Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiukuttelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiukuttelu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Piitkä perjantai

Onpas ollut piiitkä päivä. Housut kiristävät, kiukuttaa, ei löydy mitään päälle pantavaa, koska olen niin lihava, haaveilen paastoista ja lakkoiluista, mutta kai se on vain otettava lusikka kauniiseen käteen. Tai mieluummin ottaisin sen sijaan vaikka sen kahvakuulan, joka on tainnut jälleen hautautua nurkkaan pölykerroksen alle. 

Aamulla ( = aamupäivällä) sain loistoidean tehdä sellaisen ennen ja jälkeen -kuvasarjan, jossa olen ensiksi ihan kauhea kotikauhtanassani (ylettyy tuo kukallinen kaapu polviin asti, ja vaikka se on ihan järkyttävä, on se silti mielestäni kuitenkin söpö ja niin mukava päällä...) ja sitten myöhemmin ottamassani kuvassa sirpakka, laitettu, ja kaikin puolin kivan näköinen. Jotain asukuvaakin voisi yrittää. 




Mutku sitten kävikin näin.




Noku. Ei sitten. En vaan. Taisin alkaa noin kahden aikaan räyhäämään elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja sen mentyä ohitse, ei enää huvittanutkaan etsiä niitä muutamaa sopivaa vaatetta kaapin perältä, tai kammata hiuksia. Piti lähteä lasten kanssa ulos, ja kirosin hartaasti sitäkin, ettei minulla oikein ole mitään järkevää päälle pantavaa ulos(kaan). Kauhtunut kolitsi ja leveälahkeiset, punaiset (!) verkkarit olivat sitten Äidin Valinta. Enoleturhamainenenoleturhamainenenoleturhamainen.

Onhan minulla kaappi täynnä vaatteita. Olisi pari kivaa takkiakin. En vaan pirskatti soikoon mahdu niihin. Isäni tässä pari viikkoa takaperin visiitillään ilahtuneen oloisesti huomautti, että ette sitten kertoneet perheen lisäyksestä tällä kertaa, lienet jo kolmannella? Eikä meinannut millään uskoa, kun vastaan väitin. Nöyryyttävää, mutta aika hauskaa.

Noo, mikset sitten laihduta? Eikös sinun jo pitänyt laihduttaa? Mitäs nää perjantairaportit ovat olleet? Lämpiksesi kirjoittelet? Proteiinioivallus? Vettä kitaan? Teen ihmeitä tekevä vaikutus? Lenkkeily, hmmm?

Noku. Mutku. Äääh.

Tämän takia ihmiset aloittavat niitä nutrauskuureja tai muita paastoja, karkkilakkoja ja pullakatkoja. Ne ovat HELPPOJA. On yksinkertaista vain todeta "Stop töhryille syömiselle!" ja olla sitten jonkun tietyn juoman tai dieetin varassa tietyn mittainen aika. Ja pim! Sitten on laiha. Eihän se tietenkään noin mene aina. Alkuun sujuu, sitten monia jo tympii. Itse kestäisin ehkä viikon, enkä kenties laihdutuksen vuoksi sitäkään.

"Mä ensin laihdutan nää kilot pois, ja sitten kun kestän itseäni ja olen ihanan laiha, opettelen syömään järkevästi ja fiksusti." Red alert, red alert, mayday mayday, Diet Plane going doooown! Ei toimi. Tai siis, tottakai, aina se jollain onnistuu. Minä en vaan taatusti kuulu siihen joukkoon. Jos jollain ilveellä saisinkin kilot kärvisteltyä pois syömällä jauheita, saisin katsoa niitä peilistä jo muutama kuukausi jälkeen jauhekuurin. En vain ehtisi opetella uusia tapoja niin nopeasti, putoaisin ihan tyhjän päälle.

Kyllä tässä silti jotain tarttis tehrä. Olen epätasapainossa. Kestän suhteellisen hyvin suuria määriä sokeria, jos juoksen ne samantien lenkkipolulla pois. Nyt kun vain köpöttelen leikkipuistossa (no, tänään vähän juoksin ja roikuin, mutta ihan marginaalista liikuntaa silti) ja kyykkään leluja lattialta, en mitenkään polta kaikkea sitä energiaa, mitä sokerista niin helposti tulee. Eikä se nyt tietenkään muutenkaan mikään paras ravinnonlähde ole, mutta jos nyt sivuutetaan se.  Täytyisi löytää uudestaan tasapaino syömistensä kanssa, niiden kuuluisi tukea nykyistä elämäntilannetta.

En nyt jaksa uhota mitään. Uhoan vaikka taas ensi maanantaina. Sunnuntaina kaivan viime maanantain kirjoituksen esiin, ja raportoin, miten meni. Nyt vain suuntaan tasaisen, kiinteän katseeni kohti horisonttia, nostan määrätietoista leukaani hivenen ja annan sopivasti sattuneen tuulen leyhyttää mystisesti pidentyneitä hiuksiani sovinnaisesti, ja suuntaan ajatukseni rakentamaan laihuuteni temppeliä pala kerrallaan, alusta jälleen, mutta sentään vanhoille perustuksille. (No yöööök, mutta oli silti pakko. ;))

torstai 2. huhtikuuta 2015

torstai 12. helmikuuta 2015

Kikhernepussi



Huomasittekin ehkä eilisen kirjoituksen olleen vähän omituinen, pari kummaa virhettäkin pääsi livahtamaan julkaistuun versioon. Johtuu siitä, että nukahdin jo 19 jälkeen vaavin viereen täysissä pukeissa, ja heräsin joskus 23 maissa tokkurassa. Ei tullut sitten kovin laadukasta julkaisua, ei! En tiedä, mikä niin väsyttää, ehkä hiukan tavallista rikkonaisemmat yöt? Yleensä meillä nukkuvat kaikki, vauvakin aika hyvin, mutta nyt ovat parina yönä herätelleet kaikki kolme vuorotellen, ja vielä koirat ja mieskin.

Ehkäpä eilis- ja tämänaamuisille kokkailuilleni voi hakea selitystä tuosta, tai sitten olen vain muuten höppänä. Liottelin ja keittelin kikherneitä ison kasan, ja innostuin jatkojalostamaan satsia viimeisen päälle. Sain nimittäin ystävältäni hänelle tarpeettoman lihamyllyn (uuden! kiitos! iiih!) pitkäaikaislainaan, piti heti päästä testaamaan. Todella hyvä pistämään kikherneet polvilleen!

Tein sitten falafeleja, hummusta ja paahdettuja kikherneitä. Tai yritin tehdä. Falafelit olisivat vielä muotonsa puolesta läpäisseet seulani, minä kun en ole turhantarkka (niin nuo ensimmäisen kuvan kökkänät, jos joku ei tunnista), mutta ilmeisesti niihin käyttämäni kuivattu persilja (olisi pitänyt reseptin mukaan olla tuoretta) kärähti uunissa, ja nyt pyöryköissä on palaneen makuisia sattumia. Yäk.

Paahdetut kikherneet ovat oivia naposteltavia, herkullisia ja terveellisiä, ja olen aikonut jo pitkään tehdä niitä. Tutkailin eri ohjeista paistoaikoja ja maustamista, jälkimmäinen onnistuikin, mutta paistoaika sen sijaan... No, minigrippussissa ovat syömiskelpoiset yksilöt.




Hummuksesta tuli sentään herkullista! Luultavasti olen jo oppinut kantapään kautta. Hummus tehdään tahinista (seesaminsiementahnaa) ja kikherneistä, ja tein jälleen tahinimkin itse (sädekehä). Olen käräyttänyt seesaminsiemenet ainakin kahdesti aikaisemmin! Kolmas kerta toden sanoo.




Muistin myös, miksi en nykyään juuri kokkaile pidempiä tai keskittymistä vaativia juttuja, vaan jätän ne suosiolla miehen heiniksi. Ensin Joonatan kyllästyi leikkimään leluillaan, ja kävi kärttyisästi. Nostin pojan toiveikkaasti reppuun, mutta se ei oikein ollut Joonatanista mukavaa. Joten hytkyttelin sitten itseäni samalla kun murskasin ja sekoittelin kikherneitä. Ei helpottanut hommaa.

Sitten Ahti sai tarpeekseen, ja vaati äidin huomiota, mieluiten leikkimään junaradalla kanssaan, ja koska väsyneisyys ja nälkä jo olivat hänet saavuttaneet. "äiti ei nyt ehdi" tiuskaistuna tuskastuneesti ei saanut hyvää vastaanottoa. "Kauniiksi" lopuksi Jaakko tuli kiskomaan minua keittiöstä, olisi varmaan halunnut minun peittelevän sänkyynsä hetkeksi levähtämään, mutta minä vain itsepäisesti ilmoitin olevani kiireinen. Lopulta kaikki parkuivat, minä ärjyin, ja rähisin vielä miehellekin, kun ei mielestäni saapunut tarpeeksi nopeasti avuksi. Pyysin kyllä juurta jaksaen anteeksi kaikilta myöhemmin, jospa suuremmitta traumoitta selvittiin. Erikoisempi ruuanlaitto harkitaan jatkossa tarkkaan, kaikki hetken innostukset aion vakaasti unohtaa.

Etenkin kun parin tunnin kokkaussessiosta on tuloksena lähinnä kärähtänyttä papua eri muodoissaan. Ja hyvää hummusta, joskin kenties vähän turhankin kiinteää.