Tänään oli kaiken kaikkiaan hieno päivä. Sydämentykytyksinen tosin. Monta iik ääk -hetkeä ja helpotuksen huokausta. No, ne muut iikääkit olivat luokkaa Joonatanin töppönen putosi matkalla autolta kotiin voi ei, mutta löytyikin sitten pudonneena sisältä. Mutta yksi oli ylitse muiden.
Hukkasin auton avaimet. Tulin kahden piltin ja täpötäyden ostoskärryn kanssa parkkihalliin autolle, ja aloin kaivelemaan avaimia. Ja käänsin taskut. Ja tutkin ostoskassit. Ja käänsin takintaskut uudestaan. (Olen vähän outo nainen, mutta käytän laukkua vain kausittain. Pelkään unohtavani sen johonkin.) Ei avaimia! Hetken aikaa kauhistuin jättäneeni ne virtalukkoon. Ei sentään. Auton vieressä pudonneenna? Jäljitin reittiäni ostoskärryjen hakuun ja vessapysähdykseen, ja sitten lähdin kaikkeni antaneena Infoon. Matkalla suunnittelin soittavani miehelle ensin, lyöväni luurin korvaan ja laittavani heti perään viestin, josta kerron tapahtuneesta. Säästyisin ensireaktiolta. Sydän pamppaillen ja valmiiksi epätoivoisena kyselin avainten perään ja voi onnea! Siellä ne olivat! Lottosin heti kaksi riviä, tämän täytyy olla tuuripäivä. Tai sitten kaikki onni meni siihen.
Aamu valkeni ihanasti kello 5.50 (kuvainnollisesti, sillä pimeäähän tuolloin vielä oli), kun sain siivota sitä isompaa vahinkoa lastensängystä. Sairastamisen jälkimaininkeja näemmä riittää.
Jaaa sen pituinen se. Toisin sanottuna, jatkan huomenna karkkijuttuja. Pudotin joku aika sitten imettäessä puhelimeni Joonatanin päähän (karseaa). Siihen tuli kuhmu! Vaikka ei todellakaan pudonnut korkealta! Nyt Joonatan herää saman tien minun liikahtaessa sängystä pois, ja kello alkaa olla jo liikaa. Joten seuraavista kuvista saatte päätellä, mistä olisin vielä kirjoittanut. Hah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?