Arjen ansoja

Sitä tunnetta voi kuvailla hyvinkin värikkäin sanakääntein, sitä, minkä kokee Prisman kassalla, kun pitäisi maksaa reilun satasen ostokset, ja alkaa vähitellen valjeta, ettei lompakosta taidakaan löytyä korttia, jolla olisi rahaa tarpeeksi. Ei siis siksi, että tili olisi yllättäen ja pyytämättä tyhjentynyt, vaan ihan yksinkertaisesti normaalisti käyttämäsi maksukortti ei ole lompakossa, vaikka sen pitäisi siellä olla.

Takana on jono, pengon lompakkoani kuumeisesti elätellen toivoa, että kortti olisi vain eri paikassa. Ehei. Tässä vaiheessa ei auta kuin nöyrästi tunnustaa, että näin pääsi käymään. Pakkaan korvat kuumottaen sadat ostokset kasseihin, selitän samalla Ahdille, miksi ostokset jäävät odottamaan, ja kiitän onneani, että päätin kotona olevien pakasteiden riittävän seuraavaan viikkoon. Kärrään autokärryn viereiselle kassalle ohjeistetusti ja suuntaan kohti kotia. Puolen tunnin päästä olen takaisin, yhden lapsen tiputin matkasta. Maksan ja taas kotiin. Myyjä naurahti sentään ymmärtäväisesti, kun mutisin asiasta.

Kortti löytyi kotoa, olin maksanut netissä sillä, enkä muistanut laittaa mokomaa takaisin lompakkoon, vaikka toki luulin niin tehneeni. Hohhoijaa.

Päätin, etten harmittele asiaa sen enempää, kerrankos sitä nyt vähän autolla ajelee. Eikä se nyt niin noloa ollut. Olihan minulla sentään rahaa. Paljon kiusallisempaa olisi joutua jättämään viikon ruuat kauppaan jo kiikutettuaan ne kassalle.