Lapsi jälleen kuopassa

...ja äitikin haluaisi vain kaivautua johonkin koloon. Väsyttää!

No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Päivänpaisteinen perjantai

Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.

Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .

Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.

Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.

Äitipisteitä ropisee

Mitä tekee flunssainen äiti infernaalisena sadepäivänä? No, ensin siivoaa koko ketun päivän (valmista ei tule), ja sitten lähtee sinne sateeseen kolmikon kanssa. Viime syksynä olisin vaan tyytyväisenä käpertynyt vaavin kanssa peiton alle ja pistänyt isommat tabletin ääreen, mutta nyt tuo kuopus kierähtää pois ja könyää tiehensä omintakeisella tyylillään, ja Ahti kiljuu heti aamulla ulos katsoessaan "Jee, vettä sataa, rapakoita! Äiti, lähdetään ulos!" Jaakolle tarttis varmaan jostain ostaa sellaiset kalastajien kahluusaappaat, joissa kiinteää pintaa hartiaan saakka. Tai sukelluspuku. Mutta hauskaa oli. Ainakin siihen asti, kun naapurin koppavahko frouva kulkee ohitse viimeisen päälle olevissa ulkoiluvetimissään. Minä edustan kasarisadetakissa, joka ei mene kunnolla kiinni. 

En nyt keksi tähän mitään terävää loppulauselmaa. Hyvää yötä vaan.

Jee, lapio!

Jep jep. Kohta saa olla silmät selässäkin. Mutta nyt vielä rattaista pois pääseminen on riittävän kiinnostavaa. 

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah. 

Takatalvi

Ei nyt oikeasti, aika märkää oli.

Halusin vain esitellä teille viime talven lumispanielit.

Nonih, talvi pulkassa, tervetuloa kevät!

Laumanjohtaja

Heheh, ei tullut kovin kummoinen kuva. Tuon oli tarkoitus esittää urheaa lähtöäni kahden koiran kanssa, vauva repussa (no okei, se olisi ollut vähän vaikeaa saada samaan kuvaan mukaan) ja muksut kiltisti kuvassa, mutta ei ihan onnistunut. Jätin kuvaamisen sikseen suosiolla tuon jälkeen. Meidän Emma-cockeri on haukkuherkkä, tarvitsisi mittavan koulutuksen koirain ohitukseen, mutta sen sijaan käytetään yleensä myöhään illalla lenkillä, jolloin ei pahemmin muita koiria näy. Välttelemme siis tehokkaasti ongelmaa. Paitsi näinä nykyään harvoina kertoina, kun hoidan koko lauman. Mies on autonkorjausreissulla, olen yksinhuoltaja pari päivää, mikä on oikeastaan aika kivaa. Kävimme ihan lyhyellä kävelyllä, mutta se vei silti 40 minuuttia. Pari koiran ohitustilannetta, jolloin Jaakko käsipuoleen kiinni, vuoroin tiukka, vuoroin rauhallinen puhe Emmalle (ei mitään vaikutusta, väyväyväy vetovetoveto silti), ja samaan aikaan Ahdille ohjeita, että hoksaa pysyä sivussa.Tuli muuten hiki.

Hauskaa oli, vaikka ei mikään kovin rentouttava kävelylenkki ollutkaan. Aikaisemmilla kerroilla, kun olen erehtynyt vastaavaa yrittämään, olen vannonut noin 10 minuutin kuluttua lähdöstä, ettei koskaan enää. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu, että voisin lähteä uudestaankin. Ahti on jo iso ja järkevä: "ei saa mennä noihin lätäköihin, ne voivat olla hyvin syviä, niihin voi upota, niihin ei saa mennä". Minä vaan myöntelen, ja pidän Jaakosta kiinni, ettei poika vaan saa kuitenkin päähänsä lähteä testaamaan sulavesilampia. Jaakko ei kuitenkaan enää haahuile "vapaana" ollessaankaan ihan samalla tavalla kuin ennen. Lähtee toki välillä omille retkillensä, mutta aikaisemmasta poiketen tulee takaisin ihan vapaaehtoisesti, ei tarvitse pyydystää. Vaikka kyllä oli tuuriakin pelissä, väitti hiuksenhienosti ainakin kaksi valtavaa koirankakkaläjää, metsäreitillä kun oltiin. Kevät toi, kevät toi kakkelin...

Tiedän kyllä suunnilleen, mikä Emmalla on ongelmana. Se on niin epävarma, että ihan sen takia haukkuu varmuuden vuoksi. Pitäisi järjestelmällisesti vahvistaa itseluottamusta, ja olen sen jo pariin otteeseen viime vuosina ottanut työn alle. Pauttirallaa kaksi viikkoa olen jaksanut joka päivä lenkittää ja kouluttaa, sitten se on jäänyt lapsiarjen alle. Voisi koittaa tänä keväänä taas, periksi ei anneta.

Teksti jäi nyt vähän tyngäksi, koska Nukkumatti taklasi tämän mamman.

Sekalaista sunnuntaita

Jos jollekulle on mahdollisesti epäselvää, miksi arvon amatööribloggaajamme on hieman pullava, niin tässä vihje. (Eivät kyllä kaikki minulle.)

Ihan ite pääsi tuonne. Jumissa.

Pieniä suuria askeleita

Ehtoota! Minäpä olen käynytkin tänään kaksi lenkkiä! Kaksi! Aamulla vaavi repussa hyvässä seurassa kauppaan ja illalla ystävän kanssa lenkille, koirakin pääsi kerrankin emännän mukaan. Kahta en ottanut, olin laiska. Joskus sitä meni joka päivä vaunujen, koirien ja reppureissaajan kanssa. No, hyvä että mieskin saa liikuntaa. Mutta siis mainitsinko jo ne kaksi lenkkiä?

Kuvat ovat tämän päivän ulkoilusta, jonka olisitte saattaneet arvata muutenkin. Joonatan pääsi tokaa kertaa elämässään keinuun, ja nyt tuntui hoksaavan, että hitsi vieköön, täähän on hauskaa. Kikatus vaan kaikui leikkipaikassa. Ulkona ei kuitenkaan mitään kastumista ihmeellisempää sattunut, paitsi että Jaakko juoksi vastakkaisista kehotuksistani huolimatta sulalle luistinradalle, ja vietti naurusta päätellen ilmeisen hauskoja hetkiä liukuen kumisaappaaillaan veden valtaamaa jääpintaa sinne tänne muksahdellen. Välillä kääntyi katsomaan kentän laidalla karjuvaa äitiä (lenkkarit jalassa, millä mä se nyt tuolta haen!), ja taas mentiin. Tulipa lopulta kuitenkin. Kuvitus siis ulkoilusta, jatkojutut muualta, loogista eli ei. Hahah.

Meillä on nimittäin opittu ihania uusia asioita, joita halusin hehkuttaa teillekin. Olisi tässä kohtaa mukava sanoa, että Joonatan ryömii, ja kyllähän hän ryömikin, sen yhden kerran noin metrin verran peruutti, ja ilmeisesti päätti, ettei ole häntä varten tuo juttu. Ryömikööt muut, hän istuu, se on kivaa. Ei sillä, minulle sopii kyllä, etten ihan vielä joudu kaivelemaan hätääntynyttä vauvamatkalaista sängyn alta. Lisäksi Joonatan viihtyy veljensä viihdyttäessä ja leluja tutkien pitkiäkin aikoja lattialla istuen, joten minulla on sitten mukavasti aikaa puuhailla kaikenlaista. Ei, meillä ovat nyt nämä vanhemmat pojat kunnostautuneet.

Jaakko on alkanut lopultakin pestä käsiään edestakaisella käsien hankaamisella yhteen. En tiedä mikä motorinen lukko hänellä on ollut minun silmiini hyvinkin yksinkertaiselta tuntuvan liikkeen suorittamisessa, mutta se ei vaan ole onnistunut. Jaakkoa on autettu käsien pesussa ja mallinnettu tuota liikettä siitä asti, kun hän oppi kävelemään, eli semmoiset neljä ja puoli vuotta. Puoli vuotta sitten näin hänen ensimmäisen kerran suorittavan edestakaisin hankauksen omatoimisesti, mutta sitä ei silti näkynyt käsienpesutilanteessa. Nyt näkyy! Tekee jopa pyynnöstä, upeaa!

Toinen mahtava juttu tapahtui viime kerralla perhekahvilassa. Seurasin huoneen toiselta puolelta, kun Jaakko levitti värikkään palikkalaatikon lattialle valmiina kehottamaan jälkien korjaukseen, kunhan mielenkiinto palasiin loppuu, ja meinasin pudota tuolilta, kun poika jonkin aikaa leluja tutkittuaan alkoi omatoimisesti keräämään niitä takaisin laatikkoon. Ihan itse, ilman eri kehotusta, eikä välttämättä edes tietoisena puuhiensa tarkkailusta!

Samalla perhekahvilareissulla meinasi tämä hormoninyyhky puhjeta itkuun ihan vain siitä, että sanoin Ahdille "mene pesemään kätesi ja naamasi, nenässäsi on kermavaahtoa", ja tuo pieni ihmelapsi meni! Ihan noin vain käveli toisessa tilassa sijaitsevaa vessaa kohti ja tuli puhtaana takaisin, yksin. Ihan noin itsenäisesti ei ole käsien pesu vielä sujunut kertaakaan, osaksi tietty sen takia, että olen tottunut menemään mukaan. Mutta kun yllä kerrotun valossa olen siis auttanut Jaakkoa pesuissa yli 5-vuotiaaksi, eivätkä ne suju vieläkään itse, huomasin, etten oikeasti ollut tajunnut, kuinka pian näiden "normaalien" kohdalla alkaa monet asiat sujua omatoimisesti. Ahti täyttää toukokuussa kolme, ja tässä sitä jo ollaan. Pieni suuri asia.

Märkää.

Märempää.

Lopuksi Joonatan syömässä nuudeleita. Viuhvauh, näitähän on kiva ravistella!

 

Hiekkalaatikkoleikkejä helmikuussa

Kieltämättä käy välilllä mielessä, että onkohan tätä blogia järkevää päivittää ihan joka päivä? Jopa niinä päivinä, jolloin ei ole mitään asiaa. Tai tokihan minulla on aina asiaa, enemmän kuin kukaan jaksaa lukea tai kuunnella, mutta myönnettäköön, että ne saattavat ihan pikkiriikkisen kierrellä samojen asioiden ympärillä. Niiden kotiäidin seikkailujen. Jotka saattavat joskus harvoin olla ihan pikkipikkiriikkisen yksitoikkoisia. Mutta toisaalta, tästä on tullut kiva päivittäinen rutiini, ja pelkään, että jos jätän jonkun päivän välistä, en saakaan enää tartutuksi mihinkään aiheen tynkään. 

Jos voisinkin vain kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa, niin postaukset olisivat usein liiankin pitkiä, ja täynnä mitä moninaisempaa ajatusten Tonavaa. Näin on ainakin helppo väittää, kun en seuraavasta syystä joudu koskaan tätä väitettäni todistamaan. Ne penteleen kuvat. Päähäni on tulikirjaimin kaiverrettu ajatus, että bloggaukseen vain kuuluu kuvia, eikä ilman niitä parane lähteä leikkiin. Haluan pääsääntöisesti julkaista itse ottamiani kuvia, minä kun olen tällainen vaatimaton alkava kuvajaalahjakkuus (tai sitten on vain kivaa ja helppoa julkaista niitä omia näpsyjään, eikä miettiä tekijänoikeuksia), joten niiden satunnainen puute aiheuttaa melkoisen ongelman kulloisenkin mieleen juolahtaneen aiheen käsittelyssä. Kirjoita siinä nyt kestovaipoista ilman kuvan kuvaa vaippapöksystä, tai edes siitä harsosta. (Meinasi jäädä kirjoitusvirhe "kirjoita siinä nyt kestovaipoissa".)

Olivat tuoneet läheiseen leikkipaikkaan tuollaisen läjän hiekkaa. Ilmeisesti sen oli tarkoitus siitä vähitellen itsekseen tuulen (yeah right, pakkasella) tai ahkeran asukkaan avustuksella levitä hiekoitushiekaksi, joten pistettiin lapset töihin. Jotenkin huvittavaa, kun rekat saivat hiekkalastin ja kalenteri näyttää helmikuuta. Lapsuuteni Kainuussa on jättänyt ihan erilaisia muistijälkiä kuin nämä etelän talvet tulevat omilleni jättämään. Saan sitten aikanaan vanhana rutista, että Minun Nuoruudessani meillä oli kuulkaa ihan hankia talvella... Tai no niin. Voisinhan minä nytkin jo.

 

'

Tää nyt vaan on jotenkin söpö kuva. Meillä muuten oikeaoppisesti juodaan ruuan kanssa yleensä vettä, päivittäin välipaloilla kauramaitoa ja harvemmin mehuja, limsoja eivät lapsiparat saa juuri koskaan, sillä en välitä niistä itse. Isältään joskus kokista (yäkyäk) maistavat. Huomatkaa kiiltävä sädekehäni.

Tänään olen liikkunut arkisen aherruksen tiimoilta niin paljon, että tunnen ihan tehneeni jotain "oikeaa liikuntaa". Pyörittelen monenlaisia fyysiseen aktiivisuuteen liittyviä ajatuksia mielessäni, aika näyttää, josko ne konkretisoituvat mitenkään. Aamulla herätessäni kuudelta (ja noustessani ylös! Ei sänkymakoilua tänään!) päätin, että tästä päivästä tulee mallipäivä. Ei tietenkään ihan, mutta hyvin läheltä mentiin. Ei mikään tyypillinen maanantai.

Päiväraportti:

- Syömiseen Keskittyminen: Huono (!)
- Ateriarytmi: Hyvä
- Proteiinin määrä: Hyvä

Keksitäti

Minä leivoin keksejä! Pyörittelen usein mielessäni ajatuksia leipomisesta, miten kivaa se olisikaan, mutta homma jää usein toteuttamatta. Joko en ehdi, viitsi, jaksa tai pelkään (aiheellisesti) syöväni kaikki herkut itse. Lukemattomia kertoja on pullaa tai vastaavaa leivottu "vierasvaraksi". Hahaha.

Tänään roudasin leijonanosan kekseistä naapurille, ja kunnostauduin puiston Keksitätinä jakamalla lapsukaisille sokerivoipitoisen herkun, jossa on myös pähkinää ja kaurahiutaleita. Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Lasten kanssa kuuluisi leipoa. Kyllähän minä. Mutta suunnilleen vain joka kolmas kerta, muulloin sanon, että saat sitten kun olet isompi, ja vaiennan mahdolliset vastalauseet lusikallisella taikinaa. Toimii yleensä.

Seuraava projekti olisi tehdä pähkinäisiä välipalapatukoita. Epäilen, että osa Ahdin kotiinpaluuraivareista olisi vältettävissä, jos tarjolla olisi pieni energiatankkaus ennen kotiinlähtöä. No niin, nyt se on sanottu blogissa, joten niitä on pakko pian tehdä.

Tänään saatiinkin ulkoillesta tullessa Jackpot. Olisin mielelläni sisään päästessämme ollut kolme äitiä kolmen äidin sijaan. Vauva halusi maitoa VÄLITTÖMÄSTI, Jaakko juotavaa ja lohtua HETI PAIKALLA ja Ahti tarvitsisi ottaa syliin rauhoittumaan kirkumispisteeseen yltäneestä itkukohtauksestaan NYT. No, onneksi en ole ihan yksin. Selvittiin siitäkin, vaikka tunnustan, että lopuksi kaivettiin tabletti esiin.

Nähtiin ulkona 5-6 fasaania, kertaläjässä. Tästä kuvasta jos erotatte yhtä useamman, niin olette aika lintuja itsekin, kotkankatseisia.

Mieluisaa uutta viikkoa kaikille!

Kuka tai mikä on Charlie Hebdo?

Jäätä.

Sinistä taivasta.

Tunnustan. Olen ollut Huono Äiti. Emme ole koko viikolla olleet kunnolla ulkona peuhaamassa, Ahti pääsi kerran isänsä kanssa sentään, ja kerran pääsi mukaamme terapiareissulle. Jaakko on saanut ulkoilua lähes joka päivä, mutta vain kävelyä ja bussipysäkillä istumista. Laiska, Huono Äiti. 

Kootut selitykset liittyvät antibioottikuurin aiheuttamaan väsymykseen ja huonoihin keleihin. Mutta tiedänhän minä, että Hyvä Äiti vie lapsensa kaksi kertaa päivässä n. parituntiselle riehunnalle säässä kuin säässä. Paitsi että meillä lapset talvisin helposti väsyvät yli tunnin ulkoilusta. Pidän päivinä, jolloin en lintsaa, tuntia päivässä miniminä. Välillä tuntuu onnistuvan pidempikin rupeama, ja se yleensä kostautuu Ahdin kotimatkan kiukuttelulla, joskus harvoin Jaakonkin. Lisätään vielä satunnainen vaunumatkustamiseen tympiintynyt bebé, niin meillä on Jackpot. Onneksi ei osu kohdalle kovin usein.

Tänään sitten oli Kaunis Ilma, suorastaan Upea. Ainakin aurinko paistoi, ja se tekee minkä tahansa ilman tähän vuodenaikaan Upeaksi. Eikä ollut kylmäkään, mitä nyt ikkipikkuisen liukasta. Joten suuntasin muksujen kanssa ulos sovittujen leikkitreffien kannustamana. Yritin vähän oikoa kuhmuista sädekehääni ja olla erityispitkään, että saataisiin korvattua viikon ulkoleikkivaje. Seurauksena oli itkuparkutyynnyttelyrauhoittelukotimatka.

En ollut tänään pelkästään (tai siis oikeastaan viikolla) Huono Äiti, vaan myös Tyhmä Äiti. Enkä siis tahtoikäisen mielestä, vaan valitettavasti ihan oikeasti. Jotenkin tuli puheeksi tänään, mikä on Charlie Hebdo. Mieheni heitti kysymyksen minulle ihan vitsillä. Minä viattomasti ilmoitin silmää räpäyttämättä, ettei aavistustakaan. Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus ja epäuskoinen katse. Naurahdus. "Joo, joo, hyvä vitsi, kaikki nauramme, mutta kakaises nyt." Ei, rehellisesti sanoen, harmainta haisuakaan. Joopa joo. Te tiedättekin, miksi miehellä meni kahvi väärään kurkkuun. Nyt tiedän minäkin.

Muistakaa nyt, että edelleen imetän! Se tunnetusti pehmentää päätä. Minua myös herkistää. En halua lukea väkivaltaa sisältävien uutisten yksityiskohtia. Tiesin kyllä, että pommitus ja pilapiirros. Mutta uutisen tullessa minulle jäi epäselväksi, mikä ihmeen Charlie. Ennen kuin huomasinkaan, kaikki mediat olivat täynnä "Minä olen Charlie":ta, ja siinä vaiheessa asiasta kysyminen olisi tuottanut joka tapauksessa yllä kuvatun kaltaisen reaktion. Enkä tullut asiaa googlanneeksi, koska olin iskulauseelle kehitellyt oman, melko naurettavan, merkityksen. Mutta sitten jäin kiinni.

Pomppompomp, Joonatan pitää pallosta.

Rakas mieheni piristi päivääni vielä seuraavanlaisella sananvaihdolla. Jonkun netistä löytyneen jutun innoittamana hän loihe lausumaan: 

Mies: "Iso nenä on seksikäs."

Minä (hypäten ilmiselvään johtopäätökseen: "Ei mulla ole iso nenä!"

Mies: "Onhan sulla. Hyvin hallitseva osa kasvoja."

Minä (huomatkaa, mitä sana-akrobatiaa): "Ei taatusti ole!"

Mies: "Niin no ei sulla ole iso nenä, jos kokonaisuutena katsoo."

Ahah. Hyvä paikkaus. Not.

Ja nuo risukuvat? Ne ovat taidetta ne.