Tänään Jaakko osasi jotain ihan uutta, yllättäen ja ennustamatta, niin kuin hän yleensä. Jaakon autismi näkyy pienissä käytännön seikoissa, esimerkiksi pukeutumisessa. Sisävaatteet ovat sujuneet hienosti jo vuoden päivät, ja sitä ennen miten kuten tai autettuna. Myönnän, että kaikessa tässä olisi voitu edistyä nopeammin, jos joka ikinen päivä olisin kärsivällisesti antanut pojan pukea. Koska Jaakon keskittyminen käsillä olevaan tehtävään ei kuitenkaan aina ole paras mahdollinen, minun kärsivällisyyteni ei aina ole sieltä parhaimmasta päästä, eikä organisointikykyni riitä ottamaan huomioon vaatehaahuiluun kuluvaa aikaa, olen monesti joko auttanut tai pukenut pojan. Sisävaatteet siis on korttiharjoitteluna suoritettu sujuvast.. Pusero ja housut menevät jo toisinaan itsenäisestikin, ilman ohjausta! Alushousut pitää antaa käteen oikein päin, ja sukissa saa aina hiukan kehottaa, ne kun mielellään Jaakko jätttäisi pois, tai sitten vain unohtaa. Ei hänellä mitään sukkia vastaan sinänsä ole, ovat ilmeisesti vain vähän työläät pukea.
Ulkovaatteissa ei olla oltu noin pitkällä. Haalarin (ja villahaalarin) poika osaa pukea, toisinaan sulkee vetoketjunkin, mutta kauluri, pipo ja hanskat ovat olleet hankalia. Jos ne on antanut käteen, on Jaakko kyllä yrittänyt, mutta jo mainituista syistä se on jäänyt vähän liian vähille.
Mutta tänään! Olin laittamassa jotain Joonatanille lähtiessämme terapiaan, jätin Jaakon kauluripipohanskaläjän pöydälle. Kun käännyin puuhastani auttaakseni (tai pukeakseni) ne pojalle, hän vetikin hanskoja käteen, pipo ja kauluri paikoillaan. Joo, no, bussipysäkillä sitten vaihdoin hanskat oikeisiin käsiin ja käänsin pipon, mutta noin periaatteessa kaikki onnistui, ja mikä tärkeintä, oma-alotteisesti ja itsenäisesti, ilman erillistä kehotusta! Hienoa, hienoa! Kuvat ovat toiselta pukemiskerralta, iltapäiväulkoilusta. (Kengät ovat vielä täysi mysteeri. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niiden pukeminen opetetaan, mutta eiköhän sekin vielä ratkea.)
Eilinen päivä olikin sitten yhtä eieieitä. Ulkoilukaan ei oikein ollut hauskaa, kun kielsin poikaraasua puremasta hanskojaan, ja sitä saikin olla sitten yhtenkään kieltämässä. Mutta kun ne menevät rikki ihan oikeasti, niin pakko on kieltää. Mikään harvoin menee kerrasta perille, ne unohtuvat, kunnes asiasta tulee tapa, tai muuten tottuu pois huonosta tavasta, niin kuin nyt tästä hanskojen puremisesta. Lahjahanskat kummitädiltä, en anna repiä. Lisäksi mielialaan varmasti vaikuttaa oksennustaudin jälkimainingit, väsytään vielä kaikki helposti.
Tajusinpa tänään hyvin konkreettisesti, miten oma asenne ratkaisee. Ensinnäkin, sen ruman, terävän "EI!"-räpätyksen sijaan sanoin ihan nätist "älä, kulta, pure" "ei hanskaa suuhun" jne. En ole edelleenkään varma, kuinka paljon Jaakko ymmärtää puhetta, mutta selvästi noistakin meni sanoma perille, ja hän muistikin usein jo itsekin jättää hanskan rauhaan. Epäilen muuten, että johtuu vaihtuvista maitohampaista tuo jäystämisinnokkuus, kutiavat varmaan.
Toinen todistus saatiin kotimatkalla puheterapiasta. Menimme syvän ojan ylitse, jonka reunamille Jaakko oikein syöksähti, halusi heitellä veteen lunta. Sen sijaan, että olisin vain kiskonut pojan väkipakolla mukaani, älysin kerrankin pysähtyä, ja tehdä hänelle muutaman lumipallon oikein varta vasten veteen heiteltäväksi. Nakkasinpa muutaman itsekin. Meillä oli oikein ihana hetki, ja matkaakin jatkettiin suuremmitta vastaväitteitä. Äitipisteitä!
Vaikka sitten loppupäivä menikin vähän huudoksi, taisi raukka väsähtää, oli tämän päivän opetus selvä. Ei niinkään se, MITÄ tekee, vaan MITEN sen tekee. En kuitenkaan halua soimata itseäni hölmösti toimimisesta, koska ei sitä vaan aina voi osata, varsinkaan väsyneenä. Mutta jospa taas jatkossa muistaisin, miten mukavaa saattaa olla, jos pysähtyy hetkeksi ajattelemaan, tai toimii hienovaraisemmin.
Ahti muuten kommentoi isälleen poissaoloamme seuraavasti: "Nyt on hiljaista. Mutta kun äiti ja Joonatan-vauva tulee takaisin, ei ole enää hiljaista."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?