Upsis, tästähän muodostui huono tapa

Blogin unohtamisesta siis. Pää saatiin auki, ja hällä väliä -asenne valtaa sinnikkään amatööribloggaajamme. No, päähänpinttymät eivät ole terveellisiä ja täydellisyys on tylsää. Mutta onpa tylsää vuoden lopulla kehuskella kavereille, että pidinpä sitten blogia vuoden jokaisena päivänä, paitsi kahtena (?). Ei yyyhtään niin cool. Koska jos ette jo arvanneet, niin kavereille leuhkimisen palosta minä tätä blogia rustaan.

Minä ostin eilen langattomat kuulokkeet! Etsin esikoiselle omaa puhelinta (tästä tuonnempana), ja tarttuivatkin nuo mukaan, normaalisti 29,90, nyt 9,90. Jee! Olen haaveillut noista varmaan vuoden päivät, sujuvat kaikki iltaiset puuhat joutuisammin musiikin tahtiin, eikä tarvitse pienessä asunnossa häiritä muita.

Kuvat eivät taas liity mihinkään, paitsi kesään.

P.S. Paino laskee! \○/

No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Kotitöitä (Mahjongia)

Huoh. Tää blogi ansaitsisi jo kunnon kirjoituksen. Ahdin synttäreistä riittäisi kerrottavaa, erään tietyn amatööribloggaajan vyötärönympärys ja viimeaikainen herkkumussutus sormen heristelyä. Äitienpäivä yllätti ihan puskista (Mitääää!? Jo ensi viikonloppuna?), ja lapsillakin riittää päivittäin hauskoja juttuja, jotka kiinnostaisivat ihan varmasti teitä kaikkia muitakin älyttömästi. ("Kato, nyt se avaa oven. Kato, nyt se läiskyttää ammeesta vettä. Awww, kato nyt se tönii tuota pois.. Hetkinen... Tönii.. Ahti!")

Mutta kun minä olen väsynyt. En vaan toivu enää niin helposti kuin nuorempana. Kaikki liikenevä energia täytyy käyttää kotitöiden tekemiseen (ja Mahjongin peluuseen), ettei tämä riistäytyisi taas käsistä. Olen tapellut koko viikon saadakseni keittiön oikeasti siistiksi, eikä vain vähän kurillisemmaksi kaaokseksi. Synttäreiden aikaan harrastin metodia "kätke ja piilota" likaisten astioiden suhteen, ja toivon totisesti löytäneeni kaikki kätköni. Pari selvittämätöntä röykkiötä nappasin niin ikään pahvilaatikkoon ja vein toiseen huoneeeseen piiloon. Siistiä ja linjakasta noin minuutissa, voilà!

Joten olkaatten kärsivällisiä. Ihmeelliset sattumukset seuraavat toisiaan ja raportoidaan jälleen tulevaisuudessa uskollisesti tänne. Kuten vaikka se, miten suutuin tänä iltana Jaakolle äänekkäästi, ja sain palkakseni järkyttävän kirkukonserton, sekä 15 minuutin vakavan keskustelun Ahdin kanssa, jonka päätteeksi totesimme äidin suuttuneen liikaa, ja pyytävän kaikilta anteeksi. Minähän pyysin. Myös isiltä. Jaakko leppyi, Ahti katsoi oikeuden käyneen toteen ja oli tyytyväinen, ja väsymystään kirkunut Joonatankin simahti. Sellainen tiistai-ilta. Huomenna opetellaankin sitten yhdessä miten siellä kylvyssä käyttäydytään. Karjaisusuuttumiseni johtui siis siitä, että Jaakko kaatoi tahallaan kokonaisen lasten kylpyammeellisen vettä pitkin kylppäriä. Joo, oli pieni asia. Mutku ärsytti. Mitäs en istunut kiltisti kylpyhuoneessa (vessassa) vahtimassa, vaan yritin päästä helpolla.
 

Elämänhallinnallinen neuvo

Sarjassamme "älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon". Jos teillä on joku urakka, jonka olette suunnitelleet tekevänne vähän kerrallaan pidemmän ajan kuluessa, toimikaa niin. Älkää rykäiskö hommaa valmiiksi viime hetkessä yöunista tinkien. Se kostautuu.

Saattaa käydä vaikka niin, että pyykinpesu jää, jolloin joudutte ilmestymään lapsen harrastukseen minihameessa, ilman sukkahousuja, kirkkaankeltaisissa polvisukissa. Pokka piti.

Arjen ansoja

Sitä tunnetta voi kuvailla hyvinkin värikkäin sanakääntein, sitä, minkä kokee Prisman kassalla, kun pitäisi maksaa reilun satasen ostokset, ja alkaa vähitellen valjeta, ettei lompakosta taidakaan löytyä korttia, jolla olisi rahaa tarpeeksi. Ei siis siksi, että tili olisi yllättäen ja pyytämättä tyhjentynyt, vaan ihan yksinkertaisesti normaalisti käyttämäsi maksukortti ei ole lompakossa, vaikka sen pitäisi siellä olla.

Takana on jono, pengon lompakkoani kuumeisesti elätellen toivoa, että kortti olisi vain eri paikassa. Ehei. Tässä vaiheessa ei auta kuin nöyrästi tunnustaa, että näin pääsi käymään. Pakkaan korvat kuumottaen sadat ostokset kasseihin, selitän samalla Ahdille, miksi ostokset jäävät odottamaan, ja kiitän onneani, että päätin kotona olevien pakasteiden riittävän seuraavaan viikkoon. Kärrään autokärryn viereiselle kassalle ohjeistetusti ja suuntaan kohti kotia. Puolen tunnin päästä olen takaisin, yhden lapsen tiputin matkasta. Maksan ja taas kotiin. Myyjä naurahti sentään ymmärtäväisesti, kun mutisin asiasta.

Kortti löytyi kotoa, olin maksanut netissä sillä, enkä muistanut laittaa mokomaa takaisin lompakkoon, vaikka toki luulin niin tehneeni. Hohhoijaa.

Päätin, etten harmittele asiaa sen enempää, kerrankos sitä nyt vähän autolla ajelee. Eikä se nyt niin noloa ollut. Olihan minulla sentään rahaa. Paljon kiusallisempaa olisi joutua jättämään viikon ruuat kauppaan jo kiikutettuaan ne kassalle.

Intiassa kuukin on kuumempi

Katsokaa, mitä ihanaa minä sain! Aitoa intialaista käsityötä, kylän markkinoilta ostettu, ihan aidon intialaisen ostamana. Ooh! Järkevä puoleni tiedostaa, ettei sen nyt pitäisi niin ihmeellistä olla, kyllähän tässä itse kukin on nykyään oikea kosmopoliitti, mutta sisäinen maalaistylleröni hyppii posket punaisina tasajalkaa. Iiih!

Meillä oli oikein kiva ilta eilen, jopa niin kiva, että pääsi tapahtumaan pieni sekaannus. Meillähän olevat harvat kello ovatt näppärästi siirtäneet itse itsensä kesäaikaan. Olen suunnitellut ottavani Ikean halpiskellon päiväjärjestyskäyttöön, kuten jo mainitsinkin aikaisemmin, ja nyt siivoillessani nostin sen ikkunalaudalle nököttämään. Sen jälkeen sujuvasti peitin kelloradion kaapitusta odottavilla pyykeillä. 

Arvaatte kai, miten kävi. En ollut muistanut siirtää tuota tavallista kelloa, ja käytimme sitä ajannäyttäjänä. Jonka seurauksena lapset pääsivät nukkumaan vasta yhdeksältä, kun olisi pitänyt ehdottomasti kahdeksalta laittaa. Jaakko heräsi 6.45, ja on nyt tosi väsynyt. Voi äiti, minkä teit.

Naapurustossamme asuu intialainen nainen, jonka kanssa olen silloin tällöin leikkipuistossa jutellut. Tarkoituksenani on ollut koko talven ajan kutsua hänet meille syömään, varsinkin kun Mies on innostunut intialaisesta keittiöstä. Lopulta onnistuinkin, ja hän sitten yllätti tuliaisilla kotimaastaan. 

Mies laittoi parastaan, ja teki vieraaseenkin vaikutuksen. Ihan syystä, ruoka oli taivaallista. Saatiin aitoustodistus! Saa kadehtia, sai minut ainakin nostamaan nokkaani hitusen verran taivasta kohti. Sitä tulee niin sokeaksi toistuville asioille, ja alkaa pitää itsestäänselvyytenä vaikka ravintolatasoista ruokaa päivittäin eteen kannettuna. Hyi minua.

Thanks for the photo, C!

Kuva on vieraamme ottama, minullehan ei tullut mieleen ennen jälkiruokaa. Oma annokseni olisi ollutkin isompi, hah.

Kakkuset näyttävät ehkä tutuilta... Tarjollepano ei kenties täytä kaikkien esteettisiä standardeja.

Koko päivällisessä parasta oli tietysti hyvä seura, ja otamme ehdottomasti uusiksi. Mukavaa saada uusia ystäviä.

Oppirahat pakkaseen

Piti tehdä ystävän lapsen 4-vuotissynttäreille vähän tuomisia, kun sattui vaaleanpunaista marsipaanimassaa olemaan kaapissa. Niistä tulikin oikein hienoja.

Tai sitten ei.

Mokasin suklaan kanssa, tulin tehneeksi suklaakuorrutteen sijaan suklaakreemiä. Tulipahan vierasvaraa. Tarjolle en kehdannut muotopuolia kiikuttaa, ja hyviä oli liian vähän.

Kiitos juhlista, oli todella hauskaa.

"Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi."

Muutama viikko takaperin Jaakko rikkoi juomalasin, sellaisen euron hintaisen halvan, juuri rikkoutumisen mahdollisuus mielessä ostettu. Minua kiukutti silti, varsinkin koska lasi rikkoutui koheltamisen takia, vahingossa kuitenkin. Sirpaleet ja siivo suututtivat. Komensin Jaakon huoneeseensa ja huusin jotakin, oikein aikuismaisesti ja kypsästi, vähän hävetti jo valmiiksi, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ahti katseli kohtausta silmät pyöreinä ja sanoi minun siivotessani siruja: "Jaakko ei osaa pyytää sinulta anteeksi. Jaakko ei osaa sanoa, se oli vahinko."

Se pysäytti.

Tarvitsin näemmä jälleen oman pikku filosofini muistuttamaan minulle yksinkertaisista totuuksista. Ei tietenkään Jaakko lasia tahallaan hajottanut. Jos kyseessä olisi ollut Ahti, hän olisi heti pystynyt selittämään (enkä olisi mitään anteeksipyyntöä edes tarvinnut, sen verran Ahti sentään tulkitsi omiaan minun reaktiostani, vahinko on vahinko), ja todennäköisesti järjetön suuttumukseni olisi haihtunut siihen. Jaakko-parka joutui huoneeseensa ihan syyttä, eriarvoisen kohtelun uhrina, vain siksi, ettei hänellä ole vielä keinoja viestiä omaa puoltaan asiasta.

Puhumaton lapsi on minun armoillani, hän ei pysty puolustautumaan, herättämään äitiään typerästä tunnereaktiosta. Minä en aina pysty toimimaan fiksusti ihan omin avuin, tarvitsen tönäisyn. (Onneksi sentään joskus toimin oikein ihan ite.) Usein, kun ei ole mitään ilmeistä syytä, Jaakon huuto herättää vain ärtymystä, vaikka viesti, jonka se välittää, pitäisi aiheuttaa huolta ja sääliä, halua halata ja lohduttaa. Sanat ja eleet ovat viestinnässämme niin tärkeitä. Tuolloin täytyy pystyä tietoisesti työntämään ärtymys taka-alalle ja käyttäytymään lohduttavasti, eikä se ole aina helppoa, tai edes onnistu, kamalaa kyllä.

Lasiepisodi päättyi onnellisesti, hain Jaakon halittavaksi, eikä minulle kannettu kaunaa. Selitin pojille yhteisesti (vaikka uskonkin vain Ahdin ymmärtäneen, mutta mistä sitä ikinä tietää), että äiti teki väärin, ja pyysin anteeksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun olisikin. Aikuinen jää märehtimään ihan eri tavalla kuin lapsi. Kumpikin poika on takuulla unohtanut koko jutun ja sen jälkeenkin tulleet hermostumiset, reilut ja epäreilut, mutta minä vain syyllistyn asiasta uudestaan ja uudestaan. Kuulemma hyväksi, niin sitä vanhempana kehittyy. Enkä minä sitä nyt päivittäin murehdi, mutta silloin tällöin tuo nimenomainen tapaus nousee mieleeni. Ehkä se on hyvä muistaakin, ja yrittää vastaisuudessa olla viisaampi.

Jaakolla on ollut lasinrikkomiskausi, ja tuon jälkeen on särkynyt vielä kaksi lisää. En hermostunut näkyvästi. Tap tap.

Hei, minulla on kolme pientä poikaa, saammeko tulla kylään?

...joista yksi on erityislapsi. Saattaa kieltämättä kuulostaa vähän hurjalta.

Olen alusta asti suhtautunut Jaakkoon suurin piirtein kuin "normaaliin", toisin sanottuna hän ei saa juurikaan vapauksia erityisyytensä tähden. Okei, sai kiipeillä enemmän pienempänä kuin ehkä olisin antanut "tavallisen" lapsen, on saanut enemmän omenia kuin veljensä (ja tahtonutkin), enkä ole opettanut sanomaan "kiitos" (ilmeisistä syistä, haahaa), tosin viimeiseen tulee jossain vaiheessa luultavasti joku kortti/puhelaitehässäkkä.

Olen siis myös parhaani koittanut opettaa, miten kylässä käyttäydytään. Nyt vaan mummolavisiitillämme havahduin, ettemme ole pitkään aikaan oikein käyneet kenenkään luona. Olemme toki olleet sairaitakin vähän väliä, mutta kyllä kyläilyistä on silti kulunut pitkä aika. Oli nimittäin muutamakin yllätys takataskussa.

Vierailimme lapsuudenystävieni luona, toisena päivänä vietimme koko päivän kaverilla, toinen kyläily oli parituntinen pikapysähdys. Kummankin ystävän tapaamisesta oli kulunut ihan liian pitkä aika, joten oli kyllä mahtavaa, kun aikataulut osuivat yksiin.

Kyläillessä pätee tietenkin eri säännöt kuin kotona, elleivät ne sattumalta ole täysin yhtenevät omien käytäntöjeni kanssa. Esimerkiksi sohva on ikuinen murheenkryyni, meille kun ei sellaista mahdu, joten en ole treenannut Jaakkoa olemaan sillä hyppimättä. Siitä saa alvariinsa olla sanomassa, ja osan aikaa unohdan vahtia asiaa. Jossain vaiheessa kesken kuulumisten vaihdon alan miettiä, että tuossa ylös alas liikkuvassa pellavapäässä on nyt jotain, mikä nykii mieleni taustalla... Ahha!

Ahdille oli haastavaa, kun kyläpaikan lelut piti kerätä paljon huolellisemmin pois kuin kotona (joka ikisen leikin päätyttyäkö?), leluja ei saanut omia, joihikin ei saanut koskea, ja vielä olisi pitänyt leikkiä vieraan lapsen kanssa! Ahti kun on hitaasti lämpiävää sorttia.

Pikakäynnillä olinkin vähän helisemässä, kun ensiksi saavuimme huutokonsertin säestämänä (hanskata jätettiin lyhyen kävelymatkan ajaksi autoon, kesken matkan Ahti olisi halunnutkin ne, eikä käännytty), ja uuden tuttavuuden tomerat ohjaukset lelujen käyttötavasta tahi oikeudesta aiheuttivat parikin itkukohtausta. Olisi voinut luulla, että on karaistunut äitinsä tuikean äänen myötä, mutta ilmeisesti suloinen 5-vuotias Justiinanalku oli sittenkin liikaa.

Päivävisiitillä taas oli herttaisen ihana puolitoistavuotias nassikka, jonka leikkiyritykset kilpistyivät aika usein Ahdin hätäiseen "Äiti, tuo työntää (mopossa) minua, ei saa!" tai "Äiti, tuo yrittää ottaa minun kädestäni!" Yritin selittää, että pieni poika haluaisi vain leikkiä, mutta kyllähän tuo hippasen alle 3-vuotiaskin on aika pikku. Selvisimme kuitenkin sulassa sovussa enimmän osan aikaa.

Muistin saapuessamme varmistaa, ettei mitään liian hyvää syötävää ole näkösällä (hedelmät saivat olla rauhassa, toisin kuin vielä vuosi sitten, jihuu!), eikä mitään mielenkiintoista, mutta särkyvää, sisustushärpäkettä ole vaaravyöhykkeellä. Muistimme pestä kätemme heti tullessamme. No juu, siis minä muistin, ja marssitin lapsetkin peräkanaa hanan kautta.

Olin myös pakannut mukaan leluja (lähinnä vauvalle) ja syömistä, sekä toki perusvauvakamat, ja lisäksi varavaatekerran jokaiselle lapselle vahinkojen varalta (ei onneksi tarvittu). Lisäksi hoksasin tuoda tuliaisia, mitä ei varmasti isäntäväen puolelta vaadittu, mutta itselleni tuli hyvä mieli, vaikka eivät kovin kummoisia olleetkaan.

En toisaalta älynnyt tarkistaa, onko ulko-ovi lukossa (Jaakko karkasi hetkeksi sukkasillaan pihalle, ei onneksi ollut vahtimatta). Seuraavalle pidemmälle kyläreissulle taidan ottaa suosiolla tabletin mukaan, niin saadaan menoa rauhoitettua, jos äityy liian hurjaksi. Nyt löytyi muita keinoja, eikä niitä niin tarvittukaan. Olisi myös järkevää, että Jaakolla olisi eräänlaiset matkakortit mukanaan, jossa olisi pöytäkorteista tärkeimmät, ja pari muuta kätevää. Olen tätä ennenkin ajatellut, mutta koska ei olla liikahdettu kotoa juurikaan, en ole saanut aikaiseksi.

Lisäksi pitäisi muistaa, että lapset keskeyttävät koko ajan. Puhun toisinaan liioitellen ja dramaattisesti aluksi, ja pehmentelen puheitani julistuksen jälkeen. Esimerkiksi "Se on täysi idiootti!" saisi peräänsä jatkon "...tai siis olen muutamista hänen esittämistään mielipiteistä jyrkähkösti eri mieltä, enkä oikein voi hyväksyä tiettyjä juttuja hänen käyttäytymisessäkään, mutta sehän nyt on tietysti vain minun mielipiteeni, eikä tarkoitukseni ole tuomita muita. Ommmm." Lapset kuitenkin tekevät ensimmäisen dramaattisen puuhkaisun jälkeen jotain, joka vaatii välitöntä puuttumista, jonka jälkeen unohdan, mistä olimmekaan puhumassa, ja jatkan toiseen aiheeseen. Kotona vasta huomaan lausuneeni muutamankin kärkevän kommentin ilman minkäänlaista selittävää jälkipuhetta. Rehellistä, mutta ei kovin diplomaattista, ja ennen kaikkea melko noloa.

Käytäntöä, käytäntöä, käytäntöä! Tarvitsemme enemmän harjoitusta. Minusta on ihanaa emännöidä, ja kaikista helpointa on tavata ystäviä kotona, jossa tutut ympyrät pitävät lapset kiireisinä, ja minä saan keskittyä jutustelemaan. Mutta eipä meistä koskaan tule suvereeneja sosialisoijia, jos pysymme vain kaikkein turvallisimmalla mukavuusvyöhykkeellä. Varsinkin Jaakko tarvitsee useita toistoja oppiakseen, miten missäkin tilanteessa kuuluu olla, eikä Ahtikaan itsestään tai selostuksesta opi.

Siispä kutsukaa meidät rohkeasti kylään! Kyllä me osaamme käyttäytyä. Ihan varmasti.

Niin ja Joonatan? Kuin pieni, istuva enkeli, ihmisen mieli. Perästä kuuluu, odotetaas, jahka päästään ensi kesään. 



P.S. Kävimme kirpputorilla, ja ajattelin esitellä löytöjäni tarkemminkin. Tässä vähän maistiaisia parhaista paloista, löysin hauskat pipot poikapoppoolle, jonkun ihan itse tekemiä. 

Instant karma

Siivoilin eilen illalla keittiötä tavallisemman iltakooman sijaan, lapset kaikki jo nukkuivat. Meillä on pieni asunto, vain yksi ovi erotti minut lastenhuoneesta, ja vauva nukkuu kanssani tupakeittiöön mahdutetussa parisängyssä. (Uhrasimme olohuoneen.)

Siis siivosin keittiötä, tiskasin pari astiaa, ja avasin kuivauskaapin ne sinne laittaakseni. Harmikseni huomasin ison, puisen leikkuulaudan nakottavan
kuivausritilän vallanneiden astioiden päällä. Sen kuuluisi olla niiden takana! Sanoin vieressä puuhailevalle miehelle sanatarkasti: "Tätä mä ihmettelen, että jos sä kerran saat sen sieltä pois niin mikset sä saa sitä sinne takas." Aloin puhuessani näyttämään mallia ja ujutin leikkuulautaa kippojen ja kappojen ylitse. Ehdin tuskin lauseeni loppuun, kun kaikki huolella väistämäni astiat rämähtivät helvetillisen metelin saattelemana alas. Minä aloin välittömästi nauraa ja mies kommentoi, ettei tähän varmaan tarvitse sanoa mitään. Lapset eivät ihme kyllä heränneet. Sainpahan kerrankin välitöntä palautetta.

Tänään lähdimme Helsinkiin mummolaan, ihanaa vaihtelua arkeen, flunssakin sopivasti loppusuoralla. En voi muuta kuin hämmästellä, kuinka helposti voi parin tunnin automatka kolmen pienen lapsen kanssa sujua! Pienimmät nukkuivat koko matkan, ja Jaakko oli tyytyväinen pari banaania saatuaan. On elämä joskus helppoa, sano.

Proteiinirikas perjantai

Pölö.

Taisin puhua viime laihdutuspäivityksessä jotain pyörän keksimisestä uudelleen. No, keksitään nyt samantien tulenteko. Tai kuin olis laskeutua ylipäätään puusta. Kävellä kahdella jalalla. Mitä näitä nyt on, itsestäänselvyyksiä, mutta paljon tarvittiin aikanaan niiden saavuttamiseen. Sellainen olo on. Terveisiä vaan ravitsemusterapeutille Kuopioon, kyllä sinäkin tästä olet vuosien mittaan aina kysellyt (epävirallisissa yhteyksissä, suom. huom. vastaanotolle en ole vielä toistaiseksi päätynyt). Minun vastaukseni on ollut "kaikki kunnossa". Itseäni lainaten viime perjantailta: "Proteiini hanskassa". Kunnes aloin äkkiä miettimään, että millähän perusteella.

Juu-u, jokaisella aterialla on proteiinia, check. Aterioita on yleensä monta päivässä, check. Proteiini hyvistä lähteistä ja paljon... hetkinen, hetkinen, hetkinen. Mikä oikeastaan on paljon? Aloin tutkimaan asiaa ja muistelemaan menneisyyttä. Kun aikanaan elämäntapamuutoksen tein, yksi suurista haasteistani oli saada proteiini suositusten mukaiseksi, omasta hiilihydraattipainottesesta ruokavaliostani sitä tuli aivan liian vähän. Tuolloin oli roppakaupalla muitakin perusjuttuja pielessä, kuten päivittäinen karkkipussi, joten sarkaa oli aivan riittämiin ilman proteiinin hienosäätöä. Joten kun sain sen tasolle 15 % päivittäisestä energiansaannista (E), olin tyytyväinen. Suunnilleen siis gramma per painokilo, tai vähän alle, jos oikein muistan. Näillä mentiin nykyäänkin.

Paitsi että. Tuon ajan jälkeen olen ollut parisen kertaa raskaana, ja elopaino on seilannut edestakaisin asettuen tukevasti (hah) noin kaksikymmentäkiloa ylemmäs sitten elämäntapamuutoksen. Mitäs sitten, kyllähän minulla sitä proteiinia on ruokavaliossa, ei tässä mitään. Joo, 20 kg kevyemmän minän verran ja silloinkin vain minimisuositukseen riittävästi. Kun pikainen haku kertoi, että sekä raskaana olevalle että laihduttajalla suositellaan 1,5 g proteiinia painokiloa kohden, eikä hiukan enemmästäkään mitään haittaa ole, etenkin jos yhtään kuntoilee. Mahdollisesti minä en olekaan geneettinen epäonnistuminen, jonka surullisena kohtalona on joka raskaudessa ja imetyksessä kerätä valtavat ruokahimot ja sitä kautta melkoiset kilot, vaan en vain ole syönyt tarpeeksi sitä jo muutamaan kertaan mainittua proteiinia. Kiroaisin jos kehtaisin.

Katsokaas kun tämän naisen nenä on jo pidemmän aikaa näyttänyt taivasta kohti, nenäkarvat voisi laskea kertavilkaisulla. Kyllähän MINÄ osaan. MINÄ tiedän. MINÄ en tarvitse neuvoja. Kuulkaa tää elämäntilanne. No, nää geenit. Tää imetys, uskotteko. Minkäs teen, kaikkea on kokeiltu, eikä mikään auta, ruoka maistuu, paitsi ns. "normaalitilassa". Ei sinänsä yllätä, ettei se kuitenkaan ihan noin mennytkään. Nöyräksi pistää, että selitys oli noinkin ILMEINEN. Laihdutusmaailmassa toi on yhtä selvä juttu kuin 2+2 = 4. Minä vaan tarjoan viitosta, tai mahdollisesti seiskaa ja puolta vastaukseksi.

Yksi selitys itsepäiseen sokeuteeni löytyy ideologiasta. Olen ollut kasvissyöjä jo kymmenisen vuotta, ja yhdistin proteiinikeskustelut aina lihansyöntiin. Haaveilen vegaaniudesta vielä jossain vaiheessa elämääni, ja proteiinin haaliminen kasvislähteistä tuntui työläältä, sekä imeytyykin huonommin. Se kun ei ole valmiiksi pureskeltua ja sulateltua. Pelkäsin kai puoliksi tiedostamatta, että jos myönnän proteiinin vähyyden, minun olisi käytännössä pakko myöntää, että kasvissyöjän ruokavaliostani puuttuu jotain. Kyllä vain, järjen jättiläinen, lisää kasvisprotskua!

Toinen syy on vain yksinkertaisesti jämähtäminen. Hoidin asian aikanaan mielestäni kuntoon, pistin mapin kiinni ja hyllylle, enkä avannut sitä uudestaan. En kyseenalaistanut syömisiäni siltä osin, onhan tässä kaiken näköistä muutakin mietittävää. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. En uskalla edes kuiskata tätä ääneen, tai ei ainakaan pitäisi, mutta jospa tästä löytyisi salainen ainesosa, jonka avulla en lihoisikaan neljännessä raskaudessa palloksi? Ja mahdollisesti laihtuisin sitä ennen?

Painonhallinnallisesti tämä viikko on ollut melko katastrofaalinen. Ateriarytmi ihan poskellaan, annoskoot hukassa, vedenjuonti saharan ja monsuunin väliä vaihdellen, flunssaa ja väsymystä. Positiivista on, että en ole juurikaan herkutellut, vain yksi suklaapäivä koko viikolla. Pistän haasteet nyt hetkeksi tauolle, ja yritän päästä sinuiksi tämän uuden proteiinipläjäyksen kanssa. Aiheuttanut merkillisiä tilanteita. Yleensä herään aamulla supernälkäisenä, nyt on sekä ruokahalua että nälkää saanut odotella useamman tunnin. Kokonaisvaltaisen syömisrytmin kautta huono asia, eli töitä vaatii. Eilen söin ihan liikaa lounaalla kello kahdentoista aikaan, mutta nälkää ei sitten kuulunutkaan vielä 19 aikaan illalla. Olipa helppoa syödä kohtuullinen ja järkevä iltapala. Mutta pidemmän päälle ei liene järkevää syödä koko päivän ruokia kerralla... Tämä siis ihmiseltä, jonka ateriaväli on toisinaan kaksi tuntia, koska yksinkertaisesti niin nälkä ja mieliteko koko ajan!

Huolimatta melko poskelleen menneestä viikosta, housut mahtuivat melko hyvin, eivät tosin tuntuneet mitenkään erityisen paljon väljemmiltä viime viikkoon verrattuna. Ehkä kokonaisvaltaisesti istuivat vähän "tasaisemmin"? Takamus aavistuksen hikkipikkiriikkisen pienentynyt? Alkuviikosta liikuntahetket siellä täällä onnistuivat ihan hyvin, nyt pelkästä arjesta selviäminen tän flunssan kourissa (joka ei tosin ole iskenyt vielä kovin pahasti) on riittänyt. Eihän liikuntaa saa sitä paitsi kipeänä harrastaa.

Knoppitietona kerrottakoon hakukierroksen satona suosituksen proteiinin määrästä aamupalalla olevan noin 30 g, mikä on minulla ennen täyttynyt korkeintaan puoliksi. Lisäksi päivän aikana pitäisi olla vielä kahdella aterialla tuollainen 30 g kertajysäys, niin hyvä olisi. Tätä kohti.

Kikhernepussi

Huomasittekin ehkä eilisen kirjoituksen olleen vähän omituinen, pari kummaa virhettäkin pääsi livahtamaan julkaistuun versioon. Johtuu siitä, että nukahdin jo 19 jälkeen vaavin viereen täysissä pukeissa, ja heräsin joskus 23 maissa tokkurassa. Ei tullut sitten kovin laadukasta julkaisua, ei! En tiedä, mikä niin väsyttää, ehkä hiukan tavallista rikkonaisemmat yöt? Yleensä meillä nukkuvat kaikki, vauvakin aika hyvin, mutta nyt ovat parina yönä herätelleet kaikki kolme vuorotellen, ja vielä koirat ja mieskin.

Ehkäpä eilis- ja tämänaamuisille kokkailuilleni voi hakea selitystä tuosta, tai sitten olen vain muuten höppänä. Liottelin ja keittelin kikherneitä ison kasan, ja innostuin jatkojalostamaan satsia viimeisen päälle. Sain nimittäin ystävältäni hänelle tarpeettoman lihamyllyn (uuden! kiitos! iiih!) pitkäaikaislainaan, piti heti päästä testaamaan. Todella hyvä pistämään kikherneet polvilleen!

Tein sitten falafeleja, hummusta ja paahdettuja kikherneitä. Tai yritin tehdä. Falafelit olisivat vielä muotonsa puolesta läpäisseet seulani, minä kun en ole turhantarkka (niin nuo ensimmäisen kuvan kökkänät, jos joku ei tunnista), mutta ilmeisesti niihin käyttämäni kuivattu persilja (olisi pitänyt reseptin mukaan olla tuoretta) kärähti uunissa, ja nyt pyöryköissä on palaneen makuisia sattumia. Yäk.

Paahdetut kikherneet ovat oivia naposteltavia, herkullisia ja terveellisiä, ja olen aikonut jo pitkään tehdä niitä. Tutkailin eri ohjeista paistoaikoja ja maustamista, jälkimmäinen onnistuikin, mutta paistoaika sen sijaan... No, minigrippussissa ovat syömiskelpoiset yksilöt.

Hummuksesta tuli sentään herkullista! Luultavasti olen jo oppinut kantapään kautta. Hummus tehdään tahinista (seesaminsiementahnaa) ja kikherneistä, ja tein jälleen tahinimkin itse (sädekehä). Olen käräyttänyt seesaminsiemenet ainakin kahdesti aikaisemmin! Kolmas kerta toden sanoo.

Muistin myös, miksi en nykyään juuri kokkaile pidempiä tai keskittymistä vaativia juttuja, vaan jätän ne suosiolla miehen heiniksi. Ensin Joonatan kyllästyi leikkimään leluillaan, ja kävi kärttyisästi. Nostin pojan toiveikkaasti reppuun, mutta se ei oikein ollut Joonatanista mukavaa. Joten hytkyttelin sitten itseäni samalla kun murskasin ja sekoittelin kikherneitä. Ei helpottanut hommaa.

Sitten Ahti sai tarpeekseen, ja vaati äidin huomiota, mieluiten leikkimään junaradalla kanssaan, ja koska väsyneisyys ja nälkä jo olivat hänet saavuttaneet. "äiti ei nyt ehdi" tiuskaistuna tuskastuneesti ei saanut hyvää vastaanottoa. "Kauniiksi" lopuksi Jaakko tuli kiskomaan minua keittiöstä, olisi varmaan halunnut minun peittelevän sänkyynsä hetkeksi levähtämään, mutta minä vain itsepäisesti ilmoitin olevani kiireinen. Lopulta kaikki parkuivat, minä ärjyin, ja rähisin vielä miehellekin, kun ei mielestäni saapunut tarpeeksi nopeasti avuksi. Pyysin kyllä juurta jaksaen anteeksi kaikilta myöhemmin, jospa suuremmitta traumoitta selvittiin. Erikoisempi ruuanlaitto harkitaan jatkossa tarkkaan, kaikki hetken innostukset aion vakaasti unohtaa.

Etenkin kun parin tunnin kokkaussessiosta on tuloksena lähinnä kärähtänyttä papua eri muodoissaan. Ja hyvää hummusta, joskin kenties vähän turhankin kiinteää.