Herkkuhylly perustettu! Tai tässä tapauksessa laatikko, etäpesäkkeinen laatikko. Yhh, ei kuulostanut enää kovin herkulliselta. Nyt arvaan monen miettivän, että mitäs ******, sehän laihduttaa (muka), miksi ihmeessä se haalii jotain sokerimääsyjä kotiinsa? Oikein hyvä kysymys.
Osaksi lasten takia. Huomasin, että on välillä mukavaa antaa jälkiruuaksi yksi karkki, jos ei satu olemaan viinirypäleitä tai vastaavaa. Ei meillä aina edes jälkiruokaa syödä. Eikä sitä varten tarvitse tehdä mitään kummempia suorituksia ruokailun aikana, joten ihan hyvä, jos ei olisi mikään täyttävä juttu. Maistuis mahdollisesti ruokakin.
Enimmäkseen kuitenkin itseni vuoksi. Onkin ehkä tullut selväksi, että suklaa on heikkouteni. Niin pitkälle en nyt mennyt, että olisin sitä ostanut kasapäin kaappiin. Ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuinka siinä leikissä kävisi (kestäisivät hyvässä lykyssä kaksi päivää, jos suklaata olisi tarpeeksi). Olen joskus kokeillut sitäkin, ja sanotaanko vain, että harjoitukset ovat edelleen kesken. Ei siis suklaata.
Miksi siis ylipäätään mitään? Minulla on koko aikuisikäni ollut vähän problemaattinen suhde makeaan. En kovin helposti saa siitä kyllikseni. Enimmäkseen syy löytyi epäsäännöllisestä ruokarytmistä (tms.), ja kun sen hoksasin korjata, seuraava syy odotti nurkan takana. Vedän jälleen kerran esiin raskausimetys -kortin. Yhden vuoden olen elämässäni pystynyt pitämään kaapissa satunnaisesti makeaa, ja tuolle vuodelle sijoittuu herkkulaatikkokokeilunikin. Joka ei kyllä täysin toiminut (mainittu suklaa). Vuosi sijoittuu ensimmäisen ja toisen raskauden väliin, jolloin olin myös imettämättä. Sen jälkeen tuollaista aikaa on ehtinytkin olla peräti kaksi kuukautta.
Herkkulaatikkokokeilun lisäksi olen ollut kuukausikarkkipäivällä, viikkokarkkipäivällä, pellossa, vähän jotain makeaa joka ikinen päivä, totaalisessa sokerilakossa (no joo, kuukauden vissiin), kokeillut kaikkea mahdollista tapaa pitää makea elämässäni antamatta sille kuitenkaan yliotetta, ja huomatkaa myös nuo yritykset sen heivaamiseksi kokonaan pois, tai edes lähes. Yksikään ei ole oikein toiminut pysyvästi.
Karkkipäivä viikossa on periaatteessa fiksun kuuloista. Paitsi että silloin helposti vedän järkyttävän määrän suklaata, ja jatkan sitä puolihuomaamatta seuraavalle ja sitäkin seuraavalle päivälle. Tuloksena kolmen päivän sokeriputki. Ei jatkoon. Sama ongelma kuukausikarkkipäivässä, mutta pahempana. Lisäksi viikkotolkulla ilman karkkia oleminen on aluksi helppoa, mutta alkaa tympimään pidemmän päälle. Ei siis kestävä ratkaisu.
Entäs jos ottaa pari palaa tummaa suklaata päivässä? Paitsi sinä päivänä, kun syökin koko levyn. Painonhallinan kannalta pitäisi pystyä valitsemaan "vähän joka päivä" ja sitten jättää syömättä kerralla enemmän esim. viikon välein. Pitäisi osata tasaisesti syödä vähän joka päivä. Ei onnistu minulta.
Sitä paitsi minusta on ihanaa joskus syödä paljon makeaa kerralla. Mitäs sitä kiertelemään.
Eniten siis pidin rennosta otteesta. Siitä, että kaapissa oli herkkuja. Silloin tuli joskus niitä, että ei, en halua. Tai "tämä riittää". Nyt ajattelin kokeilla vähän uudesta näkökulmasta. En hankikaan niitä herkuista herkuimpia nameja, vaan enemmän niitä tylsiä. Sellaisia, joita en normaalisti ostaisi, Viinikumeja! Turkinpippureita! (Ovat hyviä, mutta niistä tulee suu kipeäksi.) Jotain muita kovia karkkeja? Sokerittomia? Salmiakkia? (Nam, mutta ei houkuta ahmimaan.) Ehdottomasti ei suklaata. Okei, tänään tuli heti takapakkia ("hei, näähän on oikeastaan aika jees"), mutta ei niitä mennyt siltikään sellaista määrää, mitä suklaavastaavia olisin naattinut. Eipähän kumikarkeissa ole niin paljon kaloreitakaan, luulen ma.
Koko homman tarkoituksena on tehdä karkeista arkipäivää. Jotain ihan tavallista. Niitä tulisi mieleen ottaa silloin tällöin, joskus ei viikkoon, joskus pari joka päivä, joskus vähän enemmänkin. Sen kummemmin asiaa miettimättä. En luota tähän imetyskehooni niin paljon, että haastaisin suklaalla tai edes kovin herkullisilla karkeilla (lakritsi, irtokarkit), mutta noita tylsiä uskallan yrittää. Samalla saattaisin vahingossa opettaa lapsilleni, ettei se karkki nyt niin ihmeellistä ole.
Lisäksi kaavailen, että minulle ei niin helposti tulisi sellaista "miks mä en saa ikinä mitään kivaa" -tunnetta, kun makeisia on tarjolla otettavaksi vaikka joka päivä. Jos sitten sattumoisin hurahtaisi parikin viikkoa karkki päivässä -asenteella, tuskin haittaisi hotasta se yks suklaalevy kerralla. Voihan olla, ettei enää tekisi niin mielikään isoa määrää, kun on alkaa tottua pienempään annokseen. Voihan myös olla, että lehmät lentää. Vaikka sitten pitäisin kerran viikossa mussutuspäiviä, ne eivät olisi enää samalla tavalla kiellettyjä, ja toisaalta kokonaisenergiansaannissa ei olisi suurtakaan eroa perus karkkipäivätyyliin verrattuna.
Lapsena meillä oli karkkipäivä, mutta kyllä makeaa muulloinkin sai. En kokenut sitä ongelmaksi, koska joku muu määritteli, milloin herkkuja saa. Ei mielestäni mitään traumoja, mutta ehkä itse karkkipäivä oli liian rajoittava. Tilanne räjähti käsiin muutettuani omilleni ja tajutessani, että saan ostaa sokeria vaikka koko ruokarahallani. Joskus niin teinkin, hupsistakeikkaa. Siis päivän tai kahden, en koko kuukautta sentään.
Mainittakoon vielä, että ongelmana ovat nimenomaan suklaa, karkki, sen sellainen. Jäätelö lähtee käsistä lähinnä kesäisin, mutta yleensä vain hetkellisesti. Kekseistä en niin piittaa, vaikka jos jotain suklaamömmölastuja on kulhollinen edessä, saattaa niitäkin mennä jokunen liikaa.
Saattaahan tässä toki käydä niin, että kuukauden päästä tuskailen möhöytyneen mahani kanssa ja manaan kaiken karkin sen seitsemään helvettiin, mutta saahan sitä sitten taas muuttaa mieltään.
Juu-u, on se minustakin vähän noloa, että aikuinen ihminen tuskailee joidenkin lisäainemarjaimitaatiomömöjen perään. Mutta kun ne geenit.
