ole pakko syödä palaakaan, ja vaikka yritän, että jos on jättänyt syömättä, saa vasta seuraavalla aterialla ruokaa, lipsun siitä usein. Maistaminenkaan ei ole välttämätöntä, mutta siihen kyllä houkuttelen. Pidän kiinni ainoastaan yhdestä säännöstä; lautasella on oltava kaikkea, mitä pöydässä on tarjolla, joitain tulisesti maustettuja aikuisten lisukkeita lukuun ottamatta.

Olen toki välillä kyseenalaistanut käytännön järkevyyttä. Etenkin silloin, kun lasten kaikki c-vitamiini tuli hedelmistä ja proteiini täysjyvämakaronista. Mutta kyllä se vaan toimii, ainakin meillä. Puolitoista vuotta parsakaali säilyi koskemattomana Jaakon lautasella, kunnes lopulta poika alkoikin yllättäen syömään sitä. Nyt on tosin taas menossa kausi, jolloin se ei ole maistunut, mutta olen luottavainen. Ahti ei ole juuri broccolista perustanut, ennen tätä päivää. Perunamuusia piti suostutella maistelemaan, kun olisi vain halunnut parsakaalia syödä. Voitto!

Joonatanille maistui lautanen paremmin kuin sen päällä olleet herneet. Pinsettiote on vielä hakusessa. Tällä kertaa muistin ottaa erikseen suolattoman ja (kaura)maidottoman muusin, mutta tunnustan olevani tämän kolmannen ruokien ja ruokailujen suhteen varsin suuripiirteinen.

Joonatan on enimmäkseen sormiruokailija, mutta syö myös purkin hedelmäsosetta lähes joka päivä. Annoin vähän porkkanapihviäkin, vaikka siinä onkin suolaa. Tuskin enemmän kuin ruisleivässä. En myöskään huolehdi kiinteiden määristä, kunhan jotain päivittäin syö. Kauhea, enkö olekin? Äidinmaito on vauvani pääasiallinen ravinnonlähde vuoden ikään saakka, kuten sanotaan mm. täällä. Perunasose ei oikein pysynyt lusikassa, ja lautasen lennettyä pöydän alle päädyin antamaan muusinkin sormiruokana. Tiedä sitten, kuinka paljon siitä päätyi mahaan asti.

Myös kasvattajan näkökulmasta tämänpäiväinen lounas oli nokannoston paikka. Minä olen valitettavasti pahamaineinen komentelija. Lapsuudenkodissani "Voisinko saada leivän?" sanottiin "Leipää!", "Saisinko maitoa?" oli "Anna maitoa!" ja "Olisiko sinun mahdollista..." "Auta!".

Olen itsekin opetellut kohteliaampia sanakäänteitä, ja lapsiani haluan kasvattaa pyytämään kauniisti. "Annaa" ja "haluamisia" on meidänkin pöydässämme kaikunut pitkään, ja minä hoen perässä "saisinkosaisinko". Tänään sitten kirkas pojanääni kajahti: "Saisinko parsakaalia?" Tiedättehän, niitä hetkiä.

Mukavia ruokailuhetkiä itse kullekin, olisi kai jo iltapala-aika, mutta meidän päivällisemme venähti. En edes tiedä, mitä on ruokana, mutta koska mies kokkaa, se on varmasti hyvää (en siis mitenkään tarkoita yleisesti koko miessukupuolta, mutta olisi kuulostanut jotenkin niiin rouvamaiselta "aviomieheni kokkaa").