Onpas ollut piiitkä päivä. Housut kiristävät, kiukuttaa, ei löydy mitään päälle pantavaa, koska olen niin lihava, haaveilen paastoista ja lakkoiluista, mutta kai se on vain otettava lusikka kauniiseen käteen. Tai mieluummin ottaisin sen sijaan vaikka sen kahvakuulan, joka on tainnut jälleen hautautua nurkkaan pölykerroksen alle.
Aamulla ( = aamupäivällä) sain loistoidean tehdä sellaisen ennen ja jälkeen -kuvasarjan, jossa olen ensiksi ihan kauhea kotikauhtanassani (ylettyy tuo kukallinen kaapu polviin asti, ja vaikka se on ihan järkyttävä, on se silti mielestäni kuitenkin söpö ja niin mukava päällä...) ja sitten myöhemmin ottamassani kuvassa sirpakka, laitettu, ja kaikin puolin kivan näköinen. Jotain asukuvaakin voisi yrittää.
Mutku sitten kävikin näin.
Noku. Ei sitten. En vaan. Taisin alkaa noin kahden aikaan räyhäämään elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja sen mentyä ohitse, ei enää huvittanutkaan etsiä niitä muutamaa sopivaa vaatetta kaapin perältä, tai kammata hiuksia. Piti lähteä lasten kanssa ulos, ja kirosin hartaasti sitäkin, ettei minulla oikein ole mitään järkevää päälle pantavaa ulos(kaan). Kauhtunut kolitsi ja leveälahkeiset, punaiset (!) verkkarit olivat sitten Äidin Valinta. Enoleturhamainenenoleturhamainenenoleturhamainen.
Onhan minulla kaappi täynnä vaatteita. Olisi pari kivaa takkiakin. En vaan pirskatti soikoon mahdu niihin. Isäni tässä pari viikkoa takaperin visiitillään ilahtuneen oloisesti huomautti, että ette sitten kertoneet perheen lisäyksestä tällä kertaa, lienet jo kolmannella? Eikä meinannut millään uskoa, kun vastaan väitin. Nöyryyttävää, mutta aika hauskaa.
Noo, mikset sitten laihduta? Eikös sinun jo pitänyt laihduttaa? Mitäs nää perjantairaportit ovat olleet? Lämpiksesi kirjoittelet? Proteiinioivallus? Vettä kitaan? Teen ihmeitä tekevä vaikutus? Lenkkeily, hmmm?
Noku. Mutku. Äääh.
Tämän takia ihmiset aloittavat niitä nutrauskuureja tai muita paastoja, karkkilakkoja ja pullakatkoja. Ne ovat HELPPOJA. On yksinkertaista vain todeta "Stop
"Mä ensin laihdutan nää kilot pois, ja sitten kun kestän itseäni ja olen ihanan laiha, opettelen syömään järkevästi ja fiksusti." Red alert, red alert, mayday mayday, Diet Plane going doooown! Ei toimi. Tai siis, tottakai, aina se jollain onnistuu. Minä en vaan taatusti kuulu siihen joukkoon. Jos jollain ilveellä saisinkin kilot kärvisteltyä pois syömällä jauheita, saisin katsoa niitä peilistä jo muutama kuukausi jälkeen jauhekuurin. En vain ehtisi opetella uusia tapoja niin nopeasti, putoaisin ihan tyhjän päälle.
Kyllä tässä silti jotain tarttis tehrä. Olen epätasapainossa. Kestän suhteellisen hyvin suuria määriä sokeria, jos juoksen ne samantien lenkkipolulla pois. Nyt kun vain köpöttelen leikkipuistossa (no, tänään vähän juoksin ja roikuin, mutta ihan marginaalista liikuntaa silti) ja kyykkään leluja lattialta, en mitenkään polta kaikkea sitä energiaa, mitä sokerista niin helposti tulee. Eikä se nyt tietenkään muutenkaan mikään paras ravinnonlähde ole, mutta jos nyt sivuutetaan se. Täytyisi löytää uudestaan tasapaino syömistensä kanssa, niiden kuuluisi tukea nykyistä elämäntilannetta.
En nyt jaksa uhota mitään. Uhoan vaikka taas ensi maanantaina. Sunnuntaina kaivan viime maanantain kirjoituksen esiin, ja raportoin, miten meni. Nyt vain suuntaan tasaisen, kiinteän katseeni kohti horisonttia, nostan määrätietoista leukaani hivenen ja annan sopivasti sattuneen tuulen leyhyttää mystisesti pidentyneitä hiuksiani sovinnaisesti, ja suuntaan ajatukseni rakentamaan laihuuteni temppeliä pala kerrallaan, alusta jälleen, mutta sentään vanhoille perustuksille. (No yöööök, mutta oli silti pakko. ;))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?