Hik hik hikka, blogikikka!

Huuh, päivä on ollut melkoista matalalentoa päikkärituokiota lukuun ottamatta. Terapeutit kävivät kotikäynnillä aamupäivällä, ja hiki hatussa imuroidessani vaavi reppuselässä kiikkuen (tyyppi painaa!) puoli tuntia ennen visiitin alkua mietin noin sadatta miljoonaa kertaa, miksi, oi miksi tätä asuntoa ei voi jatkuvasti pitää "vastaanottokunnossa". No, tällä kertaa yksinkertaisesti "siksi", sen pidemmittä analyyseitta.

Kauppaan 2/3-muksumäärän kanssa, ja pian kotiuduttuani saapuivatkin ystävät, joiden kanssa oli hauskaa loppuilta. Koko tämän sepustuksen pääpointtina onkin oikeastaan selostaa, miksi en kirjoitakaan tänään Jaakon kuvista ylsityiskohtaisemmin, enkä herra paratkoon laita edes yhtään tunnelmaotosta (väsynyt äitinaamakortti pelattu jo tällä viikolla). Joten sovitaan, että tää on sellainen tiiseri (amatööribloggaajamme on jälleen oppinut uusia blogikikkoja).

Huomenna tai viimeistään ylihuomenna (selusta varmistettu) tulossa mittava selvitys Jaakon kuvista, niiden käytöstä, tai miten niitä kuuluisi käyttää, sekä myös ihan kuvia kuvista, mitä meillä tällä hetkellä on.

En tiedä teistä muista, mutta oma väsymykseni muodostuu ihan perinteisellä kaavalla: tyhmästä päästä kärsii koko keho. Ensin sitä valvoo huvikseen liikaa, sitten tyhmyyttään huvikseen (katsonkin vielä sen elokuvan/toisen perään) ja lopulta, kun viimein nöyränä aikoo mennä ajoissa nukkumaan, onkin joku pakollinen syy valvoa (lapset/kuvamaraton/lapset/vauva). Ja sitten sitä voi ikään kuin palkita itsensä hienosti kunnialla vedetystä päivästä ja urakasta, ja valvoa onnitteluksi vähän lisää. Tänään ollaan tuossa viimeisessä kohdassa, ja nyt pitäisi pistää kierteelle stoppi. Muussa tapauksessa käsissäni on katastrofi.

Riittävät unet teillekin!

Röykkiöiden karkotus

 

Jihhuu!

Kaaoksen taltutus, osa 573

Silläkin uhalla, että toistan itseäni, mutta tadaa! Lisäksi selätin sen eilisen puhtaan pyykin läjän. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että tämän kirjoituksen piti esitellä useampikin kunnossa oleva paikka, mutta nyt olisi tarjolla vaan ne ennen-kuvat, eikä ne ole niin hauskoja.

Olin yksin kotona lasten kanssa tänään, ja Jaakko on vielä kipeä, joten ei menty ulos. Sääli, siellä olis ollut tänään upea ilma. Olen toisaalta niin tyytyväinen, ettei kukaan muu ole sairastunut. Päivä hujahti, enempää siivousta en ehtinyt.

Piti leikkiä junaradalla, laittaa kaksi ruokaa, juosta avustamaan esikoista vessaan noin ziljoona kertaa (juu, sellainen tauti), leikata saksilla, katsoa Pipsa-possua, lukea kirjaa ja ihan vaan pötkötellä porukalla. Siinä sitä olikin.

Kuva: Ahti

Kuva: Ahti

Kuinka yhdeksäs kohta voitettiin

Taannoinen listani jatkuu: 

9. Päivä, jolloin ei jaksa mitään.

Tai niin tämän päivityksen piti alkaa. Tuijotin hetken aikaa kirjoittamaani lausetta ja sisuunnuin. Ei hemmetti lähde minulta taas tuollaista marinajuttua. Äkkiäkös tässä nyt pari kotityötä vääntää.

Otin jo huvikseni (Ja teitä lähinnä ajatellen, minä nyt en oikeasti välttämättä koe autuaaksi tekeväksi tuijotella puhelimelta kuvia likaisista astioista. Enkä siis tarkoita, että tekään kokisitte.) muutamista paikoista kuvia aikomuksenani rutista, etten näitäkään saanut tehtyä. Niistäpä tulikin ennen- ja jälkeen kuvia, jotka ovat suosikkejani. Ensin yllä oleva likainen kattila tilassa, jossa sen kuuluisi olla: 

Tässä loput: 

Tunnustan, että yhdelle sotkupesäkkeelle en jaksanut tehdä mitään. Eikä tälle seuraavallekaan oikein mahda mitään, mutta harjasin hiukset ja kokeilin iloisempaa ilmettä. 

Varsinaisesti kyseessä ei ollut mikään lorvikatarri, mihin tuo kohta yhdeksän viittaa, sillä maltillisesta puuhailusta tuli entistä väsyneempi ja huonompi olo. Jospa johtuisi antibiooteista, joita joudun nyt syömään.

Vedän taas vauvakortin esiin, johan tässä yksi postaus taisi vilahtaa ohi ilman kuu-ukon kuvaa. Joonatan kipeänä ja Joonatan vähän terveempänä, toivon mukaan huomenna on kunnossa.

Voin kohta muuttaa blogin nimeksi "Joonatan edestä, Joonatan takaa". 

Kiitos tarmonpuuskasta, te ihanaiset lukijat, sen ansiosta koen itseni hiukan voittajaksi. Ei hullumpi tunne.

Onhan niitä nolompiakin tilanteita

Itkujen itku. Tänään se nyt tapahtui. Tiedättehän, kun verrataan ja mietitään ja kysellään, onko kotona sellaista, että voisivat yllätysvieraat tulla kylään. No, meillä ei ollut.

Olin lähdössä lasten kanssa ulos, rönttövaatteissa, eilinen tahrainen paita yllä, tukka sitaistuna ponnarille miten kuten, eihän se pipon alta näy. Esikoinen oli vielä yöpaidassa, vaikka kello oli jo 12. Ovikello soi. Hämmentyneenä menin avaamaan, en odottanut ketään. Olisi kyllä pitänyt.

Kiertävä erityislastenohjaajahan se siellä. Käy muutaman kuukauden välein seuraamassa Jaakon edistymistä ja perheen jaksamista. Tämä tapaaminen oli sovittu joskus marraskuussa, enkä vaan ollut muistanut laittaa sitä ylös. Sänky petaamatta (muistatte ehkä, olohuoneessa, joten hyvin hallitseva elementti), imuroimatta kahteen päivään (koirankarvoja!), ja sekalainen selvittämätön röykkiö tavaraa (kuva), sekä kaiken kruunuksi leluja siellä sun täällä. Onneksi keittiö, lastenhuone, ruokapöytä ja vessa olivat melko siistejä. Olisi siis voinut olla pahemminkin. Hävetti silti.

Tapaaminen sujui muuten ihan hyvin, jahka kiusaantuneisuudestani pääsin. Ohjaaja halusi viettää Jaakon kanssa hetken lastenhuoneessa kahdestaan, ja sillä välin pistin pyörremyrskyn lailla töpinäksi, sain vaihdettua vaatteita ja vähän siivottua. Pianoakin on nyt vähän näkyvissä. Varmaan arvasittekin, etten tällä hetkellä sitä juuri soittele? Jälleen kerran vannoin, että tästä lähtien meillä on aina esittelykelpoista! Heti, kun vain saan tämänkertaisen sekamelskan siivottua.

Meidän pienimmäinen on kipeä, kuumeessa raasu. Eilen nousi. Minäkään en voi kovin hyvin, onko sitten tautia vai jotain muuta. Eli en luultavasti saa kuulailtua. Viime viikolla tein tosiaan nuo huimat 3x5 min (kaksi niistä aloitettiin klo. 23.55 ja 23.57, hups), tällä viikolla oli aikomuksenani nostaa kerta 10 minuuttiin. Entäs se uhottu lenkkeily? En myönnä, en kiellä.

Katsotaan nyt, muuttuuko kotimme sairastuvaksi. Jospa vaavilla olisi joku vauvatauti, joka ei tarttuisi... 

P.S. Vakava kuva hehkeästä bloggaajastamme oli viime vuodelta, ennen kulmien ja ripsien värjäystä.

Suuri Siivoussota

Sananen, ellei parikin, siivoamisesta ja siisteydestä. Ikuisuusongelmani. Meillä on tätä nykyä yleensä sotkuista. Niin tosin oli ennen lapsiakin, mutta silloin en edes yrittänyt tehdä asialle mitään. Tällä hetkellä Thermopylain taistelukin kalpenee sen sodan rinnalla, mitä minä päivittäin käyn. Tai ehkei kuitenkaan, sillä tuskin henkensä puolesta taistelleet soturit nostivat illalla jalkansa ylös ja totesivat, maustettuna sillä kuuluisalla v-aikuisella, "anti olla". (Tunnustan heti, että yksityiskohdat tuosta kuuluisasta persialaisten ja spartalaisten välisestä kamppailusta tulivat puolisolta. Minun antini keskusteluun oli "sanos nyt joku taistelu".)

Sain tilanteen haltuun paremmin juuri ennen kolmatta vauvavuotta, mutta en kokonaan. Pari ensimmäistä kuukautta lapsen syntymän jälkeen sai mennäkin metsään ihan luvan kanssa. Siitä lähtien olen yrittänyt päästä tilaan, jossa meillä olisi aina suht siistiä. Tiedättehän, se, missä aamulla tulee yllätysvieraita, ja ainoa huolenaihe on, riittävätkö vastapaistetut sämpylät kaikille.

Olen analyyttinen persoona, mitä käytösmalleihin ja ihmissuhteisiin tulee ( = tykkään juoruilusta), ja olenkin pohdiskellut paljon, miksi meillä on sekasorto, mutta naapurin Liisalla ei. Kyse ei suinkaan ole pelkästään saamattomuudesta.

1. Paljon tekijöitä

Kaksi koiraa, kolme pientä lasta, joista yksi tarvitsee erityisohjausta, ja 69 neliötä. Ei tarvine vääntää rautalangasta.

2. Asiat jäävät kesken

Tänään keskityin tiukasti saattamaan alkuun ja loppuun niinkin vaativat hommat kuin lounasastioiden koneeseen laittaminen ja pöydän pyyhkiminen. Aikaa meni yli puoli tuntia, sillä minut keskeytti milloin akuutti vaipanvaihto, milloin väärään suuntaan kääntyvä junarata.

3. Hajamielisyys; kun olisi aikaa, tekeekin jotain muuta

Edelliseen liittyen, huomio kiinnittyy muualle, ja käsillä oleva tehtävä unohtuu. Tulemme vaikka ulkoa huutokuorona, kaikilla on nälkä, ja ensijaisena prioriteettinani on vain saada lauma ruokittua. Illalla huomaan, että kas, enpäs ole vielä laittanut hujanhajan jääneitä ulkovaatteita paikoilleen.

4. Huono kunto/laiskuus/oma napa edelle

Yllämainitussa esimerkissä olen liian väsynyt tai aikonut katsoa leffan, ja päätän siivota huomenna.

5. Liikaa tavaraa/liian vähän tilaa

Elämme opiskelija-asunnossa omakotitaloelämää. Olen kyllä kierrättänyt koko viime vuoden tavaraa pois, kun äkillisen valaistumisen kautta ymmärsin, ettei esim. puutarhaletku ole niin kallis, että minun tarvitsisi säästää sitä tulevaa (haaveiluasteella) taloamme varten, vaikka en nyt mokomaa tarvitsekaan. Silti sisätiloissa talvehtii moottoripyörä.

6. Jokaisella esineellä on paikkansa juuri siellä, missä ei pitäisi

Johtuen osaksi edellisestä, osaksi keskeneräisestä organisaation pyörteestä, kaikille asioille ei ole paikkaa. Lisäksi lapsilta jää jatkuvasti jotain pieneksi tai joku kaipaa seuraavaa kokoa, joka saattaa löytyä tai olla löytymättä varastosta, en meinaa pysyä perässä.

7. Negatiivinen kierre

On hyvin helppoa ja nopeaa siivota vähän joka päivä. Tai paljonkin, mutta useita eri kohteita. Sitten kun tämä syystä tai toisesta jää tekemättä, on vaikeaa löytää aikaa mittavalle raivausoperaatiolle, joten tyytyy tekemään välttämättömimmän. Jolloin loppujen lopuksi on koko ajan sotkuista, vaikka tekee enemmän töitä kuin asunnon ollessa siisti.

8. Piintyneet huonot tavat ja tottumukset

Minä olen huono korjaamaan jälkiäni, ja oppimisprosessia hidastavat rakkaat pumpernikkelini. Mieheni taas on kaikella kunnioituksella vähän huono korjaamaan muiden jälkiä. Olemme molemmat oppineet ja oppimassa uusia käytäntöjä, mutta kotvan se kestää.

Ehkäpä löysit listasta oman akilleen kantapääsi? Puuttuiko jotain? Jospa tämä valaisi sinulle, sinä siisti ja järjestelmällinen ihminen, miten kaaos syntyy. Toivottavasti sinä taas sait vertaistukea, toverini sodassa sotkua vastaan.

Jaakko osaa kyllä tätä nykyä hienosti siivota lelut laatikkoon pyynnöstä, ja vie omenankaransa omatoimisesti roskiin. Ahti siivoaa junaratansa suorastaan ylpeänä pois, ja tulipa pari päivää sitten kertomaan: "Äiti, minä siivosin lelut sängyn alta. Minä käytin (rikka)harjaa." Paitsi että Ahti ei osaa vielä sanoa ässää ja ärrää. Toivoa siis on! 

Ehkä jonakin päivänä myönnän olevani sotkuinen ihminen ja elän tyytyväisenä kaaoksen keskellä, mutta niin kauan kuin koen hengittäväni vapaammin järjestyksen ja puhtauden (ei meillä kyllä mitenkään erityisen likaista olekaan) ympäröimänä, en aio antaa periksi. Taistelu jatkukoon, sotakirjeenvaihtajamme raportoi paikan päältä.