Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah. 

Pöyhkeä perjantai

HAAHAHAHAAHAHAHAHAAHA!

Ha.

Ha.

Haa!

Tämä mielipuolisen mahtipontinen nauru kuvaa tälllä hetkellä tunnelmiani mitä parhaiten. Olen sitkeästi juonut koko viikon viitisen litraa päivässä, ja tulokset ovat ihmeellisiä. Ei makeanhimoa! Ei juuri yhtään! En millään osaa laskea muutaman 85 % suklaapalasen mielitekoa "himoksi". Nyt ymmärrän taas paremmin, miksi jotkut ihmiset sanovat ratkaisuksi liialliseen herkkujen syöntiin "no, et vaan syö, niin yksinkertaista se on". No, ei ole, mutta eivätpähän he sitä tiedä, onnelliset. Minä olen käynyt tällä viikolla kolme kertaa kaupassa, ostanut yhden Ison Pätkiksen ja sen tumman suklaan, koska oli laatusuklaata tarjouksessa. Pätkis kyllä maistui, mutta en sitäkään syönyt matkalla kaupasta kotiin, niin kuin joskus.

Olette ehkä kuulleet puhuttavan kertyneestä nälästä? Jos on pitkään ollut liian vähillä kaloreilla, ja sitten iskee syömishimo, kutsuu Patrik Borg sitä nälän kertymiseksi. Eli on paljon suurempi himo ruokaan kuin jos olisi syönyt koko ajan tasaisesti. Mietin viikon alussa, voikohan olla kertynyttä janoa. Olen niin pitkään juonut liian vähän, että kun lopulta päätin hoitaa tilanteen kuntoon oikein juomiseen keskittyen, tuntui, ettei jano sammunut millään. Join alkuviikosta koko ajan, ja silti oli jano koko ajan. Muutaman päivän päästä tilanne tasautui, ja nyt tuntuu, että tunnistan janonkin paremmin. Ainakaan ei enää tee jatkuvasti mieli jotain makeaa, vaan ihan vettä. Voitto!

Proteiinin olen pitänyt mukana, ja välillä avittanut sekä sitä että janoa juomalla soijajauhoa veteen sekoitettua, jauhossa protskua 50g/100g. Väliaikainen ratkaisu, mutta ei mitenkään erityisen pahan makuista minusta kuitenkaan, olen tottunut soijan makuun. Halpaa lystiä. Sekoitan kerralla sellaisen 30 g puoleen litraan, eli 15 grammaa tulee siitä, jos laskupääni on edes näin yksinkertaisessa tehtävässä luotettava. Äitiys tuntuu vieneen kaikki matemaattiset kykyni, oikeasti kyse on varmaan harjoituksen puutteesta.

Mitään kovin suuria muutoksia tämä yksi viikko ei varsinaiseen laihtumiseen ole tuonut, tuntuu vain hoikemmalta. Housut eivät mahtuneet sen paremmin, ehkä jopa olivat vähän ahtaammat. (Alkaa muuten olla aika karsea galleria koossa, jälleen muistutan klikkaamaan omalla vastuulla ja kestävällä vatsalla.) Kuva näytti kuitenkin kohtuu positiivista kehitystä verrattuna aikaisempiin. Viikottaisen housukuvan ottaminen on sikäli typerää, että jos viikossa putoaa noin puoli kiloa, takapakit päälle, niin kovin dramaattista kehitystä ei tapahdu.

Viikolla tunsin suurta houkutusta hypätä puntarille. Ajattelin, että nythän olisi mahdollista alkaa ihan oikeasti pudottamaan painoa, viikottaisine punnituksineen ja kuukausimittauksineen, nyt olen löytänyt Viisasten kiven. Ongelmana vain on, että yhden viikon perusteella ei oikeasti voi vetää mitään johtopäätöksiä. Kehitystä täytyy tarkastella kauemmin, jotta voin oikeasti uskoa jotain lopullista muutosta tapahtuneen. Toisaalta, jos jotain on muuttunut niin, että alan laihtua, niin mihin sitä vaakaa taas tarvittiinkaan? En missään tapauksessa halua enää koskaan perustaa elämästäni yhtä ainoaa päivää seuraavan aamun kilolukeman miettimiseen. Vyötäröä sentään vähän mittailin, julkistan tuloksia sitten kun mahdun näihin tavoitehousuihin. Nekin kun ovat vielä aika isoa kokoa, olenkohan edes maininnut? 44 siis tavoittelen, jos ette muista. Lopullinen haave koosta olisi tietysti 38, mutta olen ollut sen kokoinen viimeksi yläasteella, joten jos ei puhuta siitä vielä yhtään mitään. Ei ehkä koskaan.

Jaahas, mitäs ensi viikolle? Sorry, folks, tätä samaa. Ei uusia haasteita, ei sen kummempia tavotteita, sitkeästi vaan totuttelen suurempiin proteiinimääriin ja litroittaiseen vedenjuontiin. Ajattelin joku päivä laskea tukkimiehen kirjanpidolla, paljonko sitä juotua nestettä ihan oikeasti menee, tuo viisi litraa on vain mutuarvio.

Ai niin, onhan minulla yksi ihan hauska projekti työn alla. Joka muuten kosahti jo alkuunsa, äääh. Minun piti aikatauluttaa sekuntikellolla, kuinka paljon istun päivässä, ja olisiko asialle aihetta tehdä jotakin. Aktiivisuusranneke olisi kätevä tuohon, mutta koska taloudellisesta syistä en aio sellaista hankkia, täytyy vanhan kunnon ajanottajan hoitaa homma. Siihen sentään käytän älypuhelinta! Hän on moterni.

Yksinkertaisuudessaan ideana on näpätä sekuntikello päälle aina kun istun, mutta en vain tahdo muistaa laittaa sitä päälle/pois päältä. Nytkin olen koko kirjoittamisen ajan unohtanut sekuntikellon täysin. No, ehkä se alkaa muistua mieleen vähitellen. Ajattelin kirjata muutaman päivän istumiset ylös, ehkä jopa viikon, ja sitten miettiä, pitääkö alkaa seisomaan bussimatkat tai katsomaan leffat jumppapallolta. Jälkimmäinen ratkaisu voisi olla hyvä joka tapauksessa, sitä olen suunnitellut ennenkin.

Kirjattakoon pöytäkirjaan myös flunssan hellittäminen ja liikuntatuokioiden mahdollistuminen jatkossa. Raporttia seuraa toivon mukaan joskus ensi viikolla.

Nyt, oikein hyvää ja aurinkoista viikonloppua!