Samainen veijari sijoitti pikkuveljen nimen sujuvasti Kaapon tunnussäveleen ja lopuksi julisti vielä kirkkaalla pojanäänellä "Magneettimies Joonatan"! Edelleenkin mainittuun sarjaan viitaten. Jep jep, tämä äiti heräsi 38 asteen kuumeiseen todellisuuteen nihkeän yön jälkeen, jolloin valitettavasti tutustuttiin posliinisen tuttumme sisuksiin turhan lähietäisyydeltä. Buranaa naamaan, sillä äidillä ei ole varaa aina sairastaa, ja kauppaan. Mukaan tarttui kaikkea toipilaille sopivaa: hedelmäsosetta, suklaata, jogurttia, jäätelöä, keksiä, (soija)nakkeja ja ranskalaisia. Krhm. Ehkäpä Vuoden Äiti-palkinto odottaa vielä ottajaansa. Mutta saatiinpahan korvattua puuttuvia energiavarastoja.
Kirjoitan tätä tekstiä autuaana. En pelkästään siksi, että pahin alkaa olla ohi, ja huomenna voisin kuvitella palaavani vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen (uusin, uljain maustein!), vaan myöskin nautinnosta, joka syntyy kirjoittamisesta kaksin käsin, peräti kymmenellä sormella. Kyllä, uusi miniläppäri on saapunut taloon! Edellinen, alle vuoden vanha (niisk!) kone ei kestänyt lapsiperhe-elämää, ja saatuaan kahden kuukauden vanhana kahvin päälleen lakkasi näppäimistö toimimasta, ja vähän aikaa sitten koko kone sai viimeisen, kohtalokkaan kolauksen. Sattui sopivasti tuohon joulun alle, joten jouduin aloittamaan blogini puhelimella näpytellen, ja voinkin ylpeänä esittää tämän ensimmäisen koneella kirjoitetun postauksen. Ehdin julkaista 21 tekstiä puhelimella kirjoitettuna, huhhuh. Äitini saapui hätiin, ja lahjoitti käyttämättömän pikku koneensa meille. Tämän osalta onkin sitten sovittu sakon uhalla, että kone pysyy päivät kaapissa suojassa.
On sen verran myöhä, ja toipilaan aivoni lyövät tyhjää, että tuskin kovin kummoista riipustusta tänne tänään saan. Mitään kovin huimaa ei ole tapahtunut, toisin kuin yleensä (heheh). Akuutti paskamutsiolo vaivaa, mutta eiköhän tauti anna paljon anteeksi.
Yksi tämän blogin tarkoituksesta olisi toimia työnantajana. Ja nyt en tarkoita mitään haaveita ammattibloggauksesta, pois se minusta, tai epämääräisiä unelmia yhteistyökumppanuudesta milloin minkäkin krääsän toimittajan kanssa huimalla 30 lukijan (kiitos äiti, ystävät, kylänmiehet) päiväsaaliillani, vaan pomon illuusiota, vastuuta jollekin taholle.
Minä olen aina ollut melko hyvä työntekijä, vaikka itse sanonkin. Aikanaan kirkasotsaisena 19-vuotiaana raadoin niska limassa erään suuren siivousfirman palkkalistoilla, myöhemmin opintojen ohessa R-kioskn aina iloisena asiakaspalvelijana (paitsi viimeisenä työpäivänä) ja myöskin autonnastatehtaan väsymättömänä pakkaajana, vain muutamia mainitakseni. Minä olin noissa töissä HYVÄ, vaikka mikään niistä ei ole yhtä tärkeää kuin nykyinen pestini.
Kotiäitiys tuppaa omalla kohdallani liusumaan ikuiseksi lomalla oloksi. Lapset ovat vielä sen verran pieniä, etteivät osaa vaatia priimaa, ja ovan pieneen tyytyväisiä. Kunhan äiti leikkii junarataa, lukee kirjan ja peuhaa, ei niin väliä vaikka ruoka olisi päivästä toiseen samaa (lounaat, mieshän meillä kokkaa päivälliselle vaikka mitä herkkua) ja siivouksen suhteen vähän niin ja näin. Tai vaikka äiti kulkisi kotona huuhkajana. Äiti on ihana.
Niin mahtavaa kuin tämä pyyteetön rakkaus onkin, sen hedelmistä nauttisin huomattavasti paremmalla omatunnolla, jos voisin olla itse omiin toimiini tyytyväinen. Olen kertakaikkiaan liian mukavuuden haluinen toimimaan omana pomonani, varsinkin kun palkka juoksee samana, tein mitä tahansa. Joten olen vähän kaavaillut tästä blogista henkilökohtaista hypittäjääni. Kuvien otto voisi olla mukavampaa, kun olisi paikat järjestyksessä, must-otokset bloggaajasta nätimpiä, kun olisi edes joskus vähän laitetumpi, ja saattaahan sitä laihtuakin vähitellen, kun tänne asiasta viikoittain kirjoittelee. Tai sitten sitä vaan oppii hyväksymään oman tapansa tehdä asioita. En ole kuitenkaan vielä vakuuttunut, että se olisi juuri tämä nykyinen.
Bloggaajaparka taudin riuduttamana (suklaalla paikattuna), virttyneessä (punaisessa!) äitiyspaidassa. Jostakin sitä on lähdettävä, maasta se pienikin ponnistaa, markassa on miljoonan alku, hiljaa hyvä tulee, ja muita sopivia sanontoja. Haaveissani on pompata aamulla suht virkeänä ylös, laittaa vaihtelevia aamupaloja, tehdä vähän kotitöitä, lähteä sitten ulkoilemaan, valmistaa maukas lounas, ulkoilla lisää tai tavata kavereita, päivällinen, iltatouhut ja sitten vasta omaa aikaa liikunnan ja muiden harrastusten merkeissä, tietty ensin päivän sotkut siivottuna. Olisi niin ihanaa, kun jaksaisin iltaisin muutakin kuin tuijottaa sarjoja tai leffoja, kuten lukea kirjoja, ommella, kutoa tai askarrella.
Siinäpä sitä on tavoiteltavaa, ties vaikka täältä se pullantuoksuinen täydellisyys vielä kuoriutuisi. Jos ei, niin onnellinen keskinkertainen riittää kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?